Suomalaisten ristiriitainen luontosuhde

Itä-Helsingin korkein vuori sijaitsee Vuosaaressa. Vuosaarenhuippu on tehty jätteistä. Vuosikymmenet alue toimi Helsingin kaatopaikkana, jonne ihmisten poisheittämät kulutustavarat ja jätteet kipattiin. Alueen luonto tuhottiin ja myrkytettiin täydellisesti. Ihminen otti luonnon käyttöönsä ja käytti sen loppuun.

Nyt jätevuori on ennallistettu ja maisemoitu, ja alue on palautettu luonnolle takaisin. Se on tehty ihmisille viihtyisäksi istuttamalla vuorelle kasvillisuutta ja raivaamalla sinne kulkuväyliä. Kukat kukkivat, perhoset lentävät ja linnut laulavat asuinkelvottomalla hylkymaalla. Muutamassa vuosikymmenessä vuorelle nousee metsä, eikä kukaan kohta muista vuoren syntyhistoriaa. Vuorelta aukeaa hieno merinäköala etelään yli Vuosaaren tuontisataman. Ylhäältä katselija voi todistaa omin silmin rekka-autojen kolonioita, jotka suuntaavat eri puolille Suomea. Ne kuljettavat ihmisille kulutustavaroita, joilla rakennetaan Vuosaaren Huipun kaltaisia jätekukkuloita, hylkymaita kaikkialle Suomeen.

Entisöidyt kaatopaikat ovat ääriesimerkki keino­tekoisesta luonnosta, joka on osa ihmisen modernia luontosuhdetta. Mutta voiko piilotettu jätevuori olla osa ihmisen luontosuhdetta? Vai onko kysymys sittenkin väärin asetettu?

Jokainen aikaansa seuraava on törmännyt uutisiin suomalaisen erityisestä luontosuhteesta. Suomalaisen metsäsuhteen ajatellaan olevan jopa osa maailman aineetonta kulttuuriperintöä. Suomalaisista kirjoitetaan luontokansana ja luontoon menoa pidetään yhtenä ihmisen hyvinvoinnin tukipilarina. Lehtijutuissa kerrotaan tavallisesti luontoilun aineettomista seurauksista, kuten hyvä mieli, rentoutuminen ja verenpaineen lasku, mutta ei siitä mitä niin sanottu luontosuhde on. Kun luontosuhdehypoteesin perustelut puuttuvat, ihmisen luontosuhde jää epämääräiseksi. Jokainen meistä voi kuvitella luontosuhteensa haluamallaan tavalla.

Mikä sitten on tämä muista kansoista poikkeava, suomalaisille erityinen suhtautumistapa luontoon ja etenkin metsiin? Suomalaisen luontosuhde on yhteiskunnallisena ilmiönä väistämättä ristiriitainen, sillä jos tuntee vähänkin Suomen ympäristöhistoriaa ja metsienkäytön vaiheita, tietää suhteen rakentuvan pääosin romanttisen haavekuvan varaan.

Edward O. Wilson on aikakautemme tunnetuin biologi. Suuri yleisö tuntee hänet eliökunnan väsymättömänä puolestapuhujana ja luonnon monimuotoisuutta käsittelevistä teoksista. Vähemmälle huomiolle on sen sijaan jäänyt hänen pohdintansa ihmisestä erottamattomana osana luontoa.

Ihmisen luonto ja ihmisyyden evolutiivinen perusta askarrutti Wilsonia viidenkymmenen vuoden ajan. Tälle tielle hänet johdatti kysymys eliöiden sosiaalisesta käyttäytymisestä ja siit­ä loogisesti seuraava ihmisen sosiaalisuuden evolutiivinen arvoitus. Hän pohti ihmisen luontoa kirjassaan Biofilia (1984), jossa hän esitti pohdintansa peruslähtökohdaksi elämän. Ihmisellä on hänen mukaansa vaistomainen taipumus säilyttää elämää ja elämää ylläpitäviä kehityskulkuja. Kun tämä vaisto kietoutuu yhteen järjen kanssa, ihminen alkaa ymmärtää toisia lajeja ja ihmistä osana luontoa.

Wilson oli optimisti ja hän uskoi elämän evolutiiviseen säilytysmekanismiin – tai ihmisen itsesäilytysvaistoon. Sosiaalinen käyttäytyminen tarkoittaa eliökunnassa samanlajisten toimintaa ohjaavia periaatteita, mutta ihmisen kohdalla myös yhteistyökykyä muun eliökunnan kanssa.

Eliökunnan yhteenkuuluvuus voidaan laskea elämän biologiseen perustaan, koska elämän edellytykset ovat yhteisiä kaikelle elolliselle luonnolle. Elämä perustuu yksilön tarvitsemien aineiden ja energian vaihtoon ympäristön kanssa. Elämän jatkuvuus taas perustuu lisääntymiseen, jossa yksilö tuottaa kaltaisiaan uusia yksilöitä. Samat fysiologiset tapahtumat ja kemialliset reaktiot kuin linnuilla tai kaloilla ylläpitävät elämää myös meissä ihmisissä.

Elämä on elementaarinen lähtökohta ihmisen luontosuhteen pohdinnalle. Jos tämä tunnistetaan ja tunnustetaan tarkastelun lähtökohdaksi, siitä seuraa, että ihminen on osa elämän luonnehtimaa kokonaisuutta (web of life). Elämä on kytkentöjä, riippuvuuksia, ketjuja ja verkostoja, yhteenkuuluvuutta ja mukanaoloa. Tästä ajattelun alkupisteestä voi seurata luonnon arvostus ja halu säilyttää se. Säilyttäminen ei tarkoita yksilön itsekkäitä pyrkimyksiä tai vaikutusta kokonaisuuteen vaan kaikkien elämän osien yhteistä toimintaa.

Sisäsyntyinen biofilia ei kuitenkaan riitä selittämään ihmisen luontosuhdetta, koska se on jäsentymätön ja abstrakti hypoteesi elollisen olevaisuuden olemuksesta. Ihminen on liian risti­riitainen olento käsittämään luonnon etusijaisuutta ja luonnon ohjausvaikutusta toimintaansa. Jos vertauskuvallinen luonnon vetovoima on painovoiman kaltainen, niin ihmisessä on sisäisiä vastavoimia, jotka kumoavat luonnon vetovoimaa.

Ihmisen luontosuhde ei perustu biologisille tosi­asioille, vaan perusteluja on etsittävä ihmisestä itsestään ja hänen kulttuuristaan. Ihminen tarkastelee luontoa toiminnassaan kiertoteitse aatteiden ja ideologioiden kautta.

Aate on yksilön tai yhteisön maailmankatsomusta hallitseva yleisluonteinen näkemys, käsitys tai pyrkimys. Aatteellinen toiminta ei merkitse pelkästään todellisuuden luonteen toteamista, vaan aatteellinen työ pyrkii edistämään omia tarkoitusperiä ja muuttamaan todellisuutta. Ihminen käyttää luontoa omaksi hyödykseen, mutta luonnon lumo merkitsee ihmiselle myös hurmaa ja haltioitumista. Hyödykkeiden lisäksi luonnolla on ihmiselle eettis-esteettis-tiedollisia merkityksiä. Ihmisen olemisesta osa luontoa ja ihmisestä luonnon hyväksikäyttäjänä muodostuu ihmisen luontosuhteen ristiriitainen jännite hänen ja ympäröivän maailman välille.

Vuonna 1938 perustettu Suomen luonnonsuojelu­yhdistys ajoi luonnon aatteellista asiaa vuosikymmeniä. Yhdistyksen toiminta ei perustunut biofiliseen ajatteluun, luonnontuntoon, vaan luonnonsuojelun periaatteelle. Sen aatteellisen ohjelman päätavoite oli synnyttää ihmisissä rakkautta luontoon ja omakohtaisen kokemuksen avulla pysyvä, tunnepohjainen side ympäristöön. Kokemuksesta syntyy arvostus ja arvostuksesta halu säilyttää luontoa.

Yhdistys edisti aatteellista tavoitettaan kirjoittamalla luonnonsuojelusta lehtiin sekä järjestämällä retkiä ja yleisötilaisuuksia. Valistustoiminnan vastapainona yhdistyksellä oli aineellisia tavoitteita, joita ajettiin keräämällä luontotietoa sekä perustamalla suojelukohteita ja luonnonmuistomerkkejä. Pentti Linkola kirjoitti 1952, että luonnonsuojelu on pyyteetöntä toimintaa ja kaikkien luonnonharrastajien ja -tieteilijöiden ehdoton velvollisuus. Kaksi vuotta myöhemmin hän korosti, että luonnonsuojelu tuotti sosiaalisessa mielessä iloa ja virkistystä laajoille kansanryhmille sekä edisti esteettisten ja eetillisten elämänasenteiden syntymistä ihmisissä: ”Luonnonsuojeluaate on kiistattomasti epäitsekäs aate, muut aatteet kun askartelivat etupäässä ihmisen itsensä ympärillä.”

Nuoren Linkolan ajattelussa ihmisen luontosuhde sulautui luonnonsuojeluaatteeseen, joka oli oikea elämänasenne. Luonnonsuojeluaatetta vaivasi kuitenkin alusta pitäen ihmisen luontokäsityksen ja luontosuhteen perustan epämääräisyys ja aatteen ideaalin kohtaanto-ongelma yhteiskunnallisessa toiminnassa.

Koulujen luontokerhoissa nuorten luontoharrastus muuttui 1950-luvulla tavoitteelliseksi toiminnaksi. Luonto-Liitossa opiskeltiin luontoa, ja kun alettiin ymmärtää, että elintason nostamiseen tarvittavilla toimenpiteillä oli pysyviä ja peruuttamattomia kielteisiä vaikutuksia ympäristöön syntyi tarve alkaa toimia luonnon puolesta. Luonto-Liitossa luontoa ei säilytetty luonnon itsensä vuoksi tai vain Linkolan esittämänä elämänasenteena, vaan tavoite oli torjua luontoon kohdistuvat haittavaikutukset ja samalla suojella luontoa ihmisen parhaaksi.

Ihanteellinen luonnonsuojeluaate sai väistyä 1960-luvulla virinneen ympäristöajattelun tieltä. Väestön painopisteen siirtyminen kaupunkeihin ja asutuslähiöihin erkaannutti sodanjälkeiset sukupolvet luonnonympäristöstä. Kaupungeissa metsistä tuli puistoja, pelloista viheralueita, järvenpoukamista uimarantoja ja metsän poluista ulkoilureittejä. Epäitsekäs luonnonsuojeluaate joutui jyrkän arvostelun kohteeksi.

Kullervo Kuusela näki luonnonsuojelussa periaatteellisia ongelmia, joista ei voinut tehdä yhteiskunnallisia johtopäätelmiä. ”Koko keskustelu ja ristiriidat johtuvat käsittääkseni siitä, että luonnonsuojelua ei ole määritelty tai luonnonsuojelun nimissä ajetaan hyvin epämääräisesti käsiteltyjä asioita ja tavoitteita. Jos luonnonsuojelu ideana ja kansanliikkeenä määritetään niin laajaksi, että se vie pohjan pois koko nykyiseltä tekniseltä sivilisaatiolta, niin silloin pakostakin joudutaan hyvin vahvaan ristiriitatilanteeseen”, hän kirjoitti. ”Ei luonnonsuojelun puitteissa voida ratkaista niitä arvoja, joiden mukaan elämä järjestetään. Ne on ensiksi ratkaistava, jonka jälkeen toissijaisena kysymyksenä voidaan suhtautua luontoon niin kuin tämä filosofia mahdollistaa tai tekee tarpeelliseksi.”

Kuuselan mielestä yhteiskunnallisen elämän järjestäminen ei ollut luonnonsuojelukysymys, vaan elollinen elämä ja yhteiskunnallinen elämä olivat eri asioita. Kuusela puhui ihmisen uudenlaisesta luontosuhteesta: luonnosta tuli toiminnan kohde.

Suomalainen yhteiskuntakehitys johti vääjäämättä Kuuselan viitoittamalle tielle. Jos ihmisten kanssakäyminen luonnon kanssa oli vielä 1950-luvulla pääsääntöisesti jokapäiväistä, maanläheinen elämä Suomen metsissä ja heinä­pelloilla sammui kaupungistumisen ja maaseudun rajun rakennemuutoksen myötä. Side vanhaan elämänrytmiin katkesi ja ihmisten ajattelutapa ja elinehdot muuttuivat, mikä aiheutti sopeutumisongelmia sekä yksilöille että koko yhteiskunnalle.

Uutta maailmaa piiskasivat eteenpäin teknologian kehitys ja kaupungistuminen. Kaupunkiympäristö oli täynnä aikaisemmalle luonnonympäristölle vieraita tekijöitä. Rakennettu ympäristö kivikatuineen, autot, ilmansaasteet, melu, luontaisen valorytmin puute ja kiireinen elämäntyyli kuluttivat ihmistä. Rakennetussa kaupunkimiljöössä elettiin epäluonnollista elämää, joka ei vastannut kaikilta osin ihmisen luontaisia tarpeita, taipumuksia ja vaistoja.

Kykenemättömyys kokea menneet ajat merkityksellisinä, usko luonnon ohjailuun ja valvontaan ihmisen tavoitteiden saavuttamiseksi ja uusi elämäntapa tukahduttivat uudessa asuinympäristössä maanläheisen luontosuhteen. Ihmisten vieraantuminen aikaisemmasta luonnonympäristöstä ja käyttäytymismallien kaavamaistuminen modernissa kaupunkielämässä loivat uuden suhteen ihmisen ja luonnon välille. Alvin Toffler käsitteli ilmiötä kirjassaan Hätkähdyttävä tulevaisuus (1970). Hän väitti, että yksilön käsityskyky ei pysy yhteiskunnan kehityksen mukana, kun totunnaiset normit ja vanhat instituutiot muuttuvat perusteellisesti ja korvautuvat tilapäisyydellä, jossa paikan kokemus, ihmissuhteet ja esineet muuttuvat lyhytkestoisiksi.

Tapojen, uskomusten ja perinteiden vaihtuessa ihmisten maailmankuva ja itseymmärrys muuttuivat ratkaisevasti. Levoton ja näköalaton ihminen joutui etsimään uusia kiinnekohtia elämäänsä tilanteessa, jossa tulevaisuus näyttäytyi epävarmana. Ihminen osana ympäristöä joutui myös uudelleenarvion kohteeksi.

Ihmisen luontosuhteen renessanssin lähtökohta oli jokin sellainen luonnon ideaali, joka ei kummunnut kaupunkiympäristöstä. Ihminen alkoi etsiä luonnosta sellaisia kokemuksia, joita kaupunki ei tarjonnut. Lisääntynyt vapaa-aika ja liikkumismahdollisuudet tarjosivat tähän mahdollisuuden. Kotipaikka maaseudulla vaihtui kesämökkiin ja rantasaunaan. Ulkoilu ja liikunta, retkeily ja kesälomat leirintäalueilla alkoivat muodostua suomalaisen luontosuhteen rakennusosiksi. Ihmisen uusia tarpeita varten varattiin alueita, ja toimintaa alettiin kutsua sosiaaliseksi luonnonsuojeluksi. Yleispätevä ja pyyteetön luonnonsuojeluaate vaihtui yksilön omaa luontokokemusta korostavaksi ja usein tunneperäisesti värittyneeksi, elämykselliseksi luontosuhteeksi. Luontosidonnainen kulttuuri tarkoitti ihmisen vapaata luonnonnautintaa. Moni halusi olla vuorovaikutuksessa luonnon kanssa, luonnolla oli mieli ja metsällä tuntu.

Vuosaarenhuippu on vertauskuva suomalaisen uudesta luontosuhteesta. Se perustuu uusluonnon keinotekoiseen konstruktioon ja uuteen puhe­tapaan, jolla omaa suhdetta luontoon määritetään.

Kaupunkilainen sopeutui kaupunkiluontoon, koska hänellä ei enää ole juuria kaupungin ulko­puolisessa maaperässä. Television retkeilyohjelmissa luontokohteisiin mennään autolla ja istutaan laavulla makkaranpaistossa, radion luonto-ohjelmassa haastateltava kertoo luonnon merkityksestä itselleen samaan aikaan kun taustalla pauhaa moottoritien melu ja hälytysajoneuvojen ääni. Tässä keskustelussa Helsingin Töölönlahti määrittyy luontokeitaaksi.

Luontokosketuksen parantamiseksi lasten leikkipaikoille viedään multakunttia ja työpaikoille rakennetaan viherseiniä viihtyisyyttä lisäämään. Huoltoaseman vessaan on levitetty metsätapetti ja siellä soi linnunlaulu. Mistä luonnosta me tällöin oikein puhumme? Miksi ”luonto” halutaan tuoda keinotekoisesti kaupunkiin ja työpaikoille? Miksi emme mene itse luontoon, vai eikö enää ole luontoa minne mennä?

Viheraltistumisen – tapahtuipa se puistossa, metsässä tai luonnonäänihuoneessa – on todettu laskevan verenpainetta, tasaavan pulssin ja vähentävän stressihormonien eritystä. Ihminen rauhoittuu ja rentoutuu luonnonympäristössä tai vain katselemalla lintuja keittiön ikkunasta. Luonnon hyvinvointivaikutus voi johtua yksinkertaisesti vaistonvaraisesta luonnon estetiikan kokemuksesta. Luontovaikutuksen fysiologiset ja henkiset seuraukset ovat tieteellisesti todennettu tosiasia, mutta onko luonnon tai metsän aiheuttama ”selittämätön hyvä olo” niiden perimmäinen syy? Modernille ihmiselle luonto on aina pysynyt samana, vain ihminen on muuttunut.

Voi olla, että pelkästään pääsy pois ihmiselle vieraasta (epäluonnollisesta) kaupunkiympäristöstä aiheuttaa välittömän, ihmisen psyykeä rauhoittavan vaikutuksen. Musiikin kuuntelu, taidekokemukset, liikuntasuorituksen tuoma rentous tai illanvietto ystävien seurassa tuottaa ihmiselle samankaltaisia hyvän olon tunteita kuin metsäkylpy. Hyvän olon kokemukset ovat alitajuisia ja irrationaalisia tuntemuksia, joilla on tukevat juuret ihmismielen syvissä kerroksissa. Siksi luonnosta hullaantumiselle on etsittävä muitakin selityksiä kuin retki kansallispuistoon tai koiran ulkoiluttaminen puistossa. Ihmisen luontosuhdetta tutkittaessa olisi selvitettävä myös hänen kaupunkisuhdettaan: Mikä on asuinympäristön ja elämäntavan vaikutus hyvinvointikokemuksiin silloin, kun kivisten katujen ja talonseinien välisestä kuilusta pilkottaa vain pala sinistä taivasta muistuttamassa kaupungin ulkopuolisesta todellisuudesta, luonnosta? Sokaisivatko kaupungin valot ja uuden urbaanin elämän lupaus suomalaisen luontosuhteen?

Yhteiskunnallinen toiminta on kilpailua useiden erilaisten ja erilaisia päämääriä palvelevie­n tavoitteiden välillä. Nykyinen luontoaate ei ole luonnon arvostuksesta johdettujen tavoitteiden ilmaisua vaan kilpailevien yhteiskunnallisten t­oimintojen luonteesta johtuvien ei-toivottujen vaikutusten kieltämistä. Reino Rinne kirjoitti kirjassaan En ole vaiennut II (1976): ”Ympäristönsuojelu koskee lähinnä kaupunkeja, asutuskeskuksia, teollisuusseutuja. (– –) Siinä nimenomaan voidaan suorittaa käytännön toimia. Sen sijaan varsinaisessa luonnossa, asutustaajamien ulkopuolella, luonnonsuojelu on negatiivista tekemistä. Tekemisen ja toimenpiteen estämistä. (– –) Siinä liikutaan pikemminkin ajatuksen kuin tekemisen tasolla.”

Luontosuhde – ollakseen pyyteetön ja epäitsekäs – tarkoittaa nykyisin, että ihminen tunnistaa myös sellaiset itsekkäät luontokokemukset, jotka ovat negatiivista tekemistä. Siksi ihmisen luontosuhde on edelleen, vaikkakin huomaamattomasti, osa luonnonsuojeluaatetta.

Nykyistä suomalaista luontosuhdetta luonnehtii hyötykäytön periaate, jossa yksilöllinen luontoelämyksien metsästys määrittää yksilön suhdetta ympäröivään maailmaan ja tärkeintä on oman luontokokemuksen vaaliminen.

Kun roomalainen arkkitehti, insinööri ja kirjailija Vitruvius kirjoitti noin vuonna 20 eaa. arkki­tehtuurin olemuksesta, hän mainitsi arkkitehtuurin (rakennetun luonnon) käsitteellisinä ihanteina kestävyyden ja pysyvyyden (firmita­s), käyttökelpoisuuden ja hyödynnettävyyden (utilitas) sekä kauneuden vaatimuksen (venustas). Nämä periaatteet olivat myös luontoaatteen alku­peräisiä ihanteita. Nykypäivän luontosuhteessa niistä on jäljellä vain utilitas. Se tarkoittaa luonnon kykyä palvella ihmistä yksilönä tai yhteisönä.

Luontosuhdetta määrittävät ihmisen tarpeet yhteiskunnallisessa viitekehyksessä, joka muuttuu kulttuurin muuttuessa. Historiallinen muutos ihmisen luontosuhteessa heijastaa ihmisen muuttunutta luonnon käyttötarvetta. Pyyteettömän aatteellisen luontosuhteen ei tulisi perustua pelkästään yksilön vapaalle käsitykselle omasta luontosuhteestaan ja luonnosta omien tarpeiden toteuttajana, vaan luontokäsitykselle, josta voidaan johtaa rajat ihmisen yleiselle ja yhtäläiselle luontosuhteelle. Ihmisen luontosuhteen pitää rakentua tosiasioille, joihin kuuluu myös Vuosaaren jätevuori.

Matkailun edistäminen ja Suomi-kuva ulkomailla perustuvat kiiltokuviin suomalaisesta luonnosta, jossa etenkin siniset järvet ja myyttinen metsä loihtivat meistä esiin käsityksen poikkeavana luontokansana. Yksi vilkaisu ilmakuvaan mistä päin tahansa Suomea romuttaa kerralla käsityksen myyttisestä metsäkansasta, joka elää luonnonläheistä elämää suurten met­sien keskellä. Kiiltokuvia näyttämällä voimme toki harhauttaa ulkomaiset turistit matkustamaan Suomeen, mutta emme itse saa uskoa tähän mainosharhaan, koska tiedämme, että se ei ole totta. Haavekuvat ja luontokokemusten kaupallista­jien hellimät ajatukset maailman puhtaimmasta ja fantastistisimmasta luonnosta eivät kuulu suomalaiseen luontosuhteeseen.

Ihmisen käsitys omasta luontosuhteestaan ei ole myötäsyntyinen. Nykyihmisen luontosuhde perustuu moniin kulttuurisiin tekijöihin ja historiallisiin arvostuksiin. Käyttäessämme luontoa hyväksi luonto muuttuu käsitteenä ihmisen aineelliseksi ympäristöksi, joka on valjastettu luonnon omista tarkoitusperistä poikkeavien päämäärien välineeksi. Yhteiskunnalliseksi hegemoniaksi muuttunut ihmisen luontosuhde voi muuttua toisenlaiseksi vain, jos luontoon aletaan suhtautua muunakin kuin hyväksikäytön kohteena. Luonnon on voitava tuottaa myös kokemuksia, joista ihminen ei pääse osalliseksi. 

Pasi Reunanen on filosofian tohtori ja Luonnon Tutkija -lehden päätoimittaja.

Teksti on julkaistu ensi kertaa Kanavassa 5/2024. Kanava on mielipidelehti, jonka kirjoitukset edustavat kirjoittajan omaa näkemystä. Kanavan voit tilata täältä.