Muistisairaat saivat oman kylän – täällä heitä kohdellaan ihmisinä

SK:n arkistoista: Hollantilaiskylässä on puisto, kampaamo, teatteri, kahvila ja ruokakauppa.

Hollanti
Teksti
Maija Haavisto
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Ravintola Hogeweykin sali on valoisa ja avara. Tiskin takana leviää valtava, tunnelmavalaistu baarikaappi.

Pöytiin kannetaan tyylikkäitä vuohenjuustosalaatteja ja näyttäviä voileipiä. Erikoista on vain se, että asiakkaista huomattavan suuri osa on pyörätuolissa. Yksi heistä päästelee jatkuvasti naukuvia ääniä, joihin kukaan ei kiinnitä huomiota.

Hogeweyk on maailman toistaiseksi ainoa muistisairaiden kylä. Se sijaitsee Weespin pikkukaupungissa Amsterdamin naapurissa.

Ravintolassa aterioivat niin kylän asukkaat perheineen, paikan työntekijät kuin muutkin weespläiset. Erityisesti viereisten kerrostalojen asukkaat vierailevat usein.

Vuonna 1993 Yvonne van Amerongen työskenteli silloisen Hogewey-hoitokodin vastaavana hoitajana, kun hänen isänsä kuoli 63-vuotiaana.

“Ensimmäinen ajatukseni oli: olen iloinen, että hän ei koskaan päätynyt meidän hoitokotiimme”, van Amerongen, 61, muistelee.

Myös muut hoitajat alkoivat miettiä, voisiko Hogeweystä tehdä sellaisen hoitokodin, jossa he voisivat kuvitella asuvansa itse tai antaa hyvillä mielin vanhempiensa asua siellä.

Hogeweyssä oli viisi osastoa, kullakin 33 vanhusta. Hoitajat käyttivät valkoisia takkeja ja keskittyivät siihen, mikä potilailla oli vikana. Ovet pidettiin lukossa, ja kun jotain toimintaa järjestettiin, sen piti miellyttää kaikkia.

“Jos jonkin pitää miellyttää kaikkia, se ei luultavasti miellytä ketään”, van Amerongen sanoo. “Äitini ei koskaan haluaisi juoda olutta ja katsella jalkapalloa lauantai-iltapäivänä, vaikka moni muu haluaa.”

Moneen kysymykseen - miten täällä vietetään joulua, pitääkö kerhoon mennä joka kerta - van Amerongen vastaa yksinkertaisesti: “Miten itse teet?” Hän haluaa korostaa sitä, että muistisairaat vanhukset ovat ihmisiä, eivät sairauskertomuksia.

“Kun ihmisiltä kysyy, millaisia heidän vanhempansa ovat, he vastaavat ‘isäni on virtsanpidätyskyvytön, hän käyttää näitä ja näitä lääkkeitä.'”

 

Hogeweykissä tärkeintä on, että vanhukset saavat asua kodinomaisissa oloissa. Laitosympäristö aiheuttaa paljon tarpeetonta hätääntymistä.

Sosiaalipedagogisen hoitajankoulutuksen saanut van Amerongen selittää:

“Dementoituneet ihmiset eivät ymmärrä ympäristöään. Kun he heräävät laitoksessa, he tajuavat olevansa sairaalassa ja ajattelevat, että heille on tapahtunut jotain kauheaa. Hoitaja rauhoittelee, että ei hätää, tämä on hoitokoti ja sinä asut täällä, mutta 15 minuutin kuluttua ihminen hätääntyy uudestaan. Dementikoille pitää luoda ympäristö, jota he ymmärtävät.”

Uusi hoitoympäristö oli alun perin kokeilu yhdellä silloisen Hogeweyn osastoista. Asukkaat jaettiin kolmeen yhdentoista hengen ryhmään, ja he saivat asua kodinomaisesti olohuoneineen ja keittiöineen. Kokeilu todettiin niin onnistuneeksi, että sama malli otettiin käyttöön muillakin osastoilla.

Turvallisuussyistä asukkaat eivät kuitenkaan voineet liikkua vapaasti esimerkiksi puutarhassa. Muutenkin sairaalamainen tila asetti monia rajoituksia. Niinpä koko rakennus päätettiin purkaa.

Varsinainen Hogeweyk-kylä - nimen loppuosa ääntyy samoin kuin hollannin sana wijk eli naapurusto - valmistui entisen Hogeweyn tilalle, ensimmäinen osa vuonna 2008 ja loput vuonna 2009.

Hogeweyk muistuttaa viihtyisää pienoiskaupunkia katukyltteineen ja suihkulähteineen.

Talot ovat varsin laatikkomaisia, koska alkuperäisen suunnitelman erkkereistä ja harjakatoista jouduttiin kustannussyistä luopumaan. Tiloja on rakennettu kahteen kerrokseen, joiden välillä liikutaan tilavilla ja helppokäyttöisillä hisseillä.

Hogeweykissä asuu 152 vanhusta 23 kodissa, 6-7 kussakin. Useimmilla on oma makuuhuone, muutamassa tapauksessa saman huoneen jakaa kaksi asukkia. Lemmikinkin saa ottaa mukaan.

Jokaiseen kotiin kuuluu keittiö, kaksi kylpyhuonetta ja puutarha. Kyläilemään ei tietenkään voi mennä soittamatta ensin ovikelloa.

Kodit on jaettu seitsemään eri elämäntyyliin, yläluokasta kulttuurikotiin, jotta kukin pääsisi asumaan mahdollisimman samanhenkisten ihmisten kanssa. Suosituimmat tyylit ovat kaupunkilainen ja kotoisa, indonesialaisia ja kristillisiä koteja on vain yksi kumpaakin. Valinta tehdään omaisten täyttämän kyselyn perusteella.

Kotien sisustus noudattaa elämäntyyliä.

Yläluokan hienostokodissa on tummaa puuta, kukka-asetelmia, kattokruunuja ja hienoja posliiniastioita. Keittiötä käytetään vain syömiseen, olohuone on seurustelua varten. Värikkään kulttuurikodin seinillä on räiskyvää modernia taidetta.

Tyyli määrittelee myös ruokailut, asukkaiden puuhat sekä työntekijöiden roolin.

Kulttuurikodissa käydään teatterissa ja nautiskellaan viinistä, kaupunkilaiset menevät uimaan ja eläintarhaan.

Indonesialaisessa kodissa kuunnellaan Hollannin entisen siirtomaan musiikkia, poltetaan suitsukkeita ja syödään aasialaista ruokaa. Perinnekodin asukkaat pitävät pataruoista ja omenapiirakasta.

Kotoisan ja kristillisen kodin asukkaat ovat läheisiä työntekijöiden kanssa ja auttavat mielellään ruoanlaitossa, yläluokan henkilökunta käyttäytyy kuin palvelijat, joita monilla asukkaista on aiemmin ollut kotonaan. Hienostokodissa kiinnitetään myös erityistä huomiota ruoan esillepanoon.

 

Hogeweykin 15 000 neliömetrin tontille mahtuu myös puisto, kampaamo-kauneushoitola, teatteri, kodikas pubimainen kahvila, jollaiset Hollannissa tunnetaan nimellä bruin cafe, pikkuruinen supermarket sekä koju, joka nyt myy kukkia, toisinaan karamellejä tai jäätelöä.

Tänään kahvilassa on joukko lapsia paikallisesta koulusta laulamassa lauluja – ei vanhuksille vaan heidän kanssaan.

Supermarketin valikoima muistuttaa mitä tahansa pientä korttelikauppaa. Jotain eroavaisuuksia on: virtsankarkailutuotteita on monta hyllyä, heti viinien vieressä.

Viinihyllyssä erityisen suosittua on Advocaat-munalikööri. Myös toinen hollantilainen perinneherkku boerenjongen, brandyyn säilötyt rusinat, tekee täällä kauppansa. Hintoja ei lue missään.

Asukkaiden ei tarvitse huolehtia raha-asioista kaupassa tai kampaajalla, vaikka muut toki maksavat palveluista. Ruokaostoksia voi tehdä myös Weespin viikoittaisella torilla, jonne ajetaan Hogeweykin pyörätuoliystävällisellä bussilla joka tiistai.

Kaikki Hogeweykissä sisustusratkaisuja myöten on valittu huolella tukemaan tiettyjä tavoitteita: turvallisuuden tunnetta sekä muistin virkistämistä. Muistisairaskin tunnistaa olevansa vaikkapa ravintolassa tai teatterissa.

 

Kodinomaisen asumisen lisäksi aktiivinen elämä ja ympäröivään yhteisöön osallistuminen on tärkeää.

Hogeweykissä on monia erilaisia kerhoja leivonnasta kukkien asetteluun. Musiikkikerhoja on peräti 16 erilaista. Osa asukkaista ei puhu enää, mutta innostuu laulamaan musiikkikerhossa.

Ylivoimaisesti suosituin on kuitenkin bingo, jossa jaetaan tietysti myös palkintoja.

“Palkintoja on paljon, mutta ei kaikille, koska muutenhan se ei olisi mikään kilpailu”, kertoo Hogeweykin vapaaehtoiskoordinaattori Jorgos Arvanitis.

“Esimerkiksi shampoo tai partavesi ei ole hyvä palkinto, sillä vanhus saattaa erehdyksessä juoda sen. Mieluisia voittoja ovat esimerkiksi kukat ja leivonnaiset.”

Kylän sisällä voi liikkua vapaasti, jalan tai vaikkapa suurella kolmipyöräisellä.

Useimmat vanhukset löytävät kyllä kotiinsa ja jos eivät löydä, kuka tahansa kylän työntekijä on valmis auttamaan. Ainoa ovi ulkomaailmaan ja siten myös ainoa lukittu ovi on vastaanotossa, jossa on ympärivuorokautinen valvonta.

Tunnelma kylässä on iloinen ja moni vanhus vilkuttaa iloisesti, kun kävelee heidän ikkunansa ohitse.

Katsekontaktista saa palkkioksi leveän hymyn. Jotkut alkavat heti rupatella. Tuletko mukaan kävelylle? Työntekijöille jaellaan myös suukkoja.

Leppoisan tunnelman keskellä on helppo unohtaa, mikä Hogeweyk oikeasti on. Asiakkaaksi – heitä ei koskaan kutsuta potilaiksi – pääsee ainoastaan vaikeasti muistisairas vanhus.

Jotkut asukkaat muistuttavat siitä, mitä dementia on. Katse on tyhjä, osa ei ole kommunikoinut enää vuosiin. Hogeweykissä halutaan pitää heidänkin elämänlaatunsa mahdollisimman korkeana.

Suomessa moni vanhus joutuu siirrellyksi laitoksesta toiseen jopa kymmeniä kertoja viimeisten elinvuosiensa aikana. Kun Hogeweykiin kerran mennään asumaan, siellä ollaan loppuun asti, keskimäärin 2-3 vuotta.

Entä jos joku sairastuu vaikkapa syöpään? “Sitten hän menee sairaalaan saamaan hoitoa ja tulee takaisin niin pian kuin mahdollista”, Yvonne van Amerongen vastaa. “Sairaaloiden henkilökunta ei ymmärrä meidän asiakkaitamme.”

Vuodepotilaita Hogeweykissä ei ole, eikä häiritsevästi käyttäytyviä asukkeja – mitä van Amerongen naurahtaen “harmittelee”, sillä ongelmatapauksista saataisiin lisää määrärahoja.

Eikä kyse ole siitä, että asukkaat valikoitaisiin, vaan van Amerongen näkee muille hoitokodeille tyypillisten ongelmien johtuvan laitosympäristöstä. Esimerkiksi aggressio johtuu ennen kaikkea hämmennyksestä.

Hogeweykissä lääkkeiden käyttöä on pystytty vähentämään reilusti. Unilääkkeitä ei tarvitse juuri kukaan.

Ensimmäisinä toimintavuosina rahaa jäi jopa yli, kun psyykenlääkkeitä ja inkontinenssitarvikkeita kului arvioitua vähemmän. Virtsankarkailu vähenee, kun vanhukset ehditään viedä ajoissa vessaan.

Tätä kaikkea pyörittää joukko erilaisia hoitajia, joilla on 2-5 vuoden koulutus, fysioterapeutteja, sosiaalipedagogeja, neljä lääkäriä, yli sata vapaaehtoista sekä tietenkin siivoojia, kokkeja ja muuta henkilökuntaa, yhteensä paljon enemmän kuin asukkaita.

Hogeweyk on voittanut useita palkintoja ja asiakastyytyväisyys on korkealla.

Viimeksi asukkaiden ja omaisten antama arvosana oli 8,9, edellisenä vuonna peräti 9,1. Hollantilaisten hoitokotien arvosanat ovat van Amerongenin mukaan yleensä 6-7.

Ei ihme, että jonotuslistat ovat pitkät. Kiireellisessä tilanteessa oleva, esimerkiksi yksin kotonaan asuva huonokuntoinen vanhus, saattaa päästä Hogeweykiin muutamassa viikossa, mutta muut voivat joutua odottamaan vuoden, jopa parikin.

Jonoon ei voi hakeutua etukäteen, vasta dementialuokituksen ollessa riittävän korkea.

Konsepti on herättänyt kiinnostusta myös maailmalla. Vierailijoita on ollut Singaporesta, Brasiliasta ja Australiasta asti, vuonna 2012 yli sata ryhmää. Sveitsiin on suunnitteilla samantyylinen kylä.

Van Amerongen pelkää, että konseptista kopioidaan vain ulkoiset osat. Tärkeintä eivät ole suihkulähteet ja kattokruunut.

Pakkohan Hogeweykissä on jotain ongelmia olla? Vähintään hintalappu, jonka täytyy olla tähtitieteellinen. Ei kai verovaroilla sentään voi tarjoilla viiniä dementikoille?

Kylän rakentaminen maksoi 19 miljoonaa, mikä rahoitettiin lähes kokonaan julkisista varoista. Teatteria varten tarvittiin myös sponsoreita ja lahjoituksia.

Hoitokustannukset eivät kuitenkaan ole sen korkeammat kuin muuallakaan. Paikka saa valtiolta saman 5 000 euroa kuussa asiakasta kohden kuin muutkin hoitokodit. Suomessa muistisairaan vanhuksen laitoshoitopäivä maksaa yhteiskunnalle 100-200 euroa, eli jopa enemmän.

Hoidon kustantaa lähes kokonaan Hollannin sairausvakuutus. Lisäksi maksetaan pieni, tuloista riippuvainen omavastuu. Joskus asukkaat pääsevät jopa lomalle Espanjan Costa Blancaan, jossa on erityisesti huonokuntoisille vanhuksille tarkoitettuja majoituspaikkoja, mutta se maksetaan tietysti itse.

Kerhoja sisältyy perushintaan yksi, lopuista veloitetaan.

Miten on mahdollista, että kaikkea tätä voi pyörittää tavanomaisen hoitopaikan hinnalla? Vapaaehtoisia on runsaasti, mutta heitä riittää van Amerongenin mukaan tavallisessakin hollantilaisessa hoitokodissa.

Lääkekustannuksissa toki säästetään jonkin verran. Van Amerongen uskoo, että suurimman eron muodostaa se, ettei Hogeweykissä ole turhaa henkilökuntaa.

Tarpeettomia kuluja ei päästetä syntymään.

Juuri kukaan Hogeweykin asukkaista ei ymmärrä asuvansa hoitokodissa.

Muutamilta ulkomaisilta vierailijoilta on tullut kritiikkiä, että Hogeweyk on kuin Truman Show, höperöiden vanhusten höynäyttämistä varten rakennettu kulissi.

Yvonne van Amerongen ei pidä ajatuksesta.

“Ravintolasta saa oikeaa ruokaa, kaupassa myydään oikeita tavaroita. Mikä tässä ei muka ole aitoa?”

 

Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 7/2013.