Sixten Korkman: EU-vastuita on liioiteltu - kriisi on opposition juhlaa
Suuri osa eurokriisin vastuista jää laukeamatta, kirjoittaa professori Sixten Korkman tämän viikon Suomen Kuvalehdessä (SK 38/2012, ilm. 21.9.).
”Valtiovarainministeriön tuoreen arvion mukaan valtion antamien sitoumusten yhteismäärä on 14 miljardia euroa, josta käytössä on vajaat 9 miljardia euroa. Pysyvän kriisirahaston (EVM) kautta tulee toinen mokoma. Lisäksi EKP:n ja Suomen Pankin tase sisältää huomattavia jos kohta vaikeasti arvioitavissa olevia riskejä”, Korkman arvioi.
”Luvut ovat hiuksia nostattavia, mutta niitä tulkittaessa on varottava, etteivät puurot ja vellit mene sekaisin.”
”Vastuut ovat riski, joka voi laueta tai jäädä laukeamatta. Yhdysvalloissa syksyllä 2008 käynnistetty pankkien pelastusoperaatio ei aiheuttanut veronmaksajille rasitusta, valtio kirjaa siitä tuottoja. Euroopassa käynee huonommin, mutta historian kokemusten valossa suuri osa vastuista jäänee laukeamatta.”
”Takkiin tulee, mutta enimmäislukuja paljon vähemmän.”
Korkmanin mukaan kriisin hallinta, romahduksen välttäminen, tulee edelleen vaatimaan yhteisvastuun kasvattamista.
”Tämä täytyy hyväksyä, vaikka sen puolustaminen eduskunnassa ei ole helppoa; hypoteettisen laman torjunnasta ei hallitukselle heru pisteitä. Kriisi on opposition juhlaa, vain takapenkkien miehet ja vastuun välttäneet ovat syyttömiä.”
Alla Korkmanin kirjoitus kokonaan.
Missä on sietokyvyn raja?
Kuvitus Outi Kainiemi.
Media kertoo harva se päivä kauhutarinoita euroalueen yhteisvastuun sekä Suomen sitoumusten ja vastuiden kasvusta. Moni kansanedustaja pelkää, että alati kasvavat eurovastuut johtavat Suomen valtion vararikkoon. On siksi aika puhaltaa peli poikki, näin sanotaan.
Mistä on kyse? Suomelle on suorien lainojen ja etenkin EU:n ja IMF:n operaatioiden kautta syntynyt runsaasti euroalueen velkakriisiin liittyviä sitoumuksia ja vastuita. Veronmaksajien varoja on vaarannettu Kreikan, Portugalin, Irlannin ja pian Espanjan valtioiden ja pankkien rahoituksen helpottamiseksi. VM:n tuoreen arvion mukaan valtion antamien sitoumusten yhteismäärä on 14 miljardia euroa, josta käytössä on vajaat 9 miljardia euroa. Pysyvän kriisirahaston (EVM) kautta tulee toinen mokoma. Lisäksi EKP:n ja Suomen Pankin tase sisältää huomattavia jos kohta vaikeasti arvioitavissa olevia riskejä.
Luvut ovat hiuksia nostattavia, mutta niitä tulkittaessa on varottava, etteivät puurot ja vellit mene sekaisin. Vastuut ovat riski, joka voi laueta tai jäädä laukeamatta. Yhdysvalloissa syksyllä 2008 käynnistetty pankkien pelastusoperaatio ei aiheuttanut veronmaksajille rasitusta, valtio kirjaa siitä tuottoja. Euroopassa käynee huonommin, mutta historian kokemusten valossa suuri osa vastuista jäänee laukeamatta. Takkiin tulee, mutta enimmäislukuja paljon vähemmän.
Vastuulukuja ei voi verrata esimerkiksi vanhusten hoivamenoihin. Jälkimmäiset ovat vuotuinen menoerä, saatavien alaskirjaus tai vastuiden laukeaminen on kertaluonteinen rasitus. Yhteismitallisiksi menoerät saadaan tarkastelemalla julkisen talouden niin sanottua kestävyysvajetta. Tällä tarkoitetaan sitä verotuksen kiristämistä ja/tai menojen leikkausta (osuutena bruttokansantuotteesta), joka tarvitaan julkisen talouden tasapainon turvaamiseksi pitkällä aikavälillä. Kysymys kuuluu: kuinka paljon vastuut voivat lisätä kestävyysvajetta?
Olettakaamme esimerkin vuoksi, että Suomelle lankeaisi euroalueen velkakriisin seurauksena hirmuinen ja kovin epätodennäköinen 20 miljardin euron tappio. Tästä muodostuva taakka on sitä suurempi mitä heikompi on talouden kasvu ja mitä korkeampi lainalle maksettava korko.
Olettakaamme, että talouden pitkän tähtäyksen kasvuvauhti on surkeat yksi prosenttia vuodessa ja valtion lainanoton reaalikorko melko korkeat 3 prosenttia. Tällöin 20 miljardin euron velan lisäys kasvattaa kestävyysvajetta 400 miljoonaa euroa tai noin 0,2 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen (20 miljardia euroa kerrottuna koron ja kasvuvauhdin erotuksella sekä suhteutettuna 200 miljardin euron bruttokansantuotteeseen).
Summa on iso mutta ei fataali: VM:n arvion mukaan Suomen julkisen talouden kestävyysvaje on noin 4 prosenttia, mikä johtuu kattamattomista eläkemenoista ja kasvavista vanhusten hoiva- ja hoitomenoista. Vakuusriskit ovat harmittavia, mutta eivät ne meitä konkurssiin vie.
Voiko laskelma pitää paikkansa? Oletetaan, että lopullinen lasku olisi kymmenkertainen eli 200 miljardia euroa. Väitänkö, että tämä lisäisi kestävyysvajetta vain 2 prosenttia? En tietenkään, sillä näin suuri velkaantumisen lisäys murentaisi talouskasvun edellytykset ja nostaisi valtionlainojen riskipreemiota rajusti. Talouskasvu jäisi olemattomaksi ja reaalikorko voisi kohota kymmeneen prosenttiin. Tällöin vaikutus kestävyysvajeeseen olisi noin 10 prosenttia ja Suomen valtio olisi todellakin konkurssikypsä. Todennäköinen lopullinen tappio on kuitenkin parin miljardin luokkaa pikemmin kuin 20 tai 200.
On pidettävä mielessä, että kriisissä on suo siellä, vetelä täällä. Kun Maurice Chevalier täytti 75 vuotta ja häneltä kysyttiin, eikö ikääntyminen ole hankalaa kaikkine murheineen, vastaus kuului: ”Ei se niin huono asia ole, kun ajattelee vaihtoehtoa.”
Todella suureksi valtion velkaantuminen muodostuu, jos euroalueen ongelmat johtavat pankkikriisiin ja lamaan. Silloin verokertymät romahtavat ja budjettivaje moninkertaistuu usean vuoden ajaksi. Valtio ja kunnat leikkaavat hyvinvointimenoja rajusti, nuoriso- ja pitkäaikaistyöttömyys nousevat uusiin ennätyksiin. Nykyiseen elintasoon ei ole paluuta aikoihin. Ison laman torjumiseksi tarvittava yhteisvastuun kasvattaminen on siksi hyväksyttävä, vaikka hampaita kiristellen.
Samalla on kuittenkin vaadittava yhteisvastuun periaatteiden selkeyttämistä. Yhteisvastuu on joskus hyväksyttävä, toisissa tilanteissa siihen tulee suhtautua kategorisen kielteisesti. Milloin euroalueen yhteisvastuu on hyväksyttävä, milloin ei?
On elettävä sen kanssa, että akuutissa kriisissä tehdään vastenmielisiä ja hyvien periaatteiden vastaisia toimenpiteitä. Olisi voitu toimia toisin ja paremmin, jos ongelmia olisi osattu välttää tai niihin varautua. Nyt maksetaan oppirahaa menneistä, vastedes korjattavissa olevista virheistä.
Euro tarvitsee pankkiunionin, ja pankkiunioni kaipaa selkänojakseen yhteisen rahaston. Tämä voi olla kooltaan melko pieni jos valvonta on tehokasta ja jos sijoittajavastuu toteutetaan rankkana. Pankkiunionin idea ei ole tukea omistajia vaan varmistaa, että sijoittajavastuu voi toteutua koko rahoitusjärjestelmän vakautta vaarantamatta.
Yhteisvastuuta ei pidä hyväksyä, jos se tarkoittaa pankkien omistajien tai rahoittajien tappioiden sosialisointia eurotasolla. Espanjan pankkien tappiot tulee langettaa sijoittajille ja/tai Espanjan valtiolle. Vasta sen jälkeen voidaan pankkeja yhteisellä tukirahoituksella pääomittaa, samalla kun osakkeet otetaan haltuun myöhemmin myytäviksi.
Ehdotus eurobondien käyttöön ottamisesta ei ole hyväksyttävissä. Se tarkoittaisi yleistä ja rajatonta yhteisvastuuta. Se johtaisi tulonsiirtounioniin ja aiheuttaisi moraalikatoa niin politiikassa kuin pankkitoiminnassa.
Mutta kriisin hallinta, romahduksen välttäminen, tulee edelleen vaatimaan yhteisvastuun kasvattamista. Tämä täytyy hyväksyä, vaikka sen puolustaminen eduskunnassa ei ole helppoa; hypoteettisen laman torjunnasta ei hallitukselle heru pisteitä. Kriisi on opposition juhlaa, vain takapenkkien miehet ja vastuun välttäneet ovat syyttömiä.
Sixten Korkman
Kirjoittaja toimii Aalto-yliopistossa Professor of Practice -tehtävässä. Professuurin ala on taloustiede.
Kuva Roni Rekomaa / Lehtikuva.