Suomettuminen autonomian aikaa käsittelevässä historian­kirjoituksessa

Antti Kuosmasen mukaan suomettumisen ajan kaivelu saisi jo loppua, koska ilmiö oli lopultakin menestystarina (Kanava 4/2023, s. 67–69). Timo Vihavaisen mielestä historiantutkijoiden suoritus suomettumisen kaudella kestää arvostelun (Kanava 4/2023, s. 89).

Koska politiikallakin tulee olla moraalinsa, ei suomettumista voida arvioida vain tulostensa perusteella. Aikamme ja paikkamme kansainvälisessä politiikassa on nyt kokonaan toinen kuin Kekkosen vuosikymmeninä. Siksi on tärkeää­ tiedostaa, miten ajattelu- ja toimintatapamme ovat muuttuneet. Se ei voi tapahtua muuten kuin vertaamalla muutosta sitä edeltäneeseen aikaan.

Nykyinen suhtautuminen suomettumiseen on luonnollisesti kriittistä jo siitä lähtökohdasta, että toisen maailmansodan jälkeen emme voineet vapaasti valita ulkopolitiikkaamme emmekä sen seurauksia. Suomi pakotettiin suomettumaan. Johonkin pakotettua ei voida arvostella moraalisista lähtökohdista, mutta suomettumisen moraalittomat lieveilmiöt perustuivat suomalaisten omaan toimintavapauteen. Niissä joko oman edun toivossa tavoiteltiin luotettavaa asemaa ulkopoliittisen johdon silmissä tai käytettiin sellaista asemaa hyväksi muita syrjivässä tarkoituksessa.

Urho Kekkosen ulko- ja turvallisuuspolitiikka oli tuloksekasta vain niin kauan kuin se kaksinapainen globaali maailmanjärjestys, jossa sitä harjoitettiin, pysyi muuttumattomana. Sellainen ulko- ja turvallisuuspolitiikka, jossa ei ole omaehtoista tilaa reagoida muutoksissa, on muutettava toisenlaiseksi silloin, kun siihen on tilaisuus. Uudenlaisen liikkumatilan ottaminen edellyttää siinä aikaisemmin olleiden rajoitusten tiedostamista. Siksi suomettumisen ajan kriittisen kaivelun ei tarvitse loppua. Uudenlaisessa toimintavapaudessa on välttämätöntä oppia pois aikaisemmista rajoituksista johtuneista moraalittomuuksista menneisyyssuhteen tervehdyttämiseksi.

Osoitan tuoreessa kirjassani (Porvoon valtiopäivien poiskirjoitettu historia. Miten Venäjän keisarit suhtautuivat Suomen valtiolliseen autonomiaan, Warelia 2024), että suomettumisen lieveilmiöt ulottuivat myös historiantutkimukseen tavalla, joka tuskin kestää arvostelua. Tämän kirjoituksen lähdeviitteet ilmenevät kyseisestä kirjasta.

Kysymys on autonomian aikaa käsittelevässä historiankirjoituksessa 1960-luvulla alkaneesta muutoksesta. Se koski etenkin tulkintoja Porvoon valtiopäivien 1809 tapahtumista ja helmikuun manifestin 1899 oikeudellisesta merkityksestä.

Perinteisen aikalaiskäsityksen mukaan keisar­i Aleksanteri I vahvisti Porvoon valtiopäivillä 1809 Suomessa voimassa oleviksi Kustaa III:n säätämät Ruotsin perustuslait, vuoden 1772 hallitusmuodon ja vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirjan, uuteen valtioyhteyteen soveltuvin osin. Suomalaisten historiankirjoittajien nykyisten käsitysten mukaan Porvoossa ei vahvistettukaan näitä perustuslakeja, vaikka Aleksanteri I:n antamaan hallitsijanvakuutukseen oli kirjoitettu perustuslait erikseen vahvistettaviksi.

Uudeksi tavaksi on tullut Osmo Jussilan tutkimuksiin tukeutuen selittää, että Porvoossa tehtiin perustuslakien vahvistamisen asemesta jonkinlainen keskiaikainen status- tai herruussopimus, jossa säädyt uskollisuudenvalallaan ottivat Aleksanterin uudeksi hallitsijakseen. Vastineeksi tämä lupasi säilyttää voimassa säätyjen privilegiot sekä maan uskonnon ja lait. Tällaisella sopimuksella ylläpidettiin olemassa ollutta oikeusstatusta valloitetulla alueella.

Tämä menettely ja Venäjän tavoitteet eivät olisi poikenneet aikaisemmista vastaavista valloituksista, eikä Suomella ollut erikoisasemaa Venäjän alusmaiden joukossa. Perustuslait eivät olisi vielä tuolloin millään tavalla eronneet muista laeista, jolloin Aleksanteri oli vakuutuksellaan voinut tarkoittaa Kustaa III:n perustuslakien asemesta vuoden 1734 yleistä lakia.

Arvioin ensiksi vuoden 1734 lakia ja Porvoon toimituksia Venäjän valloituspolitiikassa koskevia väitteitä. Vuoden 1734 yleinen laki oli jäänyt voimaan jo Turun rauhassa Venäjälle 1743 luovutetulla alueella, ja sen rikoskaarta ryhdyttiin soveltamaan myös Uudenkaupungin rauhassa jo aikaisemmin vuonna 1721 luovutetulla alueella.

Lain soveltaminen kuului Ruotsin kuninkaan alamaisten oikeuksiin, joiden turvaamisesta Venä­jän keisari oli Ruotsin kuninkaan vaatimuksesta Turun rauhansopimuksen 9 artiklassa luvannut huolehtia.

Suomen sodan päättäneen Haminan rauhan neuvotteluissa syyskuussa 1809 Ruotsin neuvottelijat nostivat esiin, eikö tähänkin rauhansopimukseen olisi syytä ottaa samanlainen lupaus ja artikla kuin Turun sopimuksessa Ruotsin kuninkaan entisten alamaisten eduksi.

Venäjän puolelta ulkoministeri Nikolai Rumjantsev vastasi tähän viittaamalla Porvoon valtiopäivillä edellisessä maaliskuussa tapahtuneeseen. Hän kirjoitti Haminasta Aleksanterille, että hänen oli sillä tavoin ollut helppoa osoittaa ruotsalaiselle neuvottelijalle, miten vähän Venäjän kaikki aikaisemmat valloitukset muistuttivat tätä uutta valloitusta: ”Il me fut aisé de lui montrer le peu d’analogie de toutes les acquisitions précédentes à celle que renait de faire Votre Majesté Impériale.”

Tämä viittaus tyydytti ruotsalaista osapuolta, eikä Turun rauhaa vastaavaa keisarin lupausta suomalaisten oikeuksien turvaamisesta sisällytetty Haminan rauhansopimukseen.

Tässä kohden on hyvä kysyä, miksi Aleksanteri I olisi vaivautunut seurueineen maaliskuun 1809 kelirikkoiselle rekimatkalle Porvooseen ja sieltä Turkuun asti vahvistaakseen Suomen säädyille juhlallisessa seremoniassa näiden uskollisuudenvalojen vastineeksi ainoastaan vuoden 1734 lain, kun se olisi ollut tehtävissä vanhaan malliin rauhansopimuksessa.

Asetelma antaa aiheen epäillä, että hänen mielessään saattoi olla jotain vielä enemmän. Tämän epäilyn vahvistavat todeksi seuraavat viisi faktaa:

1) Porvoossa mukana olleen Rumjantsevin mielestä tätä Suomen valloitusta ei voinut verrata mihinkään aikaisempaan valloitukseen, joten jotain erikoista kaikesta aikaisemmasta poikkeavaa Porvoossa oli tapahtunut.

Samaa mieltä oli myös meriministeri Paul Tšitšagov, joka kommentoi Aleksanterin matkaa Suomeen valtiopäiville katkeraan sävyyn: ”Suomalaisille myönnetyt etuudet venäläisten edellä. Outoa politiikkaa, jolla ei ole minkäänlaista vastinetta koko maailmassa.”

Tämä vastasi kokemusta myös Suomessa. C. J. Walleen kirjoitti 1814: ”Se tapa, jolla Suomi juuri valloitettuna maana on saanut kokea Venäjän vallan, on vailla vastaavaa esimerkkiä maailmanhistoriassa ja samanlaista esimerkkiä ei ehkä koskaan tulekaan.”

2) Perustuslait (korennye zakony) alkoivat esiintyä sodan aikaisiin julistuksiin verrattuna uutena käsitteenä vasta Porvoon asiakirjoissa Suomen asioiden esittelijäksi nimitetyn lainoppineen Mihail Speranskin aloitteesta.

3) Speranski oli Porvoossa ennen hallitsijan­vakuutuksen antamista käymässään keskustelussa varmistanut suomalaisilta, että nämä ymmärsivät hallitsijanvakuutuksen sanan perustuslaeista tarkoittavan nimenomaan Kustaa III:n perustuslakeja.

4) Hallitusmuoto ja yhdistys- ja vakuuskirja olivat ainoat voimassa olleet Ruotsin lait, jotka omissa säännöksissään julistautuivat perustuslaeiksi.

5) 1700-luvun Ruotsissa vuoden 1734 lakia ei ollut pidetty perustuslakina. Pysyvänä lakina se oli luonnollisesti Porvoossa tullut vahvistetuksi asukkaiden ja säätyjen oikeuksien lähteenä, mutta kukaan toimija, varsinkaan Speranski, ei ollut Porvoossa pitänyt sitä perustuslakina.

Eikö näihin seikkoihin nähden ole kummallista väittää, että hallitsijanvakuutuksen sanat perustuslaeista eivät olisi tarkoittaneet juuri niitä kahta Ruotsin lakia, jotka oli nimenomaisesti säädetty perustuslaeiksi? Tällaisen väitteen vuoden 1734 laista perustuslakina rohkenikin esittää vasta K.F. Ordin 1890-luvulla Venäjän Tiedeakatemian palkitsemassa kirjassaan Suomen valloitus.

Ordin vihasi Speranskin edustamaa länsimaista liberalismia ja konstitutionalismia. Hän piti Speranskia maanpetturina, joka ei ollut Suomea Venäjään liittäessään pitänyt huolta Venäjän eduista. Suomen valloituksessa Ordin kirjoitti valloituksen sellaiseksi kuin sen olisi pitänyt tapahtua ilman Speranskin aloitteesta tehtyjä ja keisarin ministerien havaitsemia poikkeamia aikaisemmista valloituksista.

Kustaa III:n perustuslakien vahvistaminen oli ollut Ordinin edustamassa kansalliskonservatiivisessa näkemyksessä virhe, joka oli muodostunut esteeksi 1890-luvulla ajankohtaistuneelle politiikalle ulottaa itsevaltius ja venäläiset lait Suomeen. Siksi perustuslait oli kirjoitettava pois Suomen ja Venäjän yhteisestä historiasta väittämällä, että niiden asemesta olisikin vahvistettu vain vuoden 1734 yleinen laki.

Ja tätä Ordinin antamaa mallia varsin monet suomalaiset historiantutkijat ryhtyivät yhdessä 1960-luvulta alkaen kopioimaan.

Säädettäessä Suomelle uutta venäläistettyä asevelvollisuuslakia 1890-luvulla sotaministeri A.N. Kuropatkin ja kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov olettivat hallitusmuodon mukaisen lainsäätämismenettelyn kariuttavan hankkeen. Siksi säädyiltä otettiin pois päätösvalta tällaisissa valtakunnallista merkitystä omaavissa asioissa.

Helmikuun manifestilla säädyt saivat ainoastaan oikeuden antaa asiasta lausuntonsa. Perinteisessä aikalaiskäsityksessä manifestia pidettiin hallitusmuodon rikkomisena.

Edelleen Osmo Jussilan tutkimuksiin perustuen suomalaisessa historiankirjoituksessa on tullut tavaksi luonnehtia helmikuun manifestia seuraavantapaisilla luonnehdinnoilla:

”Juridisesti manifesti ei kuitenkaan, kuten Jussila on osoittanut, merkinnyt mitään vallanku- mouksellista muutosta. Yleisvaltakunnallisia lakeja ja asetuksia, jotka julkaistiin samassa asussa sekä Venäjän että Suomen asetuskokoelmissa, oli vuosina 1808–1898 säädetty n. 200 kappaletta.”

”Täällä ei tajuttu, ettei helmikuun manifesti voinut ottaa säädyiltä pois mitään sellaista, mitä niillä ei koskaan ollut edes ollut, eli oikeutta yleisvaltakunnalliseen lainsäädäntöön.”

”Manifestilla vain säädettiin jo käytössä ollut yleisvaltakunnallisten lakien valmistelu- ja säätämisjärjestys, eikä sillä riistetty valtiopäiviltä mitään sen vanhoista oikeuksista.”

”Asiallisesti ottaen helmikuussa 1899 annettu manifesti ei näin ollen riistänyt Suomen valtiopäiviltä mitään sellaista valtaoikeutta, joka sillä olisi oikeudellisessa mielessä ollut valtiosääntöön kirjoitettu.”

Historiantutkijat eivät ole näissä käsityksissään ymmärtäneet oikein helmikuun manifestia edeltänyttä lainsäädäntöjärjestystä eivätkä sitä, miten säädyt ja keisarit olivat siihen osallistuneet.

Hallitusmuodon 40 ja 41 §:n mukaan lain säätäminen edellytti sekä monarkin että säätyjen suostumusta. Jos keisari ei hyväksynyt säätyjen vastausta antamaansa lakiesitykseen, hän ei voinut muuttaa lakia yksipuolisesti, vaan hänen oli annettava asia uudelleen säätyjen käsiteltäväksi tarvittaessa samansisältöisenä kuin hänen aikaisempi e­sityksensä toivoen tällä tavalla painostavansa säädyt yhteisymmärrykseen kanssaan. Jos säädyt puolestaan eivät edelleenkään halunneet taipua, ne saattoivat antaa keisarille samansisältöisen vastauksen kuin edelliselläkin kerralla toivoen nyt vuorostaan keisarin perääntyvän kannastaan.

Keisari ja säädyt oli siis hallitusmuodon mukaisessa menettelyssä velvoitettu kunnioittamaan toistensa vastavuoroisia oikeuksia osallistua lakien säätämiseen.

Tällaista asian vuoropallottelua keisarin ja sää­tyjen välillä oli 1890-luvulla käyty kahdessa valtakunnallista merkitystä omaavassa asiassa. Näistä toisessa, joka koski suomalaisten siviilituomioiden täytäntöönpanoa keisarikunnassa, taipuivat lopulta säädyt ja toisessa, valtiosalaisuuksien paljastamista koskevassa, keisari. Molemmat asiat olivat epäilemättä sellaisia valtakunnallisia kysy­myksiä, jotka olisivat soveltuneet käsiteltäviksi helmikuun manifestin säätämässä järjestyksessä.

Manifestin ero aiempaan säätämisjärjestykseen oli siinä, että säädyillä ei enää olisi ollut keisariin nähden rinnakkaista lainsäätämisvaltaa, vaan ainoastaan oikeus antaa lausuntonsa keisarille, joka olisi päättänyt asian yksin.

Se, että säädyt tässä aikaisemmassa menettelyssä jossakin tapauksessa antoivat periksi ja keisari taas jossakin toisessa, ei tarkoittanut, että kumpikaan olisi pysyvästi luopunut valtiosäännön mukaisesta lainsäätämisvallastaan. Se ei tarkoittanut myöskään sitä, että säädyillä olisi ollut oikeudellinen velvollisuus taipua valtakunnallisissa asioissa keisarin tahtoon.

Tällainen taipuminen saattoi kaikissa asioissa perustua säätyjen tapauskohtaiseen harkintaan siitä, oliko poliittisesti järkevää pitää kiinni täysimääräisesti säädyille hallitusmuodon mukaan kuuluvasta lainsäädäntövallasta käsillä olleessa asiassakin. Jommankumman oli joka tapauksessa jossakin vaiheessa taivuttava, jotta asia saatiin ratkaistuksi ja pois päiväjärjestyksestä.

Juridisesti on siis aivan eri asia, oliko säädyillä käytettävissä oma keisariin nähden rinnakkainen päätösvalta lainsäädäntöön siihen määrään asti kuin ne kulloinkin katsoivat poliittisista syistä sitä järkeväksi käyttää, vai oliko niille annettu ainoastaan tilaisuus antaa asiasta lausuntonsa eli toimia neuvoa-antavassa roolissa.

Siksi ei voida suomalaisten historiankirjoittajien tavoin selittää, että helmikuun manifesti olisi juridisesti merkinnyt ainoastaan aikaisemman valtakunnan asioita koskeneen lainsäädäntökäytännön kodifiointia, jatkamista tai täydentämistä. Se merkitsi aikaisemman käytännön täydellistä muuttamista ja valtakunnallista merkitystä omaavissa asioissakin käytännössä tosiasiallisesti noudatetun valtiosäännön yksipuolista rikkomista.

Sekään, että Suomessa ja Venäjällä oli säädetty samansisältöisiä lakeja, ei osoita aikaisemman lainsäädäntöjärjestyksen ja helmikuun manifestin järjestyksen välisiä yhtymäkohtia tai analogioita. Vaikka näiden samansisältöisten lakien valmistelu oli tapahtunut yhteistyössä keisarikunnan viranomaisten kanssa, Suomessa noudatettavat lait oli säädetty voimaan jo ennen säätyjen säännöllisiä kokoontumisiakin 1863 eri menettelyssä kuin keisarikunnan lait. Tämä oli tapahtunut Suomen ministerivaltiosihteerin esittelystä keisarille sen jälkeen, kun ministerivaltiosihteeri oli harkinnut lain soveltuvuuden Suomen oloihin.

Kysymys oli erillisten lakien järjestelmästä, jossa suomalaiset viranomaiset ja tuomioistuimet eivät soveltaneet keisarikunnan lakia, vaan Suomea varten säädettyä siitä erillistä lakia. Eri valtioiden välillä, kuten Pohjoismaissa tai Euroopan unionissa, on nykyäänkin aivan normaalia, että niissä on voimassa samansisältöistä lainsäädäntöä yhteisen lainvalmistelun tuloksena.

Tällaista suomalaisten historiantutkijoiden erityisesti 1980-luvulta alkaen kehittelemää omalaatuista päättelyä, jonka mukaan mitään oikeudellista muutosta aikaisempaan ei olisikaan helmikuun manifestin myötä tapahtunut, ei esiinny missään venäläisessä alkuperäis­lähteessä. Bobrikov puhui johdonmukaisesti useissa eri yhteyksistä siitä, että manifestissa oli kysymys nimenomaan aikaisempaa muuttavasta uudesta lainsäätämisjärjestyksestä. Sen myötä suomalaiset saisivat hänen mukaansa konkreettisesti tuntea ”valtionsa väistämättömästi muuttuvan provinssiksi”.

Kun myöskään Porvoon valtiopäiviä koskevista alkuperäisistä lähteistä ei ilmene, että edes joku toimijoista olisi siellä ymmärtänyt perustuslaeilla tarkoitetun vuoden 1734 lakia, kumpikaan näistä tässä arvostelluista tulkinnoista ei ole oikea rekonstruktio menneisyydessä tapahtuneesta, vaan ne molemmat ovat tapahtunutta paljon myöhemmin kehiteltyjä vääriä konstruktioita. Niiden alkuperä ei ole menneisyydessä, vaan kehittelijöiden omassa ajassa.

Siksi on syytä selittää, miksi autonomian historia on Suomessa haluttu kirjoittaa aikaisempaan nähden näin perustavalla tavalla uudestaan. Jos autonomia oli aikoinaan suomalaisille historiallinen saavutus, on siitä luopuminen historiankirjoituksessa ollut varmasti maailmanhistoriassa vieläkin ainutlaatuisempaa. Tällaiset muutokset historiankirjoituksessa tapahtuvat yleensä vallankumouksen tai sodan seurauksena, jolloin voittajat kirjoittavat voittonsa voimalla hävinneille uuden historian.

Näkemys autonomiasta ja sen taanneista perustuslaeista luopumisesta muodostui Suomessa kuitenkin vapaaehtoisesti historiantutkijoiden omasta aloitteesta. Miten tämä on selitettävissä? Ja millä tavalla 1800-luvun suomalaisten ja v­enäläisten kokemus omasta todellisuudestaan onnistuttiin vieläpä uskottavalla tavalla kirjoittamaan pois historiasta?

Kysymys on epäilemättä traumaattisesta Venäjä-suhteestamme. Toinen maailmansota oli opettanut suomalaiset taipumaan Neuvostoliiton vaatimusten edessä. Välttämättömyydestä tehtiin hyve, ja ilmiötä nimitettiin ensin 1950-luvulla Paasikiven linjaksi ja 1960-luvulla Paasikiven–Kekkosen linjaksi. Sen sisältönä oli sisäpolitiikassa se, ettei Suomen valtioelimillä voinut eikä tarvinnutkaan olla täyttä valtiosäännön mukaista itsemääräämisoikeutta Neuvostoliiton asioihin sekaantumisen vuoksi. Ulkopoliittinen liikkumatila oli rajoitettu vieläkin ahtaammaksi.

Autonomian ajan historiankirjoituksessa 1960- luvulla alkaneessa muutoksessa oli kysymys myös sukupolvikapinasta, jossa 1930–1940-luvuilla syntyneet halusivat kyseenalaistaa sodankäynnistä vastanneen sukupolven arvot ja saavutukset. Tästähän 1960-luvun nuorisoliikehdinnästä oli kyse muuallakin Länsi-Euroopassa. Kysymys oli myös sukupuolierosta. Nuoret 1960-luvun naistutkijat kuten Taimi Torvinen tai Pirkko Rommi eivät lähteneet tähän muu­tokseen mukaan.

Nuoret Jussilan tapaiset miestutkijat halusivat 1960-luvulla opettaa opettajiansa ja asettua näiden arvoja ja historiakäsityksiä vastaan. He mielsivät tutkimuksillaan olevan yhteyden sodan jälkeiseen uuteen ulkopolitiikkaan.

Osmo Jussila mainosti 1969 presidentti Kekkoselle väitöstilaisuudestaan saattavan tulla tavallista akateemista sanailua vilkkaampi ja poliittisempi. Tutkija muistutti Kekkosen sanoneen, että ”Suomen ja Venäjän oikeussuhteiden historias­sa olisi vielä paljon työtä uudelle tutkimukselle”.

Jussila uskoi väitöskirjansa vastaavan näitä presidentin odotuksia, koska oli onnistunut ”valottamaan uudella tavalla joitakin kohtia meille niin merkittävistä idänsuhteista”. Hän oli mielestään osoittanut Suomessa paljon moititun K.F. Ordinin olleen ”lähempänä totuutta perustuslakikysymyksessä kuin J.R. Danielson”.

Vastaväittäjänä oli ”perinnäistä perustuslaillist­a traditiota voimakkaasti edustava Suomen histo­rian professori”, Eino Jutikkala, jonka sopi kirjeen perusteella odottaa joutuvan ahtaalle. Kekkonen vastasi Jussilalle lupaamalla lukea väitöskirjan, koska aihe kiinnosti häntä erityisesti.

Kun suomalaisten historiankirjoittajien mielestä täällä ei tajuttu, ettei helmikuun manifesti voinut ottaa Suomelta oikeuksia pois, sillä oikeas­taan tarkoitettiin, että vuoden 1899 Suomessa ei ollut tajuttu todellisuudeksi sitä, mikä Kekkosen Suomessa tajuttiin, vaikka suomalaisten olisi se pitänyt jo silloin tajuta.

Kun suomalaisilla ei tosiasiallisesti ollut täyttä itsemääräämisoikeutta toisen maailman­sodan jälkeen, ei sitä ollut voinut olla näiden historiankirjoittajien mielestä autonomian ajallakaan, koska silloin Suomi ei ollut edes muodollisesti itse­näinen.

Se poliittinen todellisuus, joka Kekkosen yya-Suomessa koettiin toisen maailmansodan jälkeen, yksinkertaisesti siirrettiin historiankirjoituksessa autonomian aikaan. Tuon kokemuksen voimalla historiankirjoittajat opettivat omien opettajiensa lisäksi tutkimiaan 1800-luvun ihmisiä. Näiden olisi pitänyt jo silloin ymmärtää, että valta oli ja kuului itsevaltiaalle keisarille kuten Neuvostoliitossa kommunistiselle puolueelle ja Suomessa Kekkoselle. Kun suomalaisilla ei ollut valtaa, ei heillä voinut ollut oikeuttakaan.

Osmo Jussilan metodinen ohje oli se, ettei historiantutkimus saanut olla menneisyyden tapahtumienkulun jatkamista, koska niissä mukana olleiden ihmisten käsitykset tapahtumista edustivat menneisyyden tarpeita.

Kekkosen ulkopolitiikan ajan tarpeet olivat todellakin toisenlaiset kuin 1800-luvun suomalaisten kokemat. Siksi oli olevinaan täysin oikeutettua manipuloida ne pois historiankirjoituksestakin.

Tähän perustuu myös se, miksi tästä muutoksesta autonomian ajan historiankirjoituksessa on tullut yleisesti hyväksytty. Tuo sama poliittinen kokemus itsenäisen valtiovallan vajavuudesta oli nimittäin sodan jälkeen syntyneiden suurten ikäluokkien sukupolvessa yleisesti jaettu ja hyväksytty tosiasia.

Kirjoittamalla perustuslait pois autonomian ajan historiasta kansakunta harjoitti julkista poliittista katumusta siitä, etteivät suomalaiset olleet vielä 1800-luvulla ymmärtäneet riittävästi Venäjän turvallisuuspoliittisia etuja Suomen suunnalla. Helmikuun manifestihan annettiin venä­läistetyn asevelvollisuuslain säätämisen jouduttamiseksi ja suomalaisten odotettavissa ollee­n vastarinnan nujertamiseksi.

Toisin kuin oman aikamme Nato-Suomessa, nämä itänaapurimme turvallisuusedut koettiin vielä suomettuneisuuden vuosikymmeninä hyvin legitiimeiksi. Niiden edessä suomalaisten olis­i tullut taipua jo 1800-luvulla.

1800-luvun historian toimijoiden oma kokemus todellisuudestaan manipuloitiin historiasta pois siirtämällä sinne tutkijoiden oman ajan kokemus, ja lopputulos on varsin anakronistinen. 1800-luvun lopun suomalaisten ei nimittäin voida edellyttää kokeneen mitään toisen maailmansodan puna-armeijan sotamenestyksen ja Neuvostoliiton sodanjälkeisen globaalin vaikutusvallan tapaista. Heillä oli kokemuksia ainoastaan lainsäädäntöautonomiansa laajentamisesta.

Aleksanteri II oli käynnistänyt valtiosäännön mukaisen lainsäädäntötoiminnan kutsumalla valtiopäivät säännöllisesti koolle ja ohjeistanut Aleksanteri I:n vahvistamien perustuslakien uudistamista. Aleksanteri III oli antanut säädyille aloiteoikeuden lainsäädäntöön ja lyhentänyt valtiopäivien kokoontumisen aikavälin valtiopäiväjärjestyksessä säädetystä viidestä kolmeen vuoteen.

Vaikka nationalistinen mielipide Venäjällä 1890-luvulla räyhäsi Ordinin johdolla jo trollitehtaan tavoin ja Bungen komiteassa valmisteltiin autonomian lopettamista, näillä seikoilla ei ollut ennen vuotta 1899 tosiasiallista vaikutusta keisarin valtiosäännön mukaisessa päätöksenteos­sa suhteessa säätyjen asemaan.

Toisin kuin Kekkosen Suomessa, keisarien Suomessa kansallinen itsemääräämisoikeus oli tosiasiallisestikin aivan autonomisen valtiosäännön mukainen. 

Aki Rasilainen on valtiosääntöhistorian dosentti.

Teksti on julkaistu ensi kertaa Kanavassa 3/2024. Kanavan voit tilata täältä.