25 vuotta sitten
Vuosikymmenen vaihteessa Sirpa Pietikäisellä meni lujaa. Kolmekymppisenä hänestä tuli ensin kokoomuksen varapuheenjohtaja ja pari vuotta myöhemmin ympäristöministeri. Kokoomus kirjoitti ohjelmiaan uusiksi hänen johdollaan. Lyhyen aikaa häntä pidettiin jopa varteenotettavana ehdokkaana puolueen puheenjohtajaksi.
Se oli aikaa, jolloin kokoomus yritti olla pehmeä ja sosiaalinen, vihertää ja vähän punertaakin. Pietikäistä kuunneltiin ja hänelle annettiin tilaa esittää ajatuksiaan, vaikka kaikki eivät olleetkaan hänen kanssaan samaa mieltä. Erilaisuutta pidettiin puolueessa rikkautena ja sitä rohkaistiin.
Kontrasti tähän päivään on raju. Pietikäinen on puolueessa niin sivuraiteella kuin kansanedustaja voi ylipäätään olla. Puheenjohtaja Sauli Niinistö ei edes yritä peitellä ylenkatsettaan Pietikäisen edustamia vihreitä arvoja kohtaan. Niitä pidetään ylellisyytenä, johon Emu-kelpoisuuttaan vaalivalla maalla ei ole varaa.
Vaikka kukaan ei kiistä Pietikäisen asiantuntemusta ympäristöasioissa, hän ei ole päässyt eduskunnan ympäristövaliokuntaan edes äitiyslomasijaiseksi.
Jotkut modernin uusoikeistolaiset kokoomusnuoret ovat antaneet nuoruuteen kuuluvalla oikeassa olemisen varmuudella Pietikäisen ymmärtää, että tämä tekisi viisaasti, jos jättäisi koko puolueen. Sitä Pietikäinen ei kuitenkaan aio tehdä, vaikka ottajia olisi.
Sk 23/1997 Tuomo Lappalainen: ”Pietikäinen manaa taloususkoa”, 6.6.1997.
Vuonna 1997
Helsingin Sanomien musiikkitoimittaja Seppo Heikinheimo teki itsemurhan 59-vuotiaana. Muistosanoissa Heikinheimoa on muisteltu asiaankuuluvalla pieteetillä korostaen hänen lahjakkuuttaan, kielitaitoaan ja lahjomattomuuttaan. Musiikkipiireissä Heikinheimo muistetaan kuitenkin julmana arvostelijana, joka tuhosi uria ja ajoi taiteilijoita maanpakoon. Monet odottavatkin jo kauhulla Heikinheimon tulevia muistelmia. Vastineita on enää turha kirjoittaa. Heikinheimo sai kuin saikin viimeisen sanan.
SK 23/1997 Saska Saarikoski: ”Viimeinen sana” (Ihmiset-palsta), 6.6.1997.