Suomi ei huolehdi rauhanturvaajistaan

ahdistus
Teksti
Jari Lindholm
Julkaistu yli kolme vuotta sitten
rauhanturvaaja

Suomi on jättänyt maailmalta palanneet rauhanturvaajat kamppailemaan yksin ahdistuksen kanssa. Yksi veteraaneista on luutnantti Mika Vuolle, jonka tarina kerrottiin SK:ssa 37/2007.

Teksti Jari Lindholm
Kuva Markus Pentikäinen

Joulu oli musta.

Viimeiset lumitäplät olivat sulaneet yöllä Tampereen kaduilta. Aattoaamuna kaupungin läpi puhalsi märkä, lauhkea tuuli.

Radiossa tasavallan presidentti Tarja Halonen luki tervehdystä suomalaisille rauhanturvaajille.

“Olen niin kotimaassa kuin ulkomailla saanut ottaa vastaan kiitosta toiminnastanne vaikeissa olosuhteissa…”

Tampereen Juhannuskylässä satavuotiaassa puutalossa reservin luutnantti Mika Vuolle makasi patjalla parvisängyn alla.

Pimeä nurkka oli ollut hänen turvapaikkansa jo vuoden.

Vuolle oli väsynyt, ahdistunut ja häpeissään. Hän oli työtön, ja hänen rahansa olivat lopussa. Ryyppyputki oli jatkunut viisi viikkoa.

“Olette toiminnallanne jatkaneet arvokkaita suomalaisia perinteitä kriisinhallintaoperaatioissa ja näin vahvistaneet mainettamme kriisinhallinnan kärkimaiden joukossa…”

Rauhanturvaajavuosinaan tiedotusupseerina Libanonissa ja Kosovossa Vuolle oli jouluisin soittanut presidentin tervehdyksen keskusradiosta koko pataljoonalle. Ne olivat olleet sykähdyttäviä hetkiä.

Nyt hän ei ollut jaksanut edes avata radiota.

“Uskon, että mielissänne korostuu perheen, läheisten ja ystävien merkitys voimanlähteinä… He varmasti ajattelevat lämmöllä teitä – niin kuin me kaikki muutkin suomalaiset.”
Vuolle käänsi kylkeä. Tänäkin jouluna hän nukahti lahjoja avaamatta.

*

Mika Vuolle oli kerran Suomen armeijalle arvokas mies.

Kun Afganistanin kriisinhallintaoperaatioon tarvittiin kokenutta veteraania kesällä 2005, Puolustusvoimien kansainvälisestä keskuksesta soitettiin hiljaiselle tamperelaisluutnantille.
Vuolle oli kotiutunut tyytyväisenä Libanonista 2001 ja Kosovosta 2003. Hän piti rauhanturvaajaelämästä ja oli valmis äkkilähtöön.

“Olin uskollinen koira”, hän tiivistää.

Palvelussopimus allekirjoitettiin 16. elokuuta 2005.

Viikkoa myöhemmin Vuolle saapui kuljetuskoneella Maimanan pikkukaupunkiin, jossa suomalaisjoukko palveli norjalaisen everstiluutnantin alaisuudessa.

Ongelmat alkoivat kasautua heti.

Nyt, kaksi vuotta myöhemmin, romahdukselle on vaikeata jäljittää yksittäistä syytä.

Yksi asia on kuitenkin kiistaton: terve mies palasi Afganistanista sairaana.

Maimana on raskas paikka. Elämä monikansallisten joukkojen tukikohdassa keskellä epäluuloista uzbekkikaupunkia voi käydä ahdistavaksi terveellekin ihmiselle.

Vuolletta painoi lisäksi työstressi. Tiedotusupseerina hän oli nuoren norjalaisen tiedusteluluutnantin alainen. Heidän välinsä olivat huonot. Vuolteen mielestä luutnantti oli työpaikkakiusaaja.

Norjalaiset olivat juuri saaneet vastuun Maimanan jälleenrakennusyksiköstä. He piiskasivat kaikkia – enimmäkseen toisiaan, mutta myös suomalaisia.

Vuolle uupui. Öisin hän kiersi tukikohtaa norjalaisluutnantin järjestämissä vartiovuoroissa. Vapaina öinä hän piehtaroi valveilla majoituskontin sängyssä.

Syynä saattoi olla alituinen jännitystila, vieressä jyrissyt generaattori tai aivan tavallinen potutus.

Norjalainen lääkäri määräsi nukahtamislääkkeitä. Ne auttoivat Vuolteen horrokseen, mutta nyt hän harhaili päivisin tokkurassa.

Hän oleili yksin. Juttukavereita ei ollut. Mutta ei hän olisi sellaisia omien sanojensa mukaan tarvinnutkaan.

“Mä väsyin. Mulla muita ongelmia ollut.”

*

Marraskuun 6. päivänä 2005 Vuolle lensi kuljetuskoneella Kabuliin lääkärin arvioitavaksi.
Haastattelussa hän oli “hyvin väsyneen oloinen, alakuloinen” ja “vältti katsekontaktia”, kriisinhallintajoukon lääkäri Arttu Lahdenperä kirjoitti lausunnossaan.

Vuolteen palveluskelpoisuudesta ei enää ollut varmuutta. Sen mittaamiseksi hänet lähetettiin Suomeen.

Porissa oli yö. Vuolle sai lentoasemalta kyydin Helsinkiin asetoverin autossa.

Marraskuun pimeydessä hän soitti keskussotilassairaalan Tilkan ovikelloa lähete kädessään.
Puolustusvoimat oli myynyt rakennukset, ja sairaalassa oli avoinna enää yksi vuodeosasto. Siellä Vuolle teki mustetahratestejä ja nukkui pois univelkaansa.

Tutkimuksissa ei löydetty mitään hälyttävää. Lääkärintodistuksessa potilaan vaivaa kuvattiin ICD-tautiluokituksen koodilla F51.0: “ei-elimellinen unettomuus.”

Vuolle sai palata Kabuliin.

Hänen tilansa heikkeni jo matkalla. Tavalliseen tapaan huoltolento oli Afganistaniin saapuessaan vuorokauden myöhässä. Taas Vuolle valvoi yön. Aamulla hän kieltäytyi lähtemästä partioon.

Seurasi tutkinta. Vuolle laahusti suomalaisleirin käytäviä apaattisena.

Marraskuun 28. päivänä kriisinhallintajoukon komentaja, everstiluutnantti Hannu Ojala lopetti rauhanturvaajan uran päätöksellä 508/2/D/I:

“Luutnantti Mika Tapani Vuolteen palvelus keskeytetään Afganistanissa 29.11.2005 al-
kaen ja hänet kotiutetaan Suomeen 29.11.2005 lähtevällä palvelusvapaalennolla.”

*

Hävetti ja vitutti.

Näillä sanoilla Vuolle kuvaa harmaata puolimaailmaa, johon hän vajosi jätettyään Kabulin taakseen viimeistä kertaa.

Kuten 80 prosenttia suomalaisista rauhanturvaajista, hän oli reserviläinen, joten hänestä tuli palveluksen keskeydyttyä siviili – eivätkä siviilit kiinnosta Suomen armeijaa.

Vuolle tiesi olevansa käyttökelvoton, ja se syvensi hänen epätoivoaan.

Marraskuun 30. päivänä 2005 hän laskeutui kotimaan kamaralle loppuun palaneena, taskussaan Hatanpään sairaalan kriisiryhmän puhelinnumero, jonka hän oli saanut lääkäriltä Kabulista.

Ilman ystävien kyytiä hän olisi tuskin päässyt kotiin Polvikadulle.

Siellä hän raahasi patjan olohuoneeseen parven alle ja meni nukkumaan.

Seuraavat puolitoista kuukautta hän pysyi peiton alla.

Kun nälkä kävi sietämättömäksi, hän hoippui lähi-Siwaan hankkimaan hernekeittoa. Lopulta ystävät ja vanhemmat taivuttelivat hänet psykiatrille.

Maaliskuussa hän sai postia valtion vakuutuslaitokselta Valtiokonttorilta. Puolustusvoimat oli lähettänyt konttorille hänen puolestaan palvelussairausilmoituksen.

“Tiedustelemme, onko Teidän itsenne tarkoitus hakea sotilastapaturmalain nojalla korvausta rauhanturvaamistehtävän aikana ilmenneestä sairaudesta.”

Vuolle veti peiton korville.

*

Hän palasi töihin tamperelaiseen lehtikustantamoon mutta sai potkut.

Päästäkseen työttömyyspäivärahalle hänen olisi pitänyt riitauttaa irtisanominen. Siihen hänellä ei ollut voimia.

Hän istui yksin kotona natisevassa puutalossa ja kavahti jokaista ohi kiitänyttä pikajunaa.

“Kaikki meni pieleen. Kaikki. Kaikki asiat. Jumalauta edes työkkäriä saa.”

Joulukuussa 2006 hän alkoi juoda.

Hän ryyppäsi, raivosi, joutui huonoon seuraan ja sitten putkaan.

Ritva Vuolle tajusi poikansa olevan psykoosin partaalla ja soitti pääesikuntaan. Tylyistä vastauksista piittaamatta hän jatkoi pommittamista.

Lopulta langan päähän osui myötätuntoinen majuri, joka auttoi äitiä saamaan yhteyden Sotilaslääketieteen keskukseen. Siellä työskentelevät Tilkan lopettamisen jälkeen suomalaisen sotilaspsykiatrian parhaat voimat, osa-aikaisina.

Keskus suostui järjestämään Vuolteelle hoitoa.

Tammikuussa 2007 hän ajoi puolinukuksissa ikälopulla Opel Vectrallaan Helsingin Meilahteen tapaamaan Esa Meririnnettä.

Ensimmäisen kerran hän sai puhua ongelmistaan sotilaan psyykeen erikoistuneelle lääkärille – yli vuosi kotiutumisensa jälkeen.

Hän jaksoi käydä vastaanotolla kahdesti.

Helmikuun 23. päivänä 2007 kolme konstaapelia haki Vuolteen kotoa ja pakkasi hänet poliisiautoon.

Kun tie kaartoi Pitkäniemen suuntaan, hän tiesi, mihin oli menossa.

Hän vietti mielisairaalassa kahdeksan päivää.

Maaliskuussa 2007 Ritva Vuolle kirjoitti kirjeen puolustusministeri Seppo Kääriäiselle.

“Miksi isänmaa hylkää näin välinpitämättömällä tavalla uskollisimmat ja rohkeimmat palvelijansa, jotka vaarantavat henkensä maailmalla pitääkseen esillä Suomen lippua maailmanrauhan nimissä?”

Vastausta ei koskaan tullut.

*

Mika Vuolle ei ole poikkeustapaus.

Rauhanturvaajan työ voi vaurioittaa sotilaan mieltä. Tämän tosiasian ovat tutkimukset yhä uudelleen vahvistaneet.

Kansallisuudella ja kulttuuritaustalla ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Kuka tahansa voi mennä rikki.

Libanonissa 1990-luvun alussa palvelleista norjalaisista 15 prosenttia kärsi kotiuduttuaan traumaperäisestä stressihäiriöstä, joka on voimakkaan järkytyksen aiheuttama psyykkinen oireyhtymä.

Somaliassa samaan aikaan olleista amerikkalaisista sotilaista noin kahdeksan prosenttia sairastui stressihäiriöön viiden kuukauden kuluessa kotiinpaluusta.

Kongossa 1960-luvun alussa palvelleista ruotsalaisista rauhanturvaajista 3,5 prosenttia ei kyennyt taistelustressin takia jatkamaan palvelusta operaation jälkeen.

Myös suomalaiset ovat kokeneet yhtä ja toista.

Jom Kippur -sodan jälkeen 1973 he hautasivat Siinailla auringossa turvonneita ruumiita. Seuraavana kesänä he katselivat Kyproksella, kuinka turkkilaisten napalm-pommit kärvensivät siviilejä.

Vuonna 1997 Makedoniassa koko suomalaisjoukko järkyttyi, kun kolme rauhanturvaajaa kuoli helikopterin pudottua Mavrovojärveen.

Afganistanissa on tähän mennessä kaatunut yksi ja haavoittunut toinen suomalainen.
Eivätkä yhtäkkiset sokit ole ainoa uhka rauhanturvaajan mielenterveydelle.

Vielä kuluttavampaa on arkisten paineiden, turhautumisen ja kuolemanpelon aiheuttama “kasautuva stressi”, jonka sekä YK että kansainväliset tutkimukset tunnistavat vakavaksi uhaksi mielenterveydelle.

Norjan armeijan psykiatri Lars Weisæth on ehdottanut tällaisille psyyken ongelmille omaa nimeä: rauhanturvaajan stressihäiriö.

Eräs Mika Vuolteen palvelustoveri kuvaa tilannetta:

“Jos vuodenkin olet monikansallisessa yhteisössä, et voi olla törmäämättä jonkin näköiseen väkivallantekoon, joka koskettaa jollain tavalla jokaista yksilöä.”

*

Suomalainen sotilas on kuitenkin vahva – vahvempi kuin kaikki muut. Hän ei itke eikä syö salaattia, ja traumansa hän parantaa saunavihdalla.

Tämä uskomus elää edelleen sitkeästi puolustusvoimissa.

Asiaa ei aina sanota suoraan, mutta kuvitelma poikkeuksellisuudesta, “terveestä aineksesta”, kuultaa läpi niin upseerien kuin lääkärienkin puheista.

“Verrattuna moneen muuhun kansallisuuteen meidän henkilöstömme taustat ovat vahvat”, sanoo Puolustusvoimien kansainvälisen keskuksen johtaja, eversti Mauri Koskela.

“Meidän sivistystasomme ja kykymme käsitellä asioita ovat erittäin korkeat. Lisäksi kaikki ovat selvinneet varusmiespalveluksesta tai naisten vapaaehtoisesta asepalveluksesta. Meille ovat valikoituneet ihmiset, joiden kyky sietää stressiä on hyvä.”

Pinnalta katsoen numerotiedot näyttävät tukevan väitettä.

Kun kotiutettujen rauhanturvaajien stressihäiriöitä kartoitettiin kyselytutkimuksessa 1990-luvulla, tulokset olivat huojentavia.

“Tutkimuksessa päädyttiin siihen, että YK-palveluksessa olleilla esiintyi varsin harvoin varsinaista diagnosoitua traumaperäistä stressihäiriötä”, sanoo puolustusvoimien mielenterveystyön entinen ylilääkäri Matti Ponteva.

Pienistä luvuista puhuvat muutkin psykiatrit. Keskussotilassairaala Tilkan entinen johtajalääkäri Markus Henriksson sanoo 15 vuodessa tavanneensa noin 15 psykiatrista hoitoa tarvinnutta rauhanturvaajaa.

Soitto Valtiokonttoriin vahvistaa asian.

Konttoriin tulee rauhanturvaajilta vuosittain noin 250 korvaushakemusta. Psyyken häiriöitä ei tilastoida erikseen, eivätkä ulkopuoliset pääse tietosuojan vuoksi selaamaan tietokantaa. Mielenterveystapausten määrä on joka tapauksessa pieni, sanoo tapaturmatoimiston päällikkö Tiina Kyttälä.

Puolustusvoimien kansainvälisen keskuksen tapaturma-asiamies Elisa Huhtanen on samaa mieltä.

Hänen tehtävänään on lähettää Valtiokonttoriin palvelussairausilmoitukset, jotka ovat mahdollisten korvaushakemusten pohjana, kuten Mika Vuolteen tapauksessa.

Huhtanenkaan ei pidä erillistä tilastoa psyykkisistä ongelmista, mutta vakuuttaa 11 vuoden kokemuksella määrän olevan olematon.

“Ne ovat yksittäisiä tapauksia. Ei välttämättä edes yhtä vuodessa.”

Luvut ovat kuitenkin harhaanjohtavia.

Rauhanturvaajien mielenvaivoista ei ensinnäkään ole Suomessa tehty järjestelmällistä psykiatrista haastattelututkimusta. Satunnaiset kirjekyselyt eivät tällaista tutkimusta korvaa.
Toisaalta harvat kotiutuneet valittavat ongelmistaan. Monet eivät yksinkertaisesti tunnista niitä. Tämä myönnetään puolustusvoimissakin.

Useimmiten vaikeneminen johtuu kuitenkin pelosta.

“Ajatellaan, että tulee sulkaa eli laitetaan kotiin, ja talorahojen tienaaminen loppuu siihen”, sanoo Mika Vuolteen palvelustoveri.

“Mielisairaus ja homoushan eivät ole millään tavalla hyväksyttäviä sotilasyhteisössä.”

Ongelmista kyllä puhutaan, mutta vain omassa joukossa, jos pelkoa paljastumisesta ei ole.
Kun Vuolle oli kirjoittanut kohtalostaan rauhanturvaajien Hölkkäri-internetsivuilla, veteraanit kiirehtivät antamaan tukea.

Monet sanoivat tuntevansa vastaavia tapauksia.

“Tunnen voimattomuutta Vuolteen avautumisen johdosta, ja samalla tajuan että yhden avautumisen takana on lukuisia samanlaisia tarinoita”, kirjoitti nimimerkki Johanneskastaja.

“Kukaan ei tiedä etukäteen mitä tulee vastaan keikalla. Kukaan ei etukäteen tiedä olenko se minä, joka seuraavassa hetkessä…”

*

Suomalaisella rauhanturvaajalla ei pitäisi vaikeissakaan oloissa olla hätäpäivää – ei ainakaan, jos puolustusvoimia on uskominen.

Periaatteessa jokaisessa operaatiossa pitäisi olla mukana henkisen hyvinvoinnin ammattilaisia, joille voi puhua suomea: pappi, kuraattori tai lääkäri.

Jos ongelmat jatkuvat, pitäisi potilaan käytössä olla kotimaassa puolustusvoimien sotilaspsykiatrinen asiantuntemus.

Turvaverkon silmät ovat kuitenkin niin suuret, että niiden läpi tipahtaa riskikin mies.

Mika Vuolteen tapaus paljastaa, että Suomen rauhanturvahistorian vaativimmassa operaatiossa Afganistanissa verkko on ollut lähes olematon.

Kun Vuolle alkoi oireilla Maimanassa 2005, tukikohdassa ei ollut yhtään suomalaista ammattiauttajaa. Lääkärit olivat norjalaisia, ja heistä toinen oli syntyperältään kroaatti, joten hän ei puhunut sen paremmin englantia kuin norjaakaan.

Kabulissa tilanne ei ollut juuri parempi. Ainoa suomalainen lääketieteen asiantuntija oli anestesiologian ja tehohoidon erikoislääkäri.

Suomessa Vuolle jäi oman onnensa nojaan.

Koska keskussotilassairaala Tilkka oli lakkautettu, keskitettyä hoitoa ei enää ollut. Psykiatrinen tutkimus oli siirretty uuteen Sotilaslääketieteen keskukseen, joka pystyi antamaan vajavaisista voimavaroistaan vain konsulttiapua. Siviiliksi muuttunut rauhanturvaaja oli kunnallisen terveydenhuollon varassa.

“Periaatteessa meillä ei ole mitään järjestelmää, jolla hoidetaan rauhanturvaajia palveluksen päättymisen jälkeen”, sanoo puolustusvoimien mielenterveystyön entinen ylilääkäri Matti Ponteva.

“Henkilö menee niin sanoakseni yleiseen systeemiin. Siinä on ongelmana, että oman asuinalueen terveyskeskuksessa ei välttämättä ole tässä suhteessa kovin huomattavaa asiantuntemusta.”

Myös puolustusvoimien ylilääkäri Pentti Kuronen myöntää, että Tilkan sulkeuduttua hoidon laadussa on ollut “maantieteellisiä eroja”.

“Pienissä sairaanhoitopiireissä saattaa aika ajoin olla kovastikin tunkua psykiatrisiin vastaanottoihin. Kaikkialla palvelut eivät ole ihan yhtä hyvät.”

Ruotsissa rauhanturvaajien jälkituki on pakollinen osa palvelusta. Kolmen päivän purkujakson päätteeksi sotilaat saavat mitalit ja osallistuvat paraatiin. Seurantatutkimuksia tehdään viisi vuotta palveluksen päättymisen jälkeen.

Suomessa pääesikunta yritti turhaan saada jälkihoitoa uuteen kriisinhallintalakiin.

“Silloin olisi saatu sekä rahoitus että henkilöstölle velvoite”, sanoo puolustusvoimien sosiaalipäällikkö Veli Särmäkari.

“Kun missio loppuu, voimme vain kutsua rauhanturvaajia vapaaehtoisiin jälkipuintitilaisuuksiin.”

Mika Vuolteelle hoidon ulkoistaminen oli katastrofi.

Ostopalvelut ja räätälöinti jäivät pelkiksi sanoiksi väsyneelle sotilaalle, joka ei itse jaksanut hakea apua.

Vuolle joutui kertomaan tarinansa yhä uudelleen lääkäreille, joista yksikään ei ymmärtänyt rauhanturvaajan työtä.

Kun hänen vaivansa vielä marraskuussa 2005 oli luokiteltu “ei-elimelliseksi unettomuudeksi”, löytyy lääkärinlausunnoista runsasta vuotta myöhemmin tautiluokituskoodi F29, “määrittelemätön psykoottinen häiriö, paranoidisia piirteitä”.

Tätä muodonmuutosta ei kertaakaan yritetty selvittää sotilaspsykiatrisella tutkimuksella.

*

Maaliskuussa 2007 Vuolle sai kirjeen Valtiokonttorilta.

“Teille ei voida myöntää tapaturmavakuutuslain mukaisia korvauksia”, todettiin päätöksessä.

“Teillä todettuja univaikeuksia, mielialaoireilua ja lyhytkestoista kouristuskohtausta ei voida pitää sotilastapaturmalain tarkoittamana palvelussairautena.”

Entinen rauhanturvaaja oli ryyppykierteestä selvittyään viimein hakenut korvausta psykiatrisesta hoidosta.

Valtio sanoi ei. Sen mielestä Vuolle – papereissa “vahinkonumero 0690652” – oli sairastunut “itsenäiseen sairauteen”, joka ei “todennäköisesti ole aiheutunut palveluksesta”.

Päätöksen takana on juridinen ryteikkö, jonka läpi apua tarvitsevan on lähes mahdotonta tunkeutua. Suomen laki pitää huolta siitä, ettei valtion tarvitse maksaa oireilevalle rauhanturvaajalle senttiäkään.

Valtiokonttori tulkitsee ratkaisuja tehdessään sotilastapaturmalakia, jossa psyyken häiriöt kuuluvat kohtaan “muut sairaudet”.

Tämä on kuitenkin vain puitelaki, joka on alisteinen tapaturmavakuutus- ja ammattitautilaeille.

Ne taas eivät tunnista psyykkisiä häiriöitä, sillä lain mukaan ammattitaudilla tarkoitetaan sairautta, joka on “pääasiallisesti aiheutunut fysikaalisista, kemiallisista tai biologisista tekijöistä”.

Tapaturmatoimiston päällikkö Tiina Kyttälä myöntää, ettei korvauksia ole juuri maksettu.

“Päivärahaa ja kuluja voidaan maksaa ainoastaan silloin, kun kysymyksessä on lyhytaikainen posttraumaattinen stressireaktio.”

Tällaisia tapauksia on Kyttälän mukaan korvattu “muutamia”. Osa näistäkin hakemuksista on siis hylätty.

Toisin kuin esimerkiksi Ruotsissa, laki ei Suomessa tunne lainkaan rauhanturvaajille tyypillistä kasautuvaa stressiä, joka luultavasti on ollut myös Vuolteen ongelmien syynä.

Niinpä korvausta hakevan sotilaan kannalta on yhdentekevää, pystyykö hän osoittamaan yhteyden stressinsä ja palvelusajan tapahtumien välillä.

Vaikka siviiliin siirtynyt rauhanturvaaja onnistuisi jollakin konstilla pääsemään huippuluokan psykiatriseen tutkimukseen, Valtiokonttorilta ei rahaa heruisi.

Eikä syyskuun alussa voimaan astunut kriisinhallintahenkilöstön uusi ryhmätapaturmavakuutus paranna asiaa, toisin kuin lehdissä on kerrottu.

“Uudistus ei merkitse sotilastapaturmalakiin verrattuna laajennusta mielenterveystapausten korvattavuuteen”, Kyttälä sanoo.

Vuolle tiivistää: “Oispa mua ammuttu.”

*

Puolustusvoimat ylpeilee mielellään edistyksellisyydellään, halukkuudellaan ottaa väsyneistä vastuu.

Tosiasiassa taakka lankeaa perheille, ja seuraavat sukupolvet kärsivät, aivan kuten viime sotien jälkeen.

Rauhanturvaajien Hölkkäri-nettisivustolla nimimerkki Milda kirjoittaa:

“Oma mies ei itse olisi ikipäivänä myöntänyt minkään asteista jälkihoitoa tarvitsevansa, vaikka polla oli pahasti sekaisin maailman menosta Kosovosta kotiutumisen jälkeen. Varmaan puolisen vuotta meni, ennen kuin alkoi taas olla normaalielämässä kiinni. Tosin, siinä vaiheessa oli jo paperit uudelle reissulle vetämässä…”

Tilanne on kohentumassa, tosin tragedian kautta.

Kersantti Petri Immosen kuolema Afganistanissa on saanut sotilaatkin tajuamaan, että sodassa tapahtuu järkyttäviä asioita, joille suomalainen “terve aineskaan” ei ole immuuni.

Vapaaehtoisvoimin toimiva Rauhanturvaajaliitto on avaamassa vuodenvaihteessa palvelevan puhelimen, johon rauhanturvaajat voivat purkaa huoliaan.

Pääesikunnassa arvovaltainen työryhmä on juuri päivittänyt vuoden 1998 ohjeen psykososiaalisen tuen kriisiryhmistä. Mukaan on haluttu nykypäivän verisiä rauhanturvatehtäviä vastaava “kansainvälinen ulottuvuus”.

Samaan aikaan Puolustusvoimien kansainvälinen keskus on kaikessa hiljaisuudessa ohjeistanut suomalaisia rauhanturvajoukkoja traumaperäisen stressihäiriön hoidosta.

“Jos kriisinhallintaoperaatiossa sattuu tapahtuma, josta seurauksena on tai saattaa olla posttraumaattinen stressioire, tulee operaatiossa olevan kriisiryhmän ryhtyä välittömiin toimenpiteisiin henkilön palveluskyvyn palauttamiseksi”, määrätään 10. kesäkuuta lähetetyssä ohjeessa, jonka Suomen Kuvalehti sai nähtäväksi.

“Mainittuihin tilaisuuksiin osallistuminen ei ole este osallistua kriisinhallintaoperaatioihin tulevaisuudessa.”

*

Heinäkuun 4. päivänä 2007 Mika Vuolle käveli ulos Hatanpään sairaalasta kädessään toisenlainen lääkärinlausunto.

“Olemukseltaan hyvin erilainen kevääseen nähden”, paperissa sanottiin.

“Alkoholinkäyttönsä potilas sanoo saaneensa hallintaan, ja vastaanotto-olemus näyttäisi tukevan potilaan kertomaa.”

Vuolle oli juonut 15 000 euron säästöt ja istunut viisi viikkoa Pitkäniemessä akuuttipsykiatrian osastolla rikollisten ja narkka-rien keskellä.

Sitten jokin muuttui.

“Suostuin myöntämään tilanteen lohduttomuuden: kaikki on mennyt perseelleen, eikä tässä muuta voi kuin koittaa tapella.”

Sairausloma jatkuu syyskuun loppuun. Sen jälkeen on löydettävä töitä. Vuokrarästien takia menetetyn asunnon tilalle olisi saatava toinen.

Eikä paperisota viranomaisten kanssa ole ohi.

Tapahtui mitä tahansa, rauhanturvaajaa ei Vuolteesta enää tule.

Hän on puolustusvoimille tylsäksi kulutettu työkalu.

Onnellinen loppu?

Elokuussa, vajaa viikko sen jälkeen, kun Suomen Kuvalehti oli ollut yhteydessä Sotilaslääketieteen keskukseen, Mika Vuolle sai vihdoin lääkärinlausunnon psykiatri Esa Meririnteeltä.

Hoidosta oli tuolloin kulunut kahdeksan kuukautta.

Lausunnossa Vuolteen sairaus ensimmäistä kertaa sijoitettiin tautiluokkaan F41.9: “tarkemmin määrittelemätön ahdistuneisuushäiriö (mukana aikaisempaa realiteetin tajun psykoottistasoista pettämistä ja piirteitä PTSD:stä).”

“Jos jatkossa PTSD:n oirekuva kokonaisuudessa varmistuu, potilaasta on mahdollista tehdä E-todistus sotilasvammasta Valtiokonttorille psykoterapeuttisia ja lääkkeellisiä hoitoja varten”, Meririnne kirjoitti.

Sotilaspsykiatri oli siis valmis myöntämään, että Vuolteen syöksykierre saattoi sittenkin johtua traumaperäisestä stressihäiriöstä, PTSD:stä.

Rauhanturvaajan sairastumisesta oli tuolloin kulunut lähes kaksi vuotta.

SK 37/2007