Täällä ei tarvitse muistaa – ”Me olemme muistisairaan puolella”

Elsa, 80, istuu hoivakodin käytävän tuolilla ja roikottaa päätään. Hän itkee, niiskuttaa ja puhuu itsekseen.

Tuija Uusitalo huomaa muistisairaan Elsan ja kävelee tämän luo. Hän käy kyykkyyn Elsan eteen, painaa kätensä tämän polville ja sanoo:

”Elsa, minä näen, että sinua surettaa. Voinko auttaa?”

Elsa ryhtyy puhumaan nopeasti. Hän kiirehtii lauseitaan ja sanoo, ettei hän ole ilkeä ihminen ja ainakin tuhat ihmistä tietää sen. Sekin, että housuissa on likaa, surettaa Elsaa.

”Elsa, katsos tänne”, Tuija Uusitalo sanoo ja naulaa.

Naulaaminen tarkoittaa sitä, että katsotaan toista intensiivisesti, jotta tämä tietää tulleensa nähdyksi. Naulaamalla Uusitalo näyttää, että Elsan asia kiinnostaa häntä.

”Sinulla on luotettavat silmät, ja minä näen sen”, Uusitalo sanoo rauhallisella äänellä.

Elsa ja Uusitalo jatkavat keskustelua. Uusitalo kävelyttää Elsan tämän huoneeseen.

Kohta Elsa sanoo Uusitalolle, että tämä on hyvä ohjaaja. Uusitalo kiittää ja kysyy, oliko Elsakin työelämässä ohjaaja, josta lapset pitivät ja jota vanhemmat arvostivat.

”Kyllä.”

Uusitalo tietää, että Elsa on tehnyt elämäntyönsä lastenkodissa.

”Nyt Elsa minä huomasin, että sinulle tuli pieni hymy kasvoille”, hän sanoo.

”Tuliko?” Elsaa hymyilyttää.

”Ja nyt tuli toinen.”

Uusitalo nousee seisomaan ja alkaa puhua arkisista asioista. Hänen äänensävynsä muuttuu tomerammaksi.

”Nyt tehdään Elsa seuraavasti. Hoidetaan sinulle puhtaat housut ja haetaan särkylääke kipeää selkää varten.”

Tämä keskustelu ei ole ollut mikä tahansa keskustelu. Se on ollut validoiva keskustelu, jonka tarkoitus on säilyttää muistisairaan omanarvontunto.

 

Tuija Uusitalo on validaatio-opettaja ja hoivakoti Atzalean perustaja. Jo 18 vuotta hän on johtanut vantaalaista yritystä, jossa asukkaita kohdellaan kunnioittavasti.

Hän on syöttänyt, jutellut, nauranut, lohduttanut ja tukenut satoja muistisairaita ja omaisia, nähnyt lukuisten muistisairaiden virkistyvän ja omaisten hämmästyvän. Häntä kiinnostaa muistisairaudessa kaikki.

Ihmiset uskovat lääkkeiden auttavan, mutta on muitakin tapoja.

Uusitalo tietää, että muistisairaat eivät voi muuttaa itseään mutta hoitajat voivat.

”Me pystymme omalla käyttäytymisellämme vaikuttamaan siihen, kuinka muistisairaan arki sujuu”, Uusitalo sanoo.

Hän on työskennellyt muistisairaiden kanssa 1990-luvun alusta asti.

Hän tunsi Elsan elämäntarinaa ja osasi päätellä, miksi Elsa itki. Tämä oli pitänyt koko elämänsä lastenkotityön salassapitovelvollisuudesta kiinni, mutta nyt muistisairaus oli avannut portit. Elsa itki lastenkodin lasten kohtaloa ja mietti, mitä sillekin pienelle pojalle oli käynyt.

Siinä haaste hoitajille: miten seilata asukkaan mukana aikakaudesta toiseen, lapsuudesta eri vuosikymmenille?

 

Muistisairasta ei auta, jos häntä yrittää vetää tähän päivään. Se vie hänen energiansa. Terveen on katsottava maailmaa muistisairaan näkökulmasta.

Tämän huomasi amerikkalainen sosiaaliterapeutti Naomi Feil työskennellessään 1960-luvulla vanhusten parissa. Feilin mukaan on tärkeä ymmärtää, että muistisairas ilmaisee itseään epäloogisesti vain hoitajien tai omaisten näkökulmasta, ei omastaan.

Syntyi validaatiomenetelmä, joka juontuu englanninkielisestä sanasta valid, kelvollinen. Feil uskoi, että hoitajien pitää auttaa vanhuksia käyttämään jäljellä olevia vahvuuksiaan sen sijaan, että keskityttäisiin puutteisiin. Hän opasti, että kun vanhus menettää kykynsä puhua, hän korvaa sen äännähdyksillä, äänteillä ja lapsena opituilla liikkeillä.

Feil, 83, kirjoittaa kirjassaan Validation Breakthrough, että vanhus tietää, mitä hänelle muistin heikentyessä tapahtuu. Jotta hän voi kestää menetyksensä, hänen on helpointa palauttaa mieleensä menneisyys ja alkaa elää siinä.

Feil uskoo, että validaatioon riittää minimissään kahdeksan minuuttia kuuntelemista – kuulemista ilman että arvostellaan – päivässä.

 

Aamiaishuoneessa on rauhallista. Kello on yhdeksän, ja yläkerran siiven asukkaita on juomassa kahvia posliinisista ruusukupeista. Tässä hoivakodissa saa herätä omaan tahtiin ja hoitajat tarjoilevat aamiaista kahdeksasta kymmeneen. Lounas syödään puoliltapäivin, yhdeltä katsotaan kotimainen elokuva, päiväkahvi on kahdelta ja päivällinen puoli viisi.

Radio soittaa suomalaista musiikkia, ja sen kylkeen on liimattu valkoinen lappu: Ei energy radiota.

Aino alkaa syödä viiliä seisten. Hänet ohjataan ystävällisesti istumaan.

Hoitaja kysyy, tuliko Marialla vatsa täyteen.

”Ei”, tämä vastaa ja tuijottaa eteensä.

Silja ilmoittaa olevansa hoivakodissa ensimmäistä päivää. Hän muutti taloon lokakuussa 2013.

Tavanomainen aamu, siis.

Vaikka kyllä täällä välillä huudetaan ja melskataankin.

Nyt hoitajat tekevät askareitaan ja vastailevat asukkaiden kysymyksiin.

”Se, että kohtelee toista ihmistä kunnioittavasti, ei ole rakettitiedettä. Mutta toisen lähelle meneminen voi olla monelle haastavaa”, Tuija Uusitalo selittää.

Hän on rakentanut Atzaleaan matalan organisaation, jossa myös esimiehet osallistuvat hoitotyöhän. Lähi- ja perushoitajat vaihtavat kerrosta kuuden viikon välein. Ylä- ja alakerrassa tiedetään, että Jenny hokee aamusta iltaan ”ruokaa, ruokaa” tai ”kakkua, kakkua” ja että hänen syömistään pitää hiukan vahtia.

 

Mirkkula ja Väinölä, hoivakodin kaksi kerrosta, on sisustettu vanhoilla huonekaluilla. Tuija Uusitalon yhtiökumppani Jukka Uusitalo kutsuu niitä ”kippurakalusteiksi”.

Uusitalo on vakuuttunut siitä, että esteettinen ympäristö viestii asukkaille, että heitä arvostetaan. Olisi hienoa, jos työläiskodissa kasvanut saisi asua tutunoloisessa huoneessa, Artek-sisustaja saisi artekia. Näin pitkälle ei kuitenkaan ole päästy. Vain Atzalean lounastilassa on modernit huonekalut.

Uusitalon haaveena on hollantilaisen Hogeweyn kaltainen muistikylä, jossa muistisairaat saisivat kulkea vapaasti mutta turvallisesti. Kaikki palvelut olisivat lähellä, ja muistisairaat voisivat käyttää niitä itse.

”Muistisairaita ahdistaa kaikenlainen rajaaminen. Ovet ovat kiinni, ei saa kulkea miten haluaa. Ei voi juoda päiväkahvia silloin kun haluaa eikä nauttia konjakkihömpsyä. Silloin ollaan jo kaukana itsemääräämisoikeudesta ja yksilöllisyydestä”, Uusitalo sanoo.

Ohi kävelee hopeahiuksinen nainen.

”Hontelo olo”, hän sanoo kulkiessaan.

Tuija Uusitalo ei pidä määritelmästä tehostettu palveluasuminen, sillä hoitaminen ei ole tehohoitoa. Uusitalo haluaisi kutsua muistisairaiden hoitotyötä ympärivuorokautiseksi asumispalveluksi.

”Hoivakodissa hoidetaan loppuun asti”, hän sanoo.

Pekan polku -käytävän päässä on muutama palveluasunto, joissa voivat asua pariskunnat, joista vain toisella on muistisairaus. Näin toinen voi jatkaa vielä itsellistä elämäänsä ja omia harrastuksiaan, kuten ohitse hyppelevä Tuulia, 82. Hän pysähtyy ja kertoo, että muotiin ovat jälleen tulossa naisten pitkät hameet ja miesten housut, joissa on pussit taskujen ulkopuolella.

 

Muistisairaalla on tunteet. Ne voimistuvat ajan myötä, jos ei tule kuulluksi.

Näin kuuluu yksi suomalaisen validaatiokouluttajan, edesmenneen Satu Sipolan teeseistä. Hän toi validaatiomenetelmän määrätietoisesti Suomeen 1990-luvulla.

Sipola ajatteli näin:

Muistisairas tarvitsee ihmisen, jolla on ymmärtäväiset silmät.

Muistisairas viestii kuin lapsi, mutta on aikuinen.

Muistisairasta ihmistä ei saa nolata.

Muistisairaalta ei pidä kysyä, muistaako hän.

Lopussa ovat jäljellä turvan, rakkauden ja itsensä ilmaisun tarpeet.

Myöhemmin validaatiomenetelmää mukautettiin vielä tarkemmin Suomeen sopivaksi ja se sai nimekseen TunteVa.

Atzalean perustaja Tuija Uusitalo on sekä Naomi Feilin että Satu Sipolan ”opetuslapsi”. Hän vaikuttui alusta lähtien erityisesti siitä, että menetelmä ei ole hoitajakeskeinen.

”Me olemme muistisairaan puolella. Hyväksymme sen, että asukas on puutteellinen tai hänen tarinansa saattavat olla täyttä soopaa, mutta meidän tehtävämme ei ole hymyillä niille eikä kyseenalaistaa niitä. Aina löytyy jokin syy tarinalle”, Tuija Uusitalo sanoo.

Naomi Feil on käynyt Suomessa muutaman kerran, myös Atzaleassa. Hän on istunut asukkaiden keskellä ja laulanut suomeksi Minun kultani kaunis on.

 

Aamiaispöydässä istuu myös kaksi rouvaa, jotka eivät hymyile vaan tuijottavat suoraan eteensä.

”Tuo mulle maitoa. Tai piimää”, toinen käskyttää.

Rouva tietää itsekin, että hän on ajoittain tyly. Hän on harmitellut hoitajalle, että on karkottanut kovuudellaan läheisensä pois. Mutta kun häntä itseään kohtaan osoitetaan lämpöä, rouva yllättyy. Ai minulle? Saanko minäkin?

Toinen vakavan näköinen rouva haluaa kysyä jotakin.

”Missä minun käsilaukkuni on? Se on taas hävinnyt. Nykyään aina.”

Kysymys on klassikko. Naomi Feil on tulkinnut sen viestivän naiseutta ja elämänhallintaa.

Uusitalo ei sano, että käsilaukkua ei ole varastettu. Hän sanoo:

”Niin, siinä käsilaukussahan kulkee koko naiseus mukana.”

Sitä rouva ei nyt tarkoita.

”Minä puhun laukusta, en sen sisällöstä.”

Hän turhautuu. Mutta hänen äänessään ei ole kiukkua.

”Minä en enää jaksa koko touhua. Olen väsynyt siihen. Aina laukku hävinnyt. En jaksa edes kävellä enää.”

Hoitaja sanoo askareittensa lomasta:

”Sinua autetaan Anni kohta.”

”Kiitos.”

 

Tuntia aikaisemmin vastaava sairaanhoitaja Katja Markelin on kävellyt Riitan huoneeseen. Ovet ovat hoivakodissa yleensä auki. Markelinilla on takana kahdeksan kuukautta kestänyt TunteVa hoitaja -koulutus. Koulutuksesta on hyötyä, koska täällä sitä pääsee toteuttamaan.

Validaatiomenetelmää ei mainita Käypä hoito -suosituksissa, ehkä siksi, että sen tehokkuutta on vaikea mitata.

Mutta Atzaleassa validaatio- tai TunteVa-koulutuksen arvo näytetään niin, että koulutuksen käyneen työntekijän palkka nousee yhden palkkaluokan verran.

Riitta heräilee sängyssään ja esittää toivomuksen, että hänen kaikki tavaransa vietäisiin vuorokaudeksi pois ja palautettaisiin sitten. Markelin jutustelee, että sellaistako on tänä aamuna mielessä.

”Tänään Riitta sinulla on suihkupäivä. Haluatko aloittaa suihkulla?”, Markelin kysyy.

Se käy Riitalle, ja hän ilmoittaa tarvitsevansa suihkuvaatteet. Hänen vasemman käden kyntensä on lakattu punaisiksi.

”Päivä meni niin nopeasti”, hän sanoo nukutusta yöstä.

Markelin auttaa peseytymisessä ja kertoo koko ajan, mitä tehdään. Se rauhoittaa muistisairasta. Sitten hän valitsee Riitan kanssa päivävaatteet. Hän ei ole laskenut, kuinka paljon Riitan kanssa aikaa kuluu, mutta lakananvaihtopäivänä tunnin verran. Markelinilla on useampi asukas hoidettavanaan tänään. Mikään ei viittaa kiireeseen.

Riitta alkaa vielä puhua pois heitettävistä tavaroista.

”Mitähän isäntä sanoo? Käskee viedä roskikseen”, Riitta arvelee.

Riitan mies on kuollut 52-vuotiaana vuonna 1978.

Markelin ei muistuta, että isäntää ei enää ole vaan kääntää keskustelun näkökulman:

”Sellainenko se isäntä oli?”

Riitta saa säilyttää kasvonsa. Hänen muistamattomuuttaan ei tuoda esiin.

Markelin kysyy, maistuisiko Riitalle puuro.

”Vaikka kuinka.”

 

Perässä kuuluu askelia. Aino kävelee mukana, lusikka kädessään. Hän ei vastaa, kun häneltä kysyy, mitä kuuluu. Hän on toiminut työelämässään vaativissa esimiestehtävissä, mutta nyt hänen muistinsa on mennyt.

Se, että hänen toimintakykynsä on laskenut, vaikuttaa hänen ulkoiseen statukseensa mutta ei tarkoita sitä, etteikö hän voisi elää hyvää elämää.

Aino kulkee usein siivoojan mukana ja lajittelee pyykkiä, sillä hän pitää työnteosta. Hän saa istua henkilökunnan palavereissa, muistivihko kädessään.

Aino käy istumaan käytävän nojatuoliin, laittaa lusikan polvelleen ja nukahtaa.

Hänen kaltaisiaan, esimiestehtävissä olleita asukkaita talossa on ollut muitakin. Se otetaan huomioon.

”Pitää antaa johtajan olla johtaja ja maanviljelijän maanviljelijä”, Uusitalo sanoo.

Joskus omaiset nolostuvat muistisairaan käyttäytymisestä. Elegantti ja kohtelias jakkupukuäiti kiroilee kuin satamajätkä. Ennen niin terävä isä ei osaa vastata yksinkertaiseen kysymykseen. Äiti kertoo, ettei koskaan ole rakastanut lasten isää, vaan hänellä on ollut rakastaja.

Mutta hoitajat eivät nolostu. Heidän tehtävänsä on ymmärtää. Se helpottaa myös omaisia.

 

Ringissä istuu kuusi asukasta ja Tuija Uusitalo, kun hoivakodin henkilöstöpäällikkö ja TunteVa-kouluttaja Satu Lamminsalo tulee paikalle. Kaikki pitävät toisiaan jo kädestä kiinni. He tietävät, että niin Hyvässä Kerhossa tehdään.

Lamminsalo kiertää jokaisen luona, kättelee, naulaa katseen ja tervehtii nimeltä.

Tervetuloa Aarre, oma herrasmiehemme.

Tervetuloa Irene, ihanaa, että päätit tulla.

”Entäs minä”, kysyy Helmi, joka paljastuu nopeasti hassuttelijaksi.

Ensin lauletaan Arvon mekin ansaitsemme, ja se osataan ulkoa. Aarre aloittaa ennen kuin muut ehtivät mukaan. Kun laulu on loppunut, Aarre sanoo:

”Ihan varpaissa asti tuntui.”

Käynnissä on validaatioryhmä, vaikka osallistujat eivät sitä tiedä. Suurimmalla osalla muistisairaista ei myöskään ole sairauden tuntoa.

Etunimellä puhuttelu ei ole ärsyttävä amerikkalainen tapa vaan keino osoittaa jokaiselle, että hänet on kohdattu.

Irene on kertonut Lamminsalolle, että jos toisella puolella istuu ihminen, joka ei kuule ja toisella puolella oleva on vaipunut omaan maailmaansa, tuntuu, ettei ole elossa. Oman nimen kuuleminen muistuttaa siitä, että on olemassa.

Nyt käydään läpi, mistä jokainen on kotoisin. Kerrotaan, mitä kukin on tehnyt työkseen.

Helmi nojautuu eteenpäin. Hän alkaa haukkua kuin koira.

Lamminsalo kääntää hetkeksi huomion Helmiin ja kysyy, mitä tämä on tehnyt työkseen.

”Virheitä”, Helmi sanoo.

Lamminsalo pitää häntä koko loppuistunnon ajan kädestä kiinni. Hän tietää, että jatkuvasti puhuva ihminen rauhoittuu, kun häntä koskettaa.

 

”Haista paska. Haista sinä oikein kolminkertainen paska”, Helmi sanoi kerran Satu Lamminsalolle, kun tämä vei Helmin suihkuun.

Lamminsalo kysyi Helmiltä, auttaako solvaaminen.

”En tiedä, mutta täytyyhän minun kaikki keinot kokeilla”, Helmi vastasi.

Joskus, kun asukas ei koe tulevansa ymmärretyksi, hän saattaa ottaa ranteesta kiinni tai huitoa. Ei ilkeyttään. Hän ei vain ymmärrä, että on ottanut niin tiukasti kiinni.

Hoitajat tietävät, että aggressiivisella ihmisellä on yleensä paha olo. Hoitaja pyrkii ymmärtämään esimerkiksi sanoittamalla tunteita. Jos asukas kiroilee tai uhkaa lyödä, hoitaja sanoo napakasti: Sinulla on niin paha olo, että voisit vaikka lyödä.

Jos muistisairas on napannut kiinni, hoitaja myötäilee ja sanoo vakavasti, että nyt minuun sattuu. Hän kysyy, haluaako asukas satuttaa häntä.

”Yleensä ihminen ei halua satuttaa toista”, Uusitalo huomauttaa.

On oltava kärsivällinen. Muistisairas ymmärtää viestin huomattavasti hitaammin kuin terve. Toki auttaa, kun hoitajat tuntevat asukkaat.

Väkisin Atzaleassa ei tehdä mitään. Suihkuun yritetään saada lukuisin eri tavoin, mutta pakolla ei ketään pestä. Eikä kenellekään sanota, että sinä haiset.

Käytösoireita hoidetaan tarvittaessa myös lääkkein. Vaikeita lääkittäviä ovat sellaiset oireet kuten pakkosyöminen, huutaminen, aggressiivisuus, pakonomainen tarve liikkua tai toisten huoneisiin meneminen. Mutta niihin voi vaikuttaa muutoin.

Pakkosyömistä voi rauhoittaa tarjoamalla muuta tekemistä. Hoitaja voi kulkea pakonomaisesti liikkuvan rinnalla ja pyytää tätä tauoille kuten kahvittelemaan tai syömään.

Tärkeintä on, että muistisairas kokee olevansa turvassa eikä hänelle tule tarvetta lähteä sinne, missä on turvallista, eli omaan kotiinsa.

Atzaleassa nähdään, että huutava muistisairas saattaa vihdoin uskaltaa näyttää sellaisetkin tunteet, jotka on joutunut elämänsä aikana piilottamaan.

”Validoiva hoitaja on paikalla silloinkin, kun asukas ei ole niin mukava”, Uusitalo sanoo.

Mutta ei hoitajien täydellisiä tarvitse olla. Jokainen saa tehdä työnsä omalla persoonallaan. Muistisairaat vaistoavat herkästi tunnetiloja.

Asukkaalle voi sanoa, että minä en tiedä, mitä nyt tekisin. En osaa auttaa. Voitko neuvoa, miten pääsisimme eteenpäin? Vai voisimmeko yhdessä?

 

Eräänä aamuna, kun Tuija Uusitalo saapui töihin, Pekka oli laittanut olkihatun päähänsä. Hän otti hatun päästään ja näytti sinne laittamaansa valokuvaa. Hän osoitti kuvassa olevaa vaimoaan ja sanoi Uusitalolle, että se olet sinä.

”Muistutanko minä sinun vaimoasi”, Uusitalo kysyi.

Pekka nyökkäsi.

Hoitajat eivät tee tätä työtään parrasvaloissa eivätkä aplodien raikuessa, vaan paras kiitos tulee asukkailta.

Hoitajat iloitsevat, kun muistikätköt silloin tällöin avautuvat ja asukas haluaa jälleen osallistua. Omaiset kysyvät, onko lääkitystä muutettu. Ihmiset uskovat lääkkeiden voimaan, mutta on muitakin tapoja.

Ehkä tätä voisi kutsua ihmiskuiskaamiseksi.

 

Hoivakodin asukkaiden nimet on muutettu.

Juttu on ensi kerran julkaistu Suomen Kuvalehdessä 51–52/2015.