Ottelu ja pelaaminen performansseina

Urheilun ihmiskäsitystä ovat pitkään hallinneet yksipuoliset ideat ja ideaalit: sodankäynnin ja taistelujen metaforat, teollisuuden järjestelmäajattelu sekä luonnontieteiden laskennalliset menetelmät.

Kilpaurheilun maailmaa ympäröivät lisäksi poliittiset ja kaupalliset valtajärjestelmät, joista edellinen lupaa kansallista kunniaa ja jälkimmäinen taloudellisia voittoja.

Monet urheilijat joutuvat vielä nykyisinkin valmistautumaan otteluihinsa ja kilpailuihinsa sosiaalisessa maailmassa, joka järjestäytyy armeijan ja koneteollisuuden mallien mukaan. Niin yksittäisiä urheilijoita kuin joukkueita ohjataan ja harjoitetaan samoin periaattein ja menetelmin kuin sotilasyksikköjä valmistetaan taisteluihin ja uusia automalleja testiajoihin.

Urheilijan elämä jaetaan erillisiksi suoritteiksi ja harjoitteiksi samaan tapaan kuin auton valmistaminen jaettiin kokoonpanoyksikköihin Fordin tehtailla 1900-luvun alussa. Lihaskunnon nostamista varten on yksi ohjelma ja yhden asiantuntijat, nopeuden kehittämistä varten toiset, mentaalivalmennukseen kolmannet ja niin edelleen.

Valmentaminen ja valmentautuminen järjestetään näin ketjuksi toisistaan erillisiä toimintoja, joiden suorittajat eivät kommunikoi keskenään. Päävalmentajan uskotaan omaavan yleiskatsauk­sellisen käsityksen kokonaisuudesta, mutta tosiasiassa kukaan ei hallitse tällaista kuvitteellista koneistoa.

Laskennallinen luonnontieteellinen ihmiskäsitys ohjaa valmentautumisen ja valmentamisen käytäntöjä ennen muuta Suomessa. Tilanne on hyvin erilainen johtavissa urheilumaissa. Jo naapurimaassamme Norjassa urheilijaa valmennetaan myös kokonaisvaltaisena ja ainutkertaisena yksilönä.

Urheilijan keho hahmotetaan meillä edelleen digitaaliseksi tai biologiseksi koneeksi, jonka osat ja funktiot ovat eristettävissä toisistaan ja jota ohjaa aivojen keskusyksikkö. Urheilijan mieli taas ymmärretään halujen ja kuvitelmien kokoelmaksi, jota voi kontrolloida ja muokata mindfulness-tekniikkojen ja mielikuvaharjoitusten kautta. Yksiulotteiseen ihmiskäsitykseen eivät mahdu sen enempää toiveet ja tunteet kuin kutsumukset, sitoutumiset, voimantunto ja itseilmaisu. Urheilijoiden omakohtaiset kokemukset ja keskinäiset elämänpyrkimykset nähdään näin ollen pelkkinä häiriötekijöinä. Ihmiskäsitys on dualistinen ja pahimmillaan reduktionistinen.

Systeemiteoreettinen ajattelu on erityisen haitallista pallo-, kenttä- ja joukkuepeleille. Pelaamisen kompleksisuus ja luova dynaamisuus palautetaan mitattaviin funktioihin ja funktionaalisiin järjestelmiin. Seurauksena on pelaajan vapauden ja joukkueen autonomian minimointi. Johtaminen ymmärretään autoritääriseksi kontrolloimiseksi ja kurinpidoksi tai yksipuoliseksi ja keinotekoiseksi motivoimiseksi. Pelaajan itsenäisten ratkaisujen vähättely ja kieltäminen merkitsee viime kädessä luovan toiminnan tuhoamista ja lahjakkuuden ohittamista.

Tosiasiassa pelaaminen on kompleksista inhimillistä toimintaa, ja sen kokonaisuuden hahmottaminen ja ohjaaminen edellyttävät useiden eri tieteiden yhteistyötä. Biotieteet eivät yksinään riitä, sillä urheilijat eivät ole vain biologisia organismeja eivätkä fysiologisia systeemejä vaan tahtovia, tuntevia ja maailmaa omakohtaisesti jäsentäviä ihmisolentoja.

Pelaamisen ja ottelemisen uudelleenorgani­sointi edellyttää ennen muuta ihmistieteitä, filo­sofiaa, psykologiaa ja sosiaalista ontologiaa. Mutta vieläkin polttavammin peliurheilu tarvitsee ymmärrystä pelaamisen ilmaisullisista ja performatiivisista ulottuvuuksista. Tämä ymmärrys löytyy tieteiden ulkopuolelta, esittävistä taiteista, teatterin ja tanssin asiantuntijoilta.

Urheilutoiminnan ja sitä koskevan kehitystyön uudeksi puitteeksi ehdotamme eksistentialistis-fenomenologista ihmiskäsitystä. Tämä käsitys on erityisen sovelias juuri urheilun ja urheiluvalmennuksen uudelleenjäsentämiseksi, koska se ymmärtää ihmisen moniulotteiseksi mutta j­akamattomaksi kokonaisuudeksi ja välttää perinteisiä teoreettisia vastakkainasetteluja, yhtä lailla mielen ja ruumiin vastakkaisuutta kuin järjen ja tunteen sekä kulttuurin ja luonnon vastakkaisuuksia.

Ihmisolento – yhtä lailla urheilija kuin hänen valmentajansa – ei tämän jäsennyksen mukaan ole sen enempää bio-organismi kuin mentaalinen kontrollikeskus, ei neurologinen systeemi sen enempää kuin tiedon ja tahdon yhdistelmä. Ihminen on elävän ilmaisullisen kehon ja merkityksiä jäsentävän kokemuksen toiminnallinen ykseys.

Tutkimuskirjallisuudessa tällaiseen yksikköön viitataan puhumalla ”neljästä e:stä”: ihminen on kokemuksellisesti maailmallinen (embedded), kehollinen (embodied), ulottuvainen (extended) ja toiminallinen (enacted). Keho ei siksi ole pelkkä tahdon ja tiedon kohde vaan myös kaiken toiminnan korvaamaton lähde; se ei ole vain biologinen tai sähkökemiallinen automaatti vaan ennen muuta ihmisen pyrkimysten ja kokemusten materiaalinen ilmaus ja toteutuma.

Urheilusuorituksessa jokainen ihminen, aloittelijasta huippupelaajaan, toimii jatkuvasti kehollisena kokonaisuutena ja on suorassa suhteessa toiminnalliseen tilanteeseensa eli peli- tai urheilukenttään. Kenttä jäsentyy aina urheilijan omasta kehosta käsin, ja siitä erottuvat merkityksellisin­ä ennen muuta urheilusuorituksen pääteemat eli välineet ja toiset ottelijat, joukkuetoverit ja vastustajat.

Korkeushyppyareena esimerkiksi jäsentyy ylitettävän riman kautta ja sen vaihtelevan etäisyyden kautta, jonka hyppääjä ottaa ja saa suhteessa rimaan. Koripallokentästä erottuvat ennen muuta pallo, korit, kentän tilalliset suhteet ja toisten pelaajien vaihtuvat asemat ja dynaamiset muodostelmat. Jääkiekossa toimintakenttää jäsentää lisäksi pelaajan käden jatkeena liikkuva maila, ja miekkailussa vastaavasti kalpa, floretti tai säilä.

Muu laitteisto ja ympäristö – katsomo, mainostajat, fanit ynnä muut – ovat myös osa kokonaiskokemusta, mutta niillä on vain marginaalinen asema pelitilanteessa. Ottelemisen pääteemoja ovat oman kehon nollapisteestä jäsentyvät toiminnalliset kohteet: esteet, saavutetut asemat ja avautuvat linjat.

Jääkiekkoilijan ja taitoluistelijan kyky liukua jäällä ja hallita kenttää ei selity sillä, että hänen jalkansa toteuttavat kehosta erillisen mielen käskyjä tai soveltavat aiemmin omaksuttuja tietopaketteja. Luistelija itse liikkuu ja kommunikoi kaikilla liikkeillään suhdettaan havaittaviin kohteisiin, yhtä lailla tahtoaan ja tunnettaan kuin ymmärrystään. Keho toimii siis merkitsevänä toiminnallisena kokonaisuutena. Arkikielessa puhutaan flow-ilmiöstä sekä synnynnäisestä lahjakkuudesta.

Nopeuden maksimoimiseksi liikkeiden tulee toki automatisoitua, jolloin voimme myös sanoa, että urheilijan taito on ”selkäytimessä”. Tällä tarkoitetaan kuitenkin sitä, että liikkuminen vapautuu tahdonalaisesta harkinnasta, jolloin havainto voi suoraan kytkeytyä toimintaan, ilman harkinnan välitystä. Urheilija voi tällöin välittömästi reagoida näkemäänsä ja kuulemaansa, vastata ympäristön muutoksiin liikkumalla ja toimimalla siinä välittömästi.

Pelaamisen yksi keskeinen muoto on improvisaatio. Tätä kykyä tarvitaan kaikissa pelin vaativimmissa tilanteissa. Peliväline, esimerkiksi pallo tai kiekko, on joka hetki aina vain yhden pelaajan hallussa: hän kuljettaa, syöttää ja laukaisee sen maaliin ja tekee ratkaisunsa välittömien havaintojensa ja intuitioidensa pohjalta. Yksittäisen pelaajan toiminta on kuitenkin jatkuvasti osa pelitilanteen kokonaisuutta, jossa toisten pelaajien keskinäiset teot ja ilmaisut ovat tärkein määräävä ja motivoiva voima.

Pelaaminen muistuttaa tältä osin musiikillista improvisaatiota: Vaikka muiden liikkeet eivät improvisaatiossa voi määrätä omia ratkaisujani, ne jäsentävät sen toiminnallisen ja ilmaisullisen tilanteen, jossa ratkaisuni saavat merkityksensä. Lisäksi ne muodostavat eräänlaisen – muutamien minuuttien tai tuntien – mittaisen minihistorian, jonka varassa pystyn uusiin ainutlaatuisiin suorituksiin tässä ja nyt.

Yhdessä improvisoiva jazz-yhtye tarjoaa hyvän esimerkin siitä erityislaatuisesta yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden sidoksesta, joka mahdollistaa luovan ilmaisullisen toiminnan.

Yhtyeen esityksen pohjana on toki sävellys. Se ei kuitenkaan toimi sääntökirjana vaan kehyksenä, jota jokainen muusikko vuorotelleen tulkitsee ja kehittää edelleen uusiin ulottuvuuksiin mutta jonka varassa jokainen kykenee myös palaamaan takaisin yhteiseen sointukiertoon ja teemaan.

Näemmekin pelaajien valmennuksen tärkeimmäksi lähtökohdaksi tulevaisuudessa sen, että pelaamisen ilmaisullinen ja performatiivinen luonne oivalletaan perusteellisesti ja sitä koskeva tieto sisällytetään valmennusohjelmiin. Tämä tulee vapauttamaan pelaajat ja joukkueet itsensä.

Pelaaminen ei enää ole pelkkää ohjeiden toteuttamista eikä strategista kalkyloimista vaan myös joukkueen välistä ilmaisullista ja luovaa toimintaa, vuorovaikutusta. Vain näin pelaajien keskinäinen improvisaatio tulee mahdolliseksi, ja sen kautta keskinäinen innostaminen ja energisoiminen, joka yksin voi käynnistää joukkueen kehityksen.

Ilmaisu tapahtuu aina konkreettisessa tilanneessa, ja jokainen konkreettinen pelitilanne on kiinni kentällä olevien pelaajien senhetkisissä taidoissa, tunteissa, aisteissa ja kokemuksissa sekä – vastavuoroisesti – vastustajien ilmaisuissa. Ilmaisullista tilannetta ei voi taata suunnitelmin eikä hallita laskelmin, mutta siihen voi valmistautua harjoituksin ja harjoittein, jotka auttavat tunnistamaan omia ja toisten toiminnallisia tiloja ja vapauttamaan ne totunnaisista kaavoista laajaan mahdollisuuksien kenttään.

Näiden kykyjen ammattilaiset eivät toimi laboratorioissa eivätkä mittalaitteiden käyttöhuoneissa vaan teattereissa ja tanssilaitoksissa.

Peli itsessään on ainutkertainen tapahtuma – kuten näytelmä- tai balettiesitys. Se on yksilöllisten peliaktien ja joukkueen yhteistoiminnan toistumaton kokonaisuus.

Valmentajien laatima pelisysteemi ei siksi ole itse peli, kuten näytelmän käsikirjoituskaan ei ole itse esitys. Peli on itse pelaaja tai, paremminkin, pelaajien muodostama elävä kokonaisuus. Pelaajan tilannevalmius merkitsee siksi ennen muuta hänen kykyään improvisoida yllättävissä ja ainutkertaisissa pelitilanteissa.

Pelaajat toki muistuttavat toisiaan, koska he poikkeavat keskivertoihmisestä, ja ottelutkin muistuttavat toisiaan, koska ne poikkeavat arkitilanteista. Silti jokainen pelaaja – kuten jokainen joukkue ja jokainen ottelu – on aina myös ainutkertainen, poikkeuksellinen yksilöolio, eikä siksi toistettavissa.

Ainoastaan ilmaisu- ja improvisaatiopainotteinen valmennusajattelu kykenee ottamaan huomioon tämän pelaamiseen välttämättä sisältyvän tilannekohtaisuuden, yksittäisten pelaajien ja yksittäisten pelien ainutlaatuisuuden. Ainoastaan performatiivinen ihmiskäsitys kykenee valmentamaan pelaajia kohtaamaan ainutkertaisia toistumattomia pelitilanteita ja toimimaan niissä menestyksekkäästi.

Palloliiton valmennustoiminnan yksi perusarvoista on pitkään ollut ”tiedolla johtaminen”. Ihanteena on ohjelma, jossa pelaaja kerää informaatiota, tekee päätöksiä ja harjoittaa kykyjään voidakseen maksimoida onnistumisensa itse pelitilanteessa. Tällainen informaation prosessointiin ja tahdonhallintaan nojaava ihmis­käsitys pettää juuri pelitilanteen kohdalla. Harkinta, päättely ja päättäminen ovat nimittäin aivan liian hitaita peliin osallistumiseksi.

Monty Pythonin riemukas pila kentällä kontemploivista suurista ajattelijoista osuu edelleen suomalaisen valmennuskäsityksen vääristyneeseen ytimeen: päättelyn ja tunteenhallinnan mestarit vaeltelevat ympäri kenttää toisistaan piittaamatta, kunnes voiman ja tunteen filo­sofi Nietzsche keksii potkaista paikallaan seisovaa palloa.

Performatiivista aktia voi toki harjoitella, ja sitä tuleekin harjoitella. Harjoittelu ei kuitenkaan performanssin kohdalla merkitse uusien sääntöjen opettelemista, ei uuden teorian haltuun­ottoa eikä tunteiden kontrollia vaan vuorovaikutus- ja ilmaisutaitojen kehittämistä.

Tämä voi toteutua ainoastaan jäljittelyn kautta ja seuraamalla mallia: katsomalla ja näkemällä suoraan, mitä toinen jo osaava tekee; toistamalla nähty omassa kehossa ja korjaamalla tehtyä entistä parempien mallien mukaiseksi. Viimekätisenä tehtävänä on automatisoida toistettu niin, että se voi muuttua omaksi uudeksi mahdollisuudeksi.

Merkittävät analogiat löytyvät esittävien taiteiden parista.

Orkesterissa ei harjoitella pelkkiä yksilötaitoja, eikä orkesteriharjoituksissa pyritä myöskään pelkästään yksilötaitojen yhdistämiseen. Harjoittelu tähtää sävellyksen yhdessä esittämiseen (yhteen pelaamiseen) ja siksi siinä kehitetään aivan erityisiä taitoja, sellaisia, jotka ylittävät soittajien­ yksilölliset kyvyt, vaikka he toki tarvitsevat niitä edistyäkseen.

Samoin teatteriesitys merkitsee näytelmäkäsikirjoituksessa luotujen roolien toteuttamista yhdessä näyttämöllä. Kyse ei ole vain yksilöllisten tunne- ja ajattelutaitojen muokkaamisesta vaan roolihahmojen keskinäisestä kehittämisestä. Vaikka yksilölliset taidot tietysti edistyvät myös näyttämön yhteistoiminnassa, niiden kehittyminen ei ole harjoittelun päätarkoitus. Päätarkoituksena on kehittää ja löytää roolien yhteinen i­lmaisullinen hahmo ja toteuttaa se parhaimmalla mahdollisella tavalla.

Uusi valmennuskäsityksemme koskee ennen muuta nuoria urheilijoita. Uraansa aloittelevan nuoren valmentaminen eli ohjaaminen ja tukeminen vaatii ennen muuta hänen kutsumuksensa ymmärtämistä ja hänen lahjakkuutensa tunnistamista.

Nuori on kohdattava holistisesti niin, että hän saa tukea ennen muuta kehittyäkseen kohti omia ainutlaatuisia mahdollisuuksiaan, jotka viime kädessä ulottuvat kauas yli urheilu-uran.

Nuori urheilija ei toisin sanoen ole hyötyeläin, jonka voisi koulia tai kouluttaa ulkokohtaisiin tarkoituksiin ja lopulta, kun hyöty on saavutettu, korvata uudella. Hän on kokonaisvaltaisesti tietävä, tunteva ja tahtova persoona, joka kytkeytyy sekä ottelutilanteeseen että toisiin ottelijoihin olemisensa jokaisella säikeellä. 

Kirjallisuusluettelo on saatavissa tekijöiltä.

Sara Heinämaa on Jyväskylän yliopiston filosofian professori ja Alpo Suhonen on jääkiekkovalmentaja ja teatterintekijä.

Teksti on julkaistu ensi kertaa Kanavassa 3/2024. Kanavan voit tilata täältä.