Sinilevä kuriin: Lehmä auttaa puhdistamaan Itämerta
Bosgårdin tilalla muistetaan, kun apulanta tuli Suomen pelloille ja rannat rehevöityivät.
Vaalea emolehmä vilkaisee vieraita lempein silmin ja jatkaa rantaheinän nyhtämistä.
Sen vieressä märehtivä kaveri on selvästi ripulilla, takareisi lannan tahrima. Mutta se ei lauman ruokanautintoa pilaa. Meneillään ovat viimeiset vapaat laidunpäivät ennen navettakauden alkua.
Rantalaidun, lehmänläjät ja meri herättävät epäilyksen. Viime kesänä Suomenlahden sinilevät pilasivat taas monen loman, ja meille on kerrottu, että juuri maatalous on suurin vesistöjen rehevöittäjä. Näinkö se vaan saa jatkua?
Mutta kaupunkilaisen epäilys osuu harhaan. Näkymä Bosgårdin tilan rantalaitumella Porvoossa oli samanlainen jo vuosisatoja sitten: lehmiä, lantaläjiä ja meri. Eikä sinilevälautoista ollut silloin tietoakaan.
”Katselin juuri isoäitini valokuva-albumia, ja siitä näkee, kuinka 1950-luvulla tässä rannassa ei kasvanut kaislan kaislaa”, sanoo agronomi Aarne Schildt, 32, Bosgårdin tilan isäntä neljännessä polvessa.
Jotain muuta on täytynyt tapahtua matkan varrella.
Bosgårdin tilan maita ryhdyttiin viljelemään jo kauan ennen Schildtin suvun tuloa Porvooseen, 1400-luvulta alkaen. Vanhoista kartoista selviää, että rantapellot raivattiin käyttöön joskus 1200-luvun paikkeilla.
”Alun perin tällä alueella oli korkeiden kallioiden välissä reheviä lehtoja. Ne oli luultavasti raivattu pelloiksi jo paljon aikaisemmin, jopa tuhat vuotta sitten”, kertoo tilan vanhaisäntä Kaarlo Schildt, 62.
Mäen päällä, siinä missä nyt seisovat tilan näyttävät päätalot, oli aiemmin keskiaikainen kylä. Kylää vartioi 1300-luvun lopulla rakennettu rantalinnoitus. Nykyiset päätalot rakennettiin 1700–1800-luvun vaihteessa.
Ja siellä missä viljeltiin viljaa, oli myös karjaa. Ei vain siksi, että siitä saatiin maitoa ja lihaa. Vähintään yhtä arvokasta oli lehmien tuottama lanta. Ilman sitä pellot olisivat nopeasti menettäneet elinvoimansa.
Lannasta oli kuitenkin pulaa. Se oli niin arvokasta, että naapureita vietiin toisinaan käräjille epäiltynä lannan ryöväämisestä.
Keväällä kun karja kirmasi laitumelle, lanta kärrättiin navetasta pelloille. Perään viskottiin vakasta kauran, ohran tai speltin siemenet.
Yleinen viljelykasvi oli myös härkäpapu. Pirttien pöydässä härkäpapurokka oli tärkeä proteiinin lähde, liha kuului vain juhlaan.
Härkäpavun juuret sitoivat myös maaperään typpeä, mikä paransi satonäkymiä seuraavalla kierroksella. Vuoroviljelyn hyödyt oli Suomessa oivallettu jo 1200-luvulla.
Näin jatkui elämä Porvoon seudulla satojen vuosien ajan.
Muutos alkoi 1800-luvulla. Suomi oli liitetty osaksi Venäjää, ja Pietarin nopeasti kasvava väestö tarvitsi ruokapöytiinsä lisää maitoa ja juustoa. Etelä-Suomessa alkoi suurten kivinavettojen rakennusbuumi, niin houkuttelevat olivat Pietarin markkinat. Koko Etelä-Suomi täyttyi lypsykarjasta.
Matkaa Porvoosta Pietariin oli vain 330 kilometriä. Myös Bosgårdiin rakennettiin 1860-luvulla uusi hieno navetta, johon mahtui sata lypsylehmää. Meijeri ja juustola rakennettiin navetan viereen.
1860-luvulle osuivat myös Suomen viimeiset suuret katovuodet. Ne olivat julma muistutus siitä, miten riippuvainen ihminen oli peltonsa annista. Taudit ja ruoan puute tappoivat jopa 100 000 ihmistä parissa vuodessa.
Väestönkasvu oli 1800-luvun aikana kääntynyt koko maailmassa jyrkkään nousuun, mutta peltoalat eivät. Huoli siitä, miten ruoka saatiin riittämään väestölle, puhutti tiedemiehiä. Jo silloin tiedettiin, että jos pellolta halusi mahdollisimman paljon viljaa, maaperässä piti olla riittävästi kolmea ainetta: fosforia, kaliumia ja typpeä.
Erityisen hankala oli typpi, karjanlannastakin se haihtui nopeasti taivaalle. Ja vaikka lantaa oli, sen levittäminen pellolle oli työlästä. Traktori oli jo keksitty, mutta sen yleistymiseen oli vielä matkaa.
Heinäkuun 2. päivänä 1909 kaksi saksalaista tiedemiestä Fritz Haber ja Carl Bosch mullistivat maailman. He onnistuivat tuottamaan ilmakehän typestä ammoniakkia. Ja juuri ammoniakista tuli typpilannoitteen keskeinen raaka-aine. Haberista ja Boschista puolestaan tuli apulannan isiä.
Rakas lapsi sai nopeasti monta nimeä: keinolannoite, apulanta, väkilannoite. Keksijöilleen se toi kemian Nobelin.
Kesti vielä 11 vuotta ennen kuin Suomessa Valtion Rikkihappo- ja Superfosfaattitehtaat -yhtiö alkoi tuottaa väkilannoitteita suomalaisille pelloille. Yhtiön sai myöhemmin nimekseen Kemira.
Vuonna 1953 Porvooseen ajeli Jyväskylästä kolme sukupolvea Schildtin miehiä. Heistä vanhin, Volmar Schildt, piti suurta karjatilaa Jyväskylässä ja oli nyt ostanut perheelleen myös Bosgårdin tilan. Hän halusi 27-vuotiaan poikansa Wilhelmin hoitamaan tiluksia. Nuorin Schildteistä, Kaarlo, tuli kartanon ovista sisään kantokassissa kiikkuen.
Tila oli mittava: peltoa sata hehtaaria, lehmiä liki 40, työntekijöitä 18.
Sota oli jo takana, mutta Suomi ei edelleenkään kyennyt ruokkimaan itseään. Sodan aikana lannoitteiden tuonti ulkomailta oli romahtanut ja maatalouden tuotanto kärsi. Samaan aikaan tiloja jouduttiin pilkkomaan yhä pienemmiksi, sillä menetetyiltä alueilta siirretyt 400 000 evakkoa piti saada leivänsyrjään kiinni.
Suuri enemmistö talonpojista viljeli alle kymmentä peltohehtaaria. Jos pientiloilta haluttiin saada riittävästi ruokaa niin maaseudun kuin kaupungin väelle, piti pelloilta saada irti kaikki.
Ruoan omavaraisuus ja pienviljelijöiden elinolojen parantaminen nousivat Maalaisliitto-vetoisten hallitusten johtotähdiksi. Maailmanmarkkinahinnat unohdettiin. Hallitus otti päättääkseen maataloustuotteiden hinnoista. Viljelijä sai tuottamastaan ruoasta aina omansa ja enemmänkin.
Väkilannoitteita myytiin hyvin edullisesti, köyhimmät pientilat saivat keinolantansa ilmaiseksi.
Apulanta oli päässyt valtion erityissuojeluun.
Bosgårdin rantalaitumet olivat koko 1950-luvun täynnä lehmiä ja lampaita. Samoissa Pikkupernajanlahden matalissa vesissä Schildtin perheen neljä lasta opettelivat uimaan.
Karjalantaa kärrättiin edelleen keväisin pelloille, mutta halpoja 40 kilon apulantasäkkejä alettiin pinota katoksien alle mistä vain tilaa löytyi. Paksut vaaleanoranssit muovisäkit muuttuivat osaksi Porvoon perinnemaisemaa.
Valtion tukema vehnän viljely oli nyt tuottoisampaa ja helpompaa kuin karjan pito. Vuonna 1961 isäntä Wilhelm Schildt päätteli, että karja saa lähteä. Ei enää haisevaa lantaa, samat ainekset sai siististi säkeistä kidemäisinä rakeina peltoon.
”1960-luvulla isä hankki meille kylvölannoittimen. Se oli laite, joka sijoitti keinolannoitteen valmiiksi siemenen alle. Tehokkuus kasvoi ja valuma pieneni”, Kaarlo Schildt kertoo.
Halpa apulanta löysi nopeasti tiensä Suomen pelloille. Lyhyessä ajassa typpilannoitteen käyttö kolminkertaistui 19 kiloon hehtaarilla. Ja vauhti vain kiihtyi. Vuonna 1975 peltohehtaariin kipattiin jo 86 kiloa typpilannoitetta, lähes viisinkertainen määrä.
Fosforin levittämisvauhti oli vielä huimempi. 30 vuodessa fosforilannoitteen määrä 35-kertaistui. Huippu saavutettiin 1975.
Nuori agronomi Kaarlo Schildt astui vuorostaan Bosgårdin isännän saappaisiin 1977. ”Kuten useimpien maalla elävien, myös minun sisälläni eli vahvana rousseaulainen luonnon kunnioittaminen.”
Kaarlo Schildt oli opiskellut agronomiksi Helsingin Viikissä 1970-luvulla. ”Kyllä silloin jo tiedettiin, että lannoittaminen vaikuttaa vesistöihin. Mutta siihen ei juuri kiinnitetty huomiota.”
Ajan henki oli kaikkea muuta kuin luonnontilaa ihannoivan rousseaulainen. Peltoon levitettiin mahdollisimman runsaasti keinolannoitteita ja torjunta-aineita, jotta sadosta saatiin suurin mahdollinen. Ja varmuuden varalta vähän enemmän kuin oli tarve.
Järjestelmä takasi sadosta aina hyvän hinnan.
Monopoliasemassa oleva Kemira kukoisti.
Ajateltiin, että vaikka peltoon pantiin ylimääräistä fosforia, se kyllä sitoutuisi maahan. Todellisuudessa suomalaispelloilla viljeltiin yhä useammin yhtä ja samaa viljalajiketta vuodesta toiseen ja se heikensi maaperää. Ylimääräinen fosfori valui vesistöihin ja alkoi ruokkia viljan sijasta Itämeren pohjaa ja leviä.
Bosgårdissa viljeltiin vehnää. Rannat kaisloittuivat. Lapset viettivät hellepäivänsä vaarin rakentaman uima-altaan äärellä kartanon pihalla.
Kaarlo Schildt ei muista, milloin hän olisi alkanut miettiä Pikkupernajanlahden tilaa.
”Mutta sen muistan, että kun ruoppasimme rantaa, nostamamme maa oli puhdasta ruokamultaa. Aika paljon se kertoi peltomaan eroosiosta.”
Pohjukkaan laskeva joki toi ravinteita kaukaa sisämaasta.
Valtion näkökulmasta systeemi toimi – kunnes 1970-luvulla omavaraisuuden tavoittelu oli muuttunut vilja- ja voivuoriksi. Silti viljelijä sai vehnästä aina vaan parempaa hintaa. 1990-luvun alussa suomalaisviljelijä tienasi viljastaan nelin-, viisinkertaisesti maailmanmarkkinahintaan verrattuna. Välin maksoivat veronmaksajat.
1990-luvun alussa valtiolle viimein riitti. Hallitus leikkasi vehnän hinnasta kolmanneksen. Fosforilannoite pantiin verolle.
EU-jäsenyys 1995 muutti koko maatalouspolitiikan. Satoja ei enää kannattanut maksimoida, ja EU:n ympäristötuki edellytti viljelijöiltä ensi kertaa todellisia toimia vesistöjen hyväksi.
Vaikka fosforin levittäminen pelloille alkoi nopeasti vähentyä, ei maaperän fosforipitoisuus laskenut. Niin paljon fosforia oli pellossa jo ennestään. Typpilannoitteiden käyttö ei lähtenyt samalla tavalla vähentymään – eikä ole vähentynyt vieläkään.
Itämeren kannalta vahinko oli jo tapahtunut. Ravinteita oli vedessä ylettömästi. Kesän 1998 suuret sinilevälautat järkyttivät suomalaisia.
Kaarlo Schildt muistaa, kun hän ensi kerran näki sinilevälautat Suomenlahdella.
”Olin parikymmentä vuotta sitten purjeveneellä liikkeellä ystävän kanssa melko ulkona merellä. Se oli sellainen tyyni lämmin kesäpäivä, kun törmäsimme levälauttaan. Kyllä se epämiellyttävältä tuntui. Jäin miettimään, mihin oikein olemme menossa.”
Suurten vanhojen tammien katveessa lepäilee lauma järeitä sonneja. 1990-luvun alussa Kaarlo Schildt päätteli, että viljanviljely ei enää kannattaisi taloudellisesti. Schildt osti 32 tiinettä lehmää ja ryhtyi lihantuottajaksi.
Lehmät palasivat laiduntamaan Bosgårdin samoille vanhoille niityille 30 vuoden tauon jälkeen.
Kun Kaarlo Schildtin poika Aarne Schildt sekä metsätalousyrittäjä Marcus Wals ottivat vuorostaan Bosgårdin haltuunsa vuonna 2011, tila siirtyi kokonaan luomuun. Niin karjan rehu kuin myytävä vilja kasvatetaan nyt täysin ilman keinolannoitteita tai kemiallisia torjunta-aineita.
Niityillä laiduntaa kolmesataapäinen charolais-karja, josta teurastetaan viikoittain kaksi nautaa. Kaikki Bosgårdin tuottama luomuniittyliha myydään paloiteltuna suoraan asiakkaille.
Karja saa kuljeskella laitumilla vapaana puolet vuodesta, vasikat emojensa rinnalla. Lehmien joukossa kulkee myös kymmenen siitossonnia huolehtimassa siitä, että seuraavana keväänä navetassa on poikimisaikana säpinää.
Luomuniittyliha on kalliimpaa kuin perusliha, mutta Aarne Schildtin mielestä lihaa ei ylipäätään tarvitse syödä tolkuttomasti. Kerta tai pari viikossa riittää. Hän vakuuttaa, että hyvinvoivan lehmän kyllä tunnistaa mausta.
Kun karja taas keväällä kirmaa laitumelle, navetassa talven yli kompostoitunut lanta levitetään pelloille. Aivan kuten toimittiin vuosisadat aiemmin.
Aarne Schildt näkee peltojen kunnossa lannan tuomat hyödyt.
”Lanta tuo peltoon matoja, mikrobeja ja erilaisia eliöitä, jotka muokkaavat maata kerrosten läpi. Kun maaperä on hyvässä kunnossa, se pystyy puolestaan sitomaan lannan ravinteet peltoon tehokkaasti.”
Samaa muokkaustyötä tekevät vuoroviljelyssä käytettävät palkokasvit.
Eli luomupellolla ravinteet ruokkivat sitä, mitä niiden kuuluukin, peltokasveja. Eivät Itämeren leviä.
”Lannan kuskaaminen on edelleen työlästä. Luomukarjan kasvattaminen on kallista, hermoja raastavaa ja työvoimavaltaista hommaa. Mutta palkinto tulee siitä, että tiedämme vaalivamme ympäristöä. Se on tärkeää myös meidän asiakkaillemme.”
Aarne Schildt syntyi ja kasvoi isoisänisän hankkimalla tilalla. Nyt tilalla kasvavat hänen poikansa Felix, 2, ja Wilhelm,4. Aarne Schildtille on tärkeää, että hänen pojilleen jää ekologisesti kestävä tila.
Sen eteen ponnistelevat myös rantalaitumen lempeät lehmät. Pikkupernajanlahti kuuluu Natura-alueeseen, ja lantaläjät – nekin siellä vesirajassa – houkuttelevat hyönteisiä ja lintuja. Uhanalaiset kasvit pääsevät leviämään.
”Rantalaidun on erinomainen puskuri merelle. Lehmät vievät pois enemmän ravinteita kuin mitä ne tuottavat. Ne estävät rehevöitymistä ja pusikoitumista”, Kaarlo Schildt sanoo.
”Rannalla laiduntavasta karjasta hyötyy koko ekosysteemi. Myös me ihmiset.”