Suomalaisten kuntoilu: Raha palaa, läski ei

SK:n arkistoista: Jo vuonna 2011 suomalaiset juoksivat, polkivat ja pelasivat enemmän kuin koskaan – ja olivat ylipainoisia ja huonokuntoisia.

Teksti
Pauliina Penttilä

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Yhtälö on outo:

Peräti 69 prosenttia suomalaisista sanoo harrastavansa liikuntaa pari–kolme kertaa viikossa. Vielä 1980-luvun alussa niin teki alle puolet, 46 prosenttia.

Kuntoilun lisääntymisestä huolimatta kunto on romahtanut. Varusmiehet eivät jaksa, ylipainoisia suomalaisia on yhä enemmän ja kakkostyypin diabetes rehottaa.

Liikunnan pitäisi torjua noita ongelmia.

Jos tilastoista vetäisi suoraviivaisen päätelmän, väittäisi, että kuntoilu pilaa kunnon.

Siinä on rahtunen totuutta.

Suurin syy outoon yhtälöön on kuitenkin arjessa. Vaikka liikunta on lisääntynyt, liike on vähentynyt. Joillakin se on lähes lakannut.

 

Kun elettiin viljelemällä maata, lypsämällä lehmiä ja tekemällä metsätöitä, liikuntaa ei tarvinnut erikseen harrastaa. Sellainen oli harvojen herraskaisten puuhaa, tavallinen kansa pyrki rehkimisestä eroon.

Teollistumisen ja kaupungistumisen myötä elämä helpottuikin. Elintaso nousi ja arki keveni.

1980-luvulla kuntoilu oli jo koko kansan harrastus. Lajit saivat uuden merkityksen, niillä alettiin erottautua. Liikunnasta tuli tapa näyttää, keitä olemme ja mihin ryhmään kuulumme.

Tulivat kuntosalit, golf, ratsastus, tennis ja sulkapallo. Rahaa liikkui. Laskettelukeskuksia nousi, ja rinteitä viiletti yhä keskiluokkaisempi joukko.

Elokuvat kuten Fame ja Rocky kaikkine jatko-osineen saivat kansan laittamaan hikinauhat päähän ja säärystimet jalkaan, hakkaamaan nyrkkeilysäkkejä, juoksemaan portaita, aerobicaamaan ja tanssimaan.

1990-luvun lama jarrutti kehitystä, mutta sen jälkeen lajien kirjo on kasvanut ennennäkemättömäksi.

”Nykyään ihmiset etsivät tietoisesti lajia, joka ilmentää heidän elämäntyyliään”, sanoo Jouko Kokkonen, urheilun historiaan perehtynyt erikoistutkija.

2000-luvulla aivan tavallisella kuntoilijallakin on mistä valita: menisikö puisto-zumbaan vai lähtisikö hot joogaan, ostaisiko kippurasarvisen katupyörän vai hankkisiko maastopyörän ja painuisi metsäpoluille?

 

Enää ei poljeta aamuisin pyörällä tehtaanporteista, ei pestä iltaisin nyrkkipyykkiä eikä hakata halkoja. Töissä paita kastuu vain silloin, kun toimiston ilmastointi ei toimi.

Nykyisin me tarvitsemme liikuntasuosituksia. UKK-instituutin mukaan aikuisen ihmisen kestävyyskunto pysyy kohdallaan, kun liikkuu viikossa kaksi ja puoli tuntia reippaasti tai tunnin ja vartin rasittavasti. Lihaskunto ja liikehallinta vaativat treeniä pari kertaa viikossa.

Tämä ei riitä niille, jotka eivät muuten liiku lainkaan.

”On henkilöitä, jotka täyttävät kirkkaasti liikuntasuosituksen, mutta ovat muuten kovin liikkumattomia. Heillä on kohonnut kokonaiskuolleisuuden riski”, sanoo Tommi Vasankari, UKK-instituutin johtaja ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimusprofessori.

Liikkumattomuus siis tappaa.

Aikuinen suomalainen istuu keskimäärin seitsemän tuntia päivässä. Keskiarvo sisältää molemmat ääripäät, ja niistä toinen voi olla todella passiivinen: aamulla autonrattiin, päiväksi työpöydän ääreen ja illaksi sohvalle.

”Ehkä liikuntasuosituksiin tarvittaisiin myös liikkumattomuuden enimmäismäärät”, Vasankari sanoo.

Kokonaiskuolleisuuden riski tarkoittaa riskiä sairastua elintapasairauksiin, kuten sydän- ja verisuonitauteihin tai syöpään.

Liikkumattomuus ei ole vain syy sairauksiin, vaan siitä on tullut myös itsenäinen tappaja. Maailman terveysjärjestön WHO:n mukaan se on neljänneksi suurin riskitekijä elintapasairauksien aiheuttamiin kuolemiin. Edelle menevät muun muassa kohonnut verenpaine ja tupakka, mutta lihavuus ja alkoholi tulevat vasta liikkumattomuuden perässä.

 

Keventyneen arjen lisäksi kuntoilun ja kunnon ristiriitaa selittää ikävä totuus: me valehtelemme.

Kaikki tietävät, että liikunta on hyvä asia. Niinpä me helposti liioittelemme, kun tutkija kysyy, paljonko olemme liikkuneet. Aivan kuten vähättelemme pahoja tapoja, alkoholinkäyttöä ja tupakointia.

Lisäksi olemme oppineet, että kaiken liikkumisen voi laskea. Kun on alettu puhua arkiliikunnasta, on sanottu, että portaiden kiipeäminen tai kävely lähikauppaan on liikuntaa. Niinpä ynnäämme päivän liikuntasaldoon jokaisen askeleen, senkin, jonka otimme viedessämme papereita naapurihuoneeseen.

Ajankäyttötutkimuksen mukaan meistä jokaikinen liikkuu ja ulkoilee päivittäin keskimäärin lähes 40 minuuttia. Silkkaa puppua, sanovat liikunnan tutkijat. Mutta on ymmärrettävää, että me niin väitämme.

Jo sata vuotta sitten huomattiin, että huono kunto voi koitua kansakunnan tuhoksi, tutkija Jouko Kokkonen kertoo.

”Tajuttiin, että jos sotilaita komentavat upseerit eivät jaksa johtaa joukkoja taisteluun, maanpuolustus on heikoissa kantimissa.”

Vuosikymmenten mittaan kansaa on patistettu urheilun pariin. Käsky on käynyt korkealta. Presidentti Urho Kekkosen teesi oli, että kaikki syyt olla liikkumatta ovat tekosyitä.

Vanhenevassa Suomessa terveyspuheen on ollut helppo päästä vallalle. Kansantalous on vaarassa, jos työikäiset eivät jaksa tehdä töitä ja vanhukset ovat liian sairaita. On siis huonoa kansalaisuutta päästää itsensä huonoon kuntoon.

Kukapa enää haluaisi tunnustaa liikkuvansa liian vähän.

 

Kolmas syy kunnon ja kuntoilun outoon yhtälöön on ikävä sekin. Me nimittäin löysäilemme.

Sauvakävelijöillä vauhti voi olla sitä luokkaa, että hikipisaroita ei näy, mutta juttu luistaa. Kuntosalin ovenedusta saattaa olla sakkopaikkoja myöten täynnä autoja, mutta parkkipaikan perä on tyhjillään – kukapa nyt kävellä haluaisi.

Mukavuudenhaluisia kun olemme, emme rääkkää itseämme hikeen, emme halua hengästyä ja jätämme tekemättä ne etunojapunnerrukset, ojentajankoukistukset tai lattiaantaivutukset, jotka tuntuvat kaikista kurjimmilta.

Kun kuntoilee ajassa mitattuna sen verran kuin suositukset sanovat, saa ikään kuin luvan uskoa olevansa kunnossa. Kun tulee sauvakävelyltä kotiin, voi olla tyytyväinen itseensä: kansalaisvelvollisuus on hoidettu.

Sitä ei juuri tule mietittyä, oliko meno tarpeeksi reipasta.

Näennäisliikunta synnyttää illuusion hyvästä kunnosta, ja sen sokaisemina ajamme työ- ja kauppamatkat autolla ja laskemme takapuolemme penkkiin aina kun suinkin voimme.

Aina löysäily ei johdu meistä itsestämme. UKK-instituutin Tommi Vasankari kertoo, että ohjatussa liikunnassa itse liikuntaa voi tulla äärimmäisen vähän.

”Futistreeneissä voi kulua 35 minuuttia selittämiseen ja vain kymmenen minuuttia liikutaan kunnolla.”

Nykyään 3–18-vuotiaista peräti 92 prosenttia harrastaa vanhempiensa mukaan urheilua. Pihaleikit ja koulumatkojen kulkeminen pyörällä ja jalan ovat vähentyneet. Vanhemmat ajattelevat lapsen parasta, kun kuskaavat tämän illalla lätkätreeneihin.

Siellä junnun liikunta voi jäädä yhteen varttituntiin.

 

Kaikki eivät hyväksy termiä ”liikkumaton”. Jyväskylän yliopiston liikuntasosiologian professorin Hannu Itkosen mukaan se osuu pahasti harhaan.

”Naapurin isäntä on urheiluvälinekaupassa töissä. Sanoi mitanneensa askelmittarilla, että 17 kilometriä tuli päivässä liikkumista.”

Moni tosiaan liikkuu edelleen työssään niin paljon, että lenkille lähteminen tuntuisi hullunkuriselta. Hoitajat saavat kävellä, nostella ja käännellä päivät pitkät, postinjakajat ja siivoojat ovat jaloillaan jatkuvasti.

Liikuntaharrastusten puute voi liittyä myös elämäntilanteeseen, kaikilla ei esimerkiksi ole aikaa kuntoilla. Vaikkapa pikkulasten vanhemmilta voi lenkkeily jäädä jokuseksi vuodeksi.

Itkonen on jakanut liikkujat neljään ryhmään. Heistä innokkaimmille, himoliikkujille, liikunta tai urheilu on keskeinen osa elämää, jopa addiktio, ja menee kaiken muun edelle.

Aktiiviliikkujat harrastavat säännöllisesti, asettavat tavoitteita ja pitävät terveyttään tärkeänä, mutta kuntoilu ei ole elämän ykkösasia. Satunnaisliikkujat taas ovat niitä, jotka saattoivat aloittaa keväällä treenin ollakseen rantakunnossa. Nyt kuntoilu on jo vaihtunut terassielämään, jäätelöön ja siideriin.

Niitä, joita usein kutsutaan liikkumattomiksi, Itkonen nimittää niukkasliikkujiksi. He liikkuvat sen verran kuin kaupassakäynti, työnteko tai koulunkäynti edellyttävät. Lenkkareita he eivät laita jalkaan.

Itkosen mielestä heillä on oikeus siihen. Terveyspuheen ylivalta ja vetoaminen kansakunnan tarpeisiin ärsyttävät professoria.

”Yksilöä vastuutetaan ja lopulta myös syyllistetään.”

Kaiken lisäksi syyllistäminen osuu Itkosen mielestä kaikkein heikoimpiin: liikuntaa harrastavat vähiten ne, jotka kuuluvat alimpiin sosioekonomisiin ryhmiin, siis vähiten koulutetut ja pienipalkkaisimmat.

Itkonen ymmärtää löysäilevää liikkujaa ja vanhempaa, joka pitää lapsensa jalkapalloharrastusta tärkeänä. Liikunnalla nimittäin saa ympäristön hyväksyntää ja pääsee osalliseksi keskusteluun lajeista, välineistä, vaatteista ja lasten harrastuksista.

Vaikka kunto ei kasvaisi, sosiaalinen pääoma karttuu.

Mitä meille sitten tapahtuu – siis ennen ennenaikaista kuolemaa – jos olemme rapakunnossa?

UKK-instituutin johtaja Vasankari kiteyttää liikunnan terveysvaikutukset lääkärihuumorilla: erikoislääkäreistä ainoa, jonka ei tarvitse tietää vähäisen liikunnan riskeistä, on patologi.

Vasankari luettelee sairauksia, joiden ehkäisemisessä tai hoitamisessa liikunnan teho on tutkimuksin todistettu: sepelvaltimotauti, kohonnut verenpaine, aivohalvaus, diabetes, ylipaino, tuki- ja liikuntaelimistön sairaudet kuten osteoporoosi ja selkävaivat, depressio ja ahdistus, jopa jotkut syövät ja aivorappeumat.

Liikunnanvihaajilla on tapana vastata, että urheilu se vasta terveydelle vaarallista onkin. Sen aiheuttamiin vammoihin palaa yhteiskunnan rahaa läjäpäin.

Kulunlaskukisassa kuntoilun puolustajat ovat kuitenkin vahvoilla. Tommi Vasankarilla on esittää esimerkiksi diabeteslaskelma:

Sairaudesta tulee kustannuksia kahta kautta, ensinnäkin hoidosta ja toiseksi tuottavuuden alenemisesta, kuten työntekijöiden sairauspoissaoloista. Yhteensä nämä kustannukset olivat vuonna 2007 Suomessa 2,6 miljardia euroa. WHO:n arvion mukaan liikkumattomuus on diabeteksen pääasiallinen syy 27 prosentilla sairastuneista.

Tästä voi laskea, että vuonna 2007 liikkumattomuuden kustannukset diabeteksen osalta olivat Suomessa noin 700 miljoonaa euroa. Hoidon kustannukset nousevat viisi–kuusi prosenttia joka vuosi.

Kuntoilu ei silti ole rokote kaikkea pahaa vastaan. Esimerkiksi mielenterveysongelmiin se voi auttaa, mutta niiden syitä se ei poista. Eikä se muuta perimäämme. Terveydestä iso osa riippuu siitä, millaiset geenit olemme saaneet.

 

Kiihtyvän kuntoilun ja laskevan kunnon yhtälöstä seuraa tulos, josta kaikki ovat yhtä mieltä: arkemme on muututtava.

”Se on rappusten kulkemista, pyörällä polkemista, kaupassa käymistä vaikka väkisin, että tulee lenkki tehtyä”, Vasankari listaa.

Mutta harvapa haluaa vaikeuttaa arkeaan.

Ja mitä enemmän patistetaan portaisiin, sitä varmemmin vastarannankiisket astuvat hissiin. Liikuntasosiologian professori Itkonen muistuttaa, että syyllistäminen johtaa aina joidenkin vastareaktioon.

”Suomalaisessa äijäkulttuurissahan se näkyy. Puhuttiin ravintosuosituksista mitä vain, niin suosituin vihannes on makkara.”

Itkonen näkee uudenlaista toivoa esimerkiksi skeittareissa, rullalautailijoissa. Heillä liikkuminen kuuluu elämäntapaan, se ei ole pakkopullaa.

Vasankari uskoo normiohjaukseen. Etenkin lapsiin on vielä helppo vaikuttaa koulun kautta. Olisi mietittävä, miten siellä lisätään liikettä ja saadaan lapset syömään terveellisemmin.

Vasankarin mielestä kannattaisi myös miettiä porkkanoita ja kannustimia, esimerkiksi veroetuja. Se kuitenkin edellyttäisi, että tehtäisiin arvovalintoja. Jos kunto hyväksyttäisiin tärkeäksi asiaksi samaan tapaan kuin ilmasto, se näkyisi päätöksenteossa.

”Työmatkojen verovähennyksissä saan nyt suurimman palkinnon siitä, että kuljen töihin autolla. Kuka sanoo, että asian pitää olla näin? Jonain päivänä verotuksessa voitaisiinkin palkita siitä, että kuljen omin voimin, pyöräilemällä tai vaikka hiihtämällä.”

 

Suomessa on liikuntapolitiikka. Meillä on liikuntalaki, liikunta-asetus, kansallinen liikuntaohjelma ja sitä koordinoiva neuvottelukunta.

Meillä on myös kulttuuri- ja liikuntaministeri.

Hallitusohjelmassakin on oma kohtansa liikunnalle. Sen mukaan ”hallitus edistää koko elämänkaaren mittaista liikunnallista elämäntapaa”. Tavoitteena on muun muassa lisätä liikkujia, parantaa arkiliikunnan mahdollisuuksia ja huolehtia varsinkin lasten- ja nuorten tasa-arvoisista liikuntamahdollisuuksista.

Opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) liikuntayksikön johtaja Harri Syväsalmi on tyytyväinen.

”Ohjelmassa on hyviä, konkreettisia avauksia, kuten Liikkuva koulu -ohjelman jatkaminen ja liikuntatuntien lisääminen koulussa.”

Valtion ja kuntien tehtävä on perinteisesti ollut luoda edellytyksiä kansalaistoiminnalle ja rakentaa liikuntapaikkoja. Mutta mitä iloa on seuroista ja halleista, jos liikunta pitäisi saada kansan arkeen?

Liikuntapolitiikkaa onkin Syväsalmen mukaan alettu ajatella laajemmin, ja ministeriöt ovat ryhtyneet yhteistyöhön. Keväällä liikenne- ja viestintäministeriö julkisti valtakunnallisen kävelyn ja pyöräilyn strategian. OKM:n liikuntayksikkö tekee yhteistyötä myös sosiaali- ja terveysministeriön sekä ympäristöministeriön kanssa.

Liikuntaa pitäisi saada asioiden sisälle, päiväkotien päiviin ja työyhteisöjen toimintaan. Eikä pelkkä liikunta enää riitä, on edistettävä koko pakettia: lepoa, ravintoa ja liikuntaa.

On oltava ennakkoluuloton ja mietittävä asioita uudella tavalla. Miten olisi tietojärjestelmä, josta voisi talviaamuna tarkistaa, onko pyörätie jo aurattu? Voisiko matematiikantunnilla mennä ulos opiskelemaan? Mistä lajista tulee seuraava lumilautailu? Voisiko ruudun ääressä vietettyä aikaa muuttaa liikkuvaksi, geokätköilyn ja konsolien liikuntapelien tapaan?

Kansalaistoimintaan, seurojen ja yhteisöjen työhön Syväsalmi uskoo edelleen lujasti. ”Siinä on niin paljon muutakin hyvää kuin liikunta.”

 

Iso kysymys on vielä auki: millaisen kunnon nykyihminen tarvitsee?

Montako kilometriä pitäisi jaksaa juosta 12 minuutin Cooperin testissä, montako vatsalihasliikettä tai punnerrusta pitäisi nuoren naisen tai vanhan miehen jaksaa?

Ennen rehkittiin liikaakin, raskas ruumiillinen työ kulutti ihmisiä loppuun. Nyt meillä olisi elintason puolesta mahdollisuus pyrkiä ihannekuntoon, jos vain tietäisimme, mitä se on.

Varusmiehet ovat olleet ainoa ryhmä, jonka kuntoa on mitattu samoilla kriteereillä pitkään, 1970-luvulta lähtien. Heidän kuntokäyränsä heijastelevat koko kansan kunnon laskua, mutta kuntotestien raja-arvoista ei ole ollut muille iloa, ne on tehty parikymppisille nuorukaisille.

Vaikka varusmiesten kuntotestejä on hiukan uudistettu, kuntoluokituksen raja-arvot ovat peräisin pian neljän vuosikymmenen takaa. Ne perustuvat silloiseen kuntojakaumaan. Onko niillä merkitystä nyky-Suomessa, jossa elämä ei vaadi voimaa ja kestävyyttä entiseen tapaan?

UKK-instituutin johtajan Tommi Vasankarin mielestä armeijan raja-arvot pätevät. Arki on tuosta ajasta keventynyt, mutta jotain on säilynyt.

”Ei homo sapiens ole muuttunut.”

 

Juttu on julkaistu Suomen Kuvalehdessä 28/2011. Päivitetty 5.4.2014.