Suomessa tunnetaan holokausti, muttei Stalinin vainoissa surmattujen suomalaisten kohtaloita, tutkija sanoo

Neuvostoliitossa surmattiin yli kaksikymmentätuhatta suomalaista. Vaikka suomalaisten kokemassa vainossa on monia kansanmurhan piirteitä, sitä ei välttämättä edes mainita historian perusteoksissa ja oppikirjoissa.

Nyt puutetta täydentää vasta julkaistu Anni Reuterin kirja Suomalaiset Stalinin puhdistuksissa (SKS Kirjat). Teos vyöryttää lukijalleen useita hirvittäviä ihmiskohtaloita, joista on saatu tietoa haastatteluilla ja arkistolähteistä. Lisäksi kirjassa kootaan yhteen aiemman, osittain sirpaleisen, tutkimuksen löydöksiä.

Ehkä parhaiten Suomessa tunnetaan Neuvostoliittoon ideologisista syistä muuttaneiden suomalaisten kohtalo. Moni sisällissodan jälkeen itään paennut tai myöhemmin onnelaa rakentamaan lähtenyt kuoli 1930-luvun loppuvuosina teloittajan luotiin. Heidän kohtalonsa ei ole herättänyt kaikissa suomalaisissa suurinta mahdollista myötätuntoa.

Neuvostojohtaja Josif Stalinin käynnistämissä vainoissa surmattiin Reuterin käyttämien lähteiden mukaan arviolta 9 000–11 000 suomalaissiirtolaista. Vielä enemmän tapettiin inkerinsuomalaisia, noin 13 000. Heidän asutushistoriansa Suomenlahden pohjukan alueella on vuosisatojen mittainen. Kun huomioidaan myös kuolan-, leningradin- ja siperiansuomalaiset sekä inkerikot ja vatjalaiset, suomalaissyntyisten uhrien määrä saattaa nousta yli 25 000:n, kirjoittaja arvioi.

Surmattujen lapset päätyivät usein laitoksiin. Eräs Reuterin haastateltavista kertoo, kuinka orpokodin lapset kokoontuivat sängylle laulamaan suomalaisia lauluja: ”Ensin itkimme aina kuorolla”.

Vuosien mittaan useimmat suomalaisorvot venäläistettiin.

Terrorin lisäksi suomalaisia kuoli myös pakkosiirroissa, nälänhädissä ja sodissa. Väkisin kotoaan siirrettyjen uudet elinolot olivat ankarat.

Ensimmäinen joukkokarkotus koettiin 1930-luvulla, kun 45 000 inkerinsuomalaista kuljetettiin kotiseudultaan väkisin pois. Lisäksi sodan oloissa siirrettiin 29 000 suomalaista Leningradin alueelta.

Suomeen saapui sota-aikana runsaasti inkeriläisiä pakolaisia, mutta jatkosodan päätyttyä Suomi palautti heistä 56 000. Monen oikeustajua koetteli etenkin orpolasten ja Suomen puolella taistelleiden pakkosiirto. Useimmat palautetut päätyivät Keski-Venäjälle asti.

Kun suomalaisia siroteltiin eri puolille Neuvostoliiton laitamaita, perheitä hajosi. Karkotuksista muodostui pitkäkestoisia, ja moni aikuisikään varttunut löysi puolisokseen toisen kansallisuuden edustajan. Sorto johti myös siihen, että osa suomalaisista katsoi viisaaksi vaihtaa omaa kansallisuusmerkintäänsä.

Jotkut inkerinsuomalaiset onnistuivat palaamaan kotiseudulleen Stalinin kuoleman jälkeen 1950-luvulla, mutta yleensä se onnistui vasta paljon myöhemmin. Toiset taas juurtuivat uusiin asuinpaikkoihinsa.

Vainojen vaikutuksia kuvastaa se, että kun vuonna 1926 Leningradin alueella asui 115 000 suomalaista, niin nykyään heitä on vain muutama tuhat.

Noin kolmekymmentätuhatta suomalaista on siirtynyt 1980-luvulta alkaen itänaapurista Suomeen niin kutsuttuina paluumuuttajina, mutta tämä ei selitä kuin vähäisen osan suomalaisuuden katoamisesta Venäjältä.

Kohdistuiko suomalaisiin kansanmurha?

Vastausta voi etsiä tutustumalla Yhdistyneiden kansakuntien yleissopimukseen. Siinä määritellään joukkotuhontana pidettävä rikos. Määritelmän mukaan ryhmän jäsenten tappaminen, vammauttaminen, syntyväisyyden ehkäiseminen tai lasten pakollinen siirtäminen toiseen ryhmään katsotaan joukkotuhonnaksi, jos teko tähtää ”kansallisen, etnillisen, rodullisen tai uskonnollisen ryhmän hävittämiseen tässä sen ominaisuudessa joko kokonaan tai osittain”.

Lisäksi YK:n joukkotuhonnan kriteerin täyttää ryhmän elinehtojen tahallinen huonontaminen ”tarkoituksella aikaansaada sen fyysillinen hävittäminen joko kokonaan tai osittain”.

Riidatonta on, että Neuvostoliitossa asuneita suomalaisia surmattiin joukoittain, ja heidän elinehtojensa huonontaminen johti monen menehtymiseen.

Jäljelle jää kuitenkin kysymys siitä, että oliko suomalaiset tarkoitus hävittää ryhmänä.

Stalinin terrorin uhrit lasketaan miljoonissa. Monet joutuivat teloittajien eteen sattumanvaraisesti. Suomalaisten lisäksi myös useiden muiden kielivähemmistöjen edustajia kuljetettiin väkisin asuinsijoiltaan eri puolille Neuvostoliittoa.

Selvältä vaikuttaisi kuitenkin se, että suomalaisia murjottiin suhteessa enemmän kuin venäläisiä, Neuvostoliiton suurinta väestöryhmää. Reuterin kirjassa kerrotaan tästä esimerkkejä.

Yhtenä aihetodisteena suomalaisten saamasta erityishuomiosta toimii Levassovan metsä Pietarin ulkopuolella. Sinne haudattiin tutkintavankila Bolšoi Domissa surmattuja ihmisiä. Kansanvihollisiksi tuomittuja komennettiin vankilaan kellariin sillä verukkeella, että heidät siirrettäisiin kärsimään rangaistustaan muualle. Sen jälkeen heidät teloitettiin ampumalla pistoolilla takaraivoon.

Levassovan yhteishaudoissa lepää­ yli 40 000 vainon uhria. Heistä noin 13 000 on suomalaisia, kirjassa siteerattu Petroskoin yli­opiston historian professori Leo Suni on arvioinut. Suomalaisvainajien yliedustus on merkittävä siihen nähden, kuinka pieni vähemmistö he olivat Leningradin alueen miljoonien asukkaiden joukossa.

Neuvosto-Karjalassa suomalaisia oli kolme prosenttia asukkaista, mutta 40 prosenttia uhreista.

Reuter kertoo kirjassaan etsineensä muiden tutkijoiden tavoin venäläisistä arkistoista todisteita vainojen kohdistamisesta suomalaisiin. Sellaisia ei ole löytynyt. Tosin Venäjällä on viime vuosikymmeninä rajattu merkittävästi tutkijoiden pääsyä salaisimpiin asiakirjoihin. 

Savuava ase siis puuttuu. Reuter ei itse ota suoraa kantaa siihen, oliko kyseessä kansanmurha vai ei. Hän kuitenkin muistuttaa kirjassaan, että vuonna 1993 presidentti Boris Jeltsinin johtama tuore Venäjän valtio tunnusti suomalaisten aseman vainottuna kansana. Päätös perustui lakiin, jonka nojalla valtiollisen tason toteuttama kansanmurha, pakkosiirto tai ryhmän muunlainen kaltoinkohtelu olisi tullut hyvittää kärsineille.

Suomalaisten kärsimyksistä tiedetään Suomessa erikoisen vähän, kun huomioi niiden mittakaavan.

Keskustelu aihepiiristä vilkastui hieman vuonna 2019, paljolti kiitos sitä virittäneen Helsingin Sanomien eläköityneen toimittajan Unto Hämäläisen. Hän kirjoitti käyneensä läpi kymmenkunta tuoretta Suomen historian yleisteosta ja havainneensa, että useissa kirjoissa Stalinin vainoja ei ole käsitelty lainkaan.

SK tutustui tätä kirjoitusta varten kahteen lukiolaisille tehtyyn historiaan oppikirjasarjaan, Editan Opukseen ja Otavan Forum Historiaan. Molemmissa kerrotaan Hitlerin holokaustista ja Stalinin vainoista, mutta kummassakaan ei mainita sanallakaan sitä, että jälkimmäisissä surmattiin myös suomalaisia.

Opus kertoo liettualaisten karkotuksista Neuvostoliitossa, mutta ei mainitse, että saman kohtalon koki yli satatuhatta suomalaista.

Tuoreimman opetussuunnitelman mukaan lukiolaisille pitäisi kertoa paitsi holokaustista myös muista kansanmurhista. Käytännössä oppimisaineistot ovat painottuneet vahvasti Saksan suorittamaan joukkotuhoon. Esimerkiksi Opetushallituksen sivustolla on holokaustin opettamisesta oma sivunsa, mutta ei mitään Stalinin vainoista.

Anni Reuterin mukaan holokausti tunnetaan Suomessa hyvin, mutta Neuvostoliitossa surmattujen suomalaisten kohtaloja ei niinkään.

”Minusta Stalinin vainoista ja niissä kuolleista suomalaisista pitäisi kertoa samassa yhteydessä kuin holokaustista”, hän ehdottaa.

Hän arvelee, että suomettuneisuus on vaikuttanut Suomessa pitkään siihen, miten Neuvostoliiton suomalaisten kaltoinkohtelua on käsitelty oppilaitoksissa, julkisuudessa ja yliopistomaailmassa. Tai jätetty kokonaan käsittelemättä.

”Suomi tulee tutkimuksessa jälkijunassa suhteessa Viroon ja Latviaan. Siellä Stalinin ajan terroria on selvitetty aktiivisesti jo vuosikymmeniä.”

Forum Historiaa kustantava Otava ja Suomen Kuvalehteä kustantava Otavamedia kuuluvat molemmat Otava-konserniin.