Sibelius oli ”huitsunhei”

SK:n arkistoista: Uusi säveltäjäsukupolvi on taas löytänyt Sibeliuksen.

Atso Almila
Teksti
Riitta Kylänpää

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Säveltäjämestari Jean Sibeliuksen syntymästä on 150 vuotta. Suomen Kuvalehti julkaisee Sibeliuksen kunniaksi arkistojutun säveltäjäneron vaikutuksesta nykysäveltäjien musiikkiin.

Oli maaliskuu 1994. Helsingin Kulttuuritalon sali oli täynnä uteliaita kuulijoita. Magnus Lindberg, 56, oli lunastanut yhdeksän vuotta aikaisemmin paikkansa maailmanluokan taidemusiikin säveltäjien joukossa Kraft-orkesteriteoksellaan. Nyt yleisö kuunteli innoissaan hänen uuden teoksensa Aura kantaesitystä. Teos oli jo loppusuoralla.

Musiikkia tuntevat äkkäsivät sen heti: Auran päätösvaiheessa on suora viittaus Sibeliukseen.

”Alluusio Sibeliukseen”, kirjoittivat kriitikot muistivihkoihinsa.

Lindberg ei ollut tehnyt sitä humoristisessa mielessä, vaikka sekin olisi häneltä epäilemättä onnistunut.

Hän kuuluu siihen Sibelius-akatemiasta 1970- ja 1980-lukujen taitteessa valmistuneiden ikäpolveen – kuten Esa-Pekka Salonen, Jukka-Pekka Saraste, Osmo Vänskä ja Atso Almila – joista kaikkia Sibelius ei liiemmin puhutellut.

Lindberg ei itse asiassa olisi voinut vähempää välittää Sibeliuksesta, ja sävellystyön opiskelijana hän saattoi ohittaa koko kansallisaarteemme. Kapellimestarioppilaat sen sijaan olivat naimisissa Sibeliuksen kanssa.

 

Sibelius oli…”, Lindbergiltä, jää lause kesken. Lopulta hän löytää sopivan sanan. Sibelius oli ”huitsunhei”.

Sibeliuksen sävelkieli tuntui Lindbergistä auttamattoman vanhanaikaiselta, eikä hänellä ole ollut syytä muuttaa mielipidettään.

”Toki Sibeliuksen eduksi on sanottava, että hänen musiikkinsa tunnistaa heti hänen musiikikseen. Onneksi hän sävelsi myös kamarimusiikkia.”

Oman sävelkielensä Lindberg oli pitänyt karuna ja ankarana, mutta Aurassa hän avasi palettiaan. Hän otti mukaan enemmän soivia elementtejä, joita säveltäjät, myös Sibelius, olivat käyttäneet sata vuotta aikaisemmin.

Aurassa myös muoto on tärkeämpi osa teosta kuin Lindbergin aiemmissa töissä.

Kriitikot suitsuttivat: Aura on upea yhdistelmä uutta ja vanhaa, postmodernia ja klassista. Vaikka teoksen pinta kiehuu ja kuhisee, kuuluu sen pohjalla arkkitehtonisten muotojen puhtaus.

Ja mistäs Sibeliuksen sinfonioita on kehuttu: nimenomaan muotojen puhtaudesta.

 

Säveltäjä Jouni Kaipainen, 58, opiskeli Sibelius-Akatemiassa samoihin aikoihin Lindbergin kanssa, mutta toisin kuin useimmat ikätoverinsa, hän innostui Sibeliuksen musiikista ”vähitellen ja vaivihkaa”. Kaipainen on vaikuttunut Sibeliuksen viimeisistä sinfonioista.

”Sibeliusta pidettiin kansallisromantikkona ja konservatiivina. Mutta viimeistään neljännessä sinfoniassaan hän todisti, ettei ole mikään periferiasäveltäjä vaan kansainvälinen tekijä.”

”Vaikka hänen musiikkinsa ei kuulostanut uudenaikaiselta, se oli sitä”, Kaipainen sanoo.

Hänen mielestään Sibeliuksen muotoratkaisut olivat aikanaan salakavalan radikaaleja. Eivät mitään kulmikasta laatikkoleikkiä vaan vaivihkaa, pakottomasti ja pehmeästi eteneviä.

”Sibelius ei osoita sormella, että hei, nyt tulee uusi teema. Kuulija huomaa sellaisen, kun se jo soi.”

Se oli aikanaan uutta, kukaan ei säveltänyt samalla tavalla. Kaipainen on soveltanut työssään joitakin Sibeliuksen käyttämiä metodeja. Varsinkin hänen toisessa sinfoniassaan musiikki etenee ja kehkeytyy sibeliaanisen pehmeästi.

Ylioppilaskunnan laulajien äskettäin kantaesittämässä Kaipaisen Tyttöjä ja kuolemaa mieskuorosävellyksessä kuuluu Sibelius-yhteys, ”kuoron pyynnöstä”.

”Kesällä ensiesityksensä saava Pasuunakonsertto lienee sävellyksistäni kauimpana Sibeliuksesta, mutta pitihän siihenkin sisällyttää pieni Sibelius-vinjetti.”

Kaipainen on löytänyt ”viehättäviä asioita” myös Sibeliuksen vähemmän tärkeinä pidetyistä kappaleista.

”Sibelius sävelsi paljon, kuten hän itsekin sanoi, rahatöitä. Ravisti vasemmasta hihastaan pikku kappaleita.”

Tarpeen vaatiessa Sibeliukselta irtosi vaikka marssi. Hän sävelsi myös joululauluja. En etsi valtaa loistoa ja On hanget korkeat nietokset ovat hänen kynästään.

Vuonna 1926 valmistuneen sinfonisen runon Tapiolan jälkeen säveltäminen muuttui Sibeliukselle aina vain vaikeammaksi, eikä hän saanutkaan aikaan mitään valmista 30 viimeisen elinvuotensa aikana. Tuskaisesta yrittämisestä huolimatta kahdeksatta sinfoniaa ei syntynyt. Lopulta Sibelius poltti kahdeksannen sinfonian luonnokset Ainolan takassa 1940–1950-luvun taitteessa, niin kerrotaan, ja sai rauhan.

”En tiedä, mistä kaikesta kiikasti”, Jouni Kaipainen sanoo. ”Itsekritiikki painoi vaakakupissa enemmän kuin inspiraatio. Tai ehkä musiikki muuttui niin paljon, että hän alkoi epäillä, ettei hänellä enää ole paikkaa siinä maailmassa.”

 

Magnus Lindberg on tyytyväinen, kun hän onnistuu säveltämään vuodessa vartin verran omat kriteerinsä täyttävää musiikkia. ”Orkesterille kirjoittamisen suurin haaste on saada orkesteri soimaan.”

Kraftin ja Auran jälkeen Lindberg teki tilaustöitä muun muassa Berliinin filharmonikoille ja toimi New Yorkin filharmonikkojen nimikkosäveltäjänä.

Kuluvan vuoden tammikuussa kuultiin hänen ensimmäinen kantaesityksensä, Accused, Lontoon Filharmonikkojen uutena nimikkosäveltäjänä.

Lindbergille Accused on uusi aluevaltaus. Se on laulusarja sopraano Barbara Hanniganille ja orkesterille.

Lindberg uskoo tulleensa käännekohtaan.

”Rakastan vokaalisuutta ja oopperaa, mutta minun päässäni teksti ei käänny tuosta vain musiikiksi. Tällä projektilla tsekkasin missä vaiheessa olen. Olisinko jo valmis säveltämään oopperan?”

Sibelius (1865–1957) ei säveltänyt ainoatakaan oopperaa. Ehkä onneksi, sillä siten hän tuli jättäneeksi tilaa muille säveltäjille.

”Sibeliusta välittömästi seurannut polvi hakeutui niille alueille, joihin Sibelius ei ollut koskenut”, Jouni Kaipainen toteaa.

Leevi Madetoja (1887–1947), Aarre Merikanto (1893–1958) ja Armas Launis (1884–1959) löysivät oopperan. Selim Palmgrenin (1879-1951) oli helppo säveltää pianokonserttoja, koska Sibelius ei ollut lainkaan säveltänyt niitä.

Sibeliuksen mahtiasemasta kertoo sekin, että säveltäjä Einar Englund (1916–1999) antoi 1997 muistelmiensa nimeksi Sibeliuksen varjossa. Kaipainen taas kokee Einojuhani Rautavaaran, 86, tavoin säveltävänsä ”Sibeliuksen valossa”.

 

Uusi säveltäjäsukupolvi on taas löytänyt Sibeliuksen.

Ensi syksynä Sibelius-Akatemian säveltäjälinjalta valmistuva Sauli Zinovjev, 26, ihailee lähes varauksetta ”suurta säveltäjäneroa”.

”Sibeliuksen musiikki hengittää. Hänen sävellyksensä ovat kuin maisema, joka keskustelee itsensä kanssa mutta jossa silti vallitsee rauha. Niitä kuunnellessa tulee samanlainen olo kuin ongella isoisän kesämökillä Kainuussa.”

Zinovjeville rakkaimpia ovat Sibeliuksen neljäs ja seitsemäs sinfonia sekä Tapiola.

Sibeliuksen vaikutus kuuluu myös Zinovjevin voittoisassa sävellyksessä Gryf. Hän sijoittui sillä kolmanneksi kansainvälisessä Uuno Klami -sävellyskilpailussa viime marraskuussa. Helsingin Musiikkitalossa toukokuun Klang-konserttisarjassa kantaesitettävään teokseen jopa edellytettiin Sibelius-kytköstä.

”Olen yrittänyt poimia Sibeliuksen suuret linjat. Eli että teos etenisi johdonmukaisesti ja vaikka se kostuu pienistä osista, niiden välillä olisi siltoja ja musiikki jatkuisi luontevasti osasta toiseen.”

Zinovjev uskoo, että Sibeliuksen vaikutus tulee näkymään myös hänen työn alla olevassa Radion sinfoniaorkesterin tilausteoksessa.

”Toivottavasti ei liikaa. En halua profiloitua sibeliaanisena säveltäjänä, vaan löytää oman sävelkieleni.”

 

”Mikäs siinä, suomalaisiahan tässä ollaan. Hyvähän se on, että pidetään Sibeliusta ja suomalaista traditiota elossa”, Magnus Lindberg sanoo.

Valmistuttuaan Sibelius-Akatemiasta 1981 Lindberg muutti Ranskaan. Siellä hyvä jos tunnettiin Sibeliusta vielä silloin. Ranskassa Sibelius nousi huutoon vasta 1980-luvun lopussa.

Saksassa ja Yhdysvalloissa Sibeliusta puolestaan on ihailtu ja ihaillaan. Finlandia-hymni on kelpuutettu virsikirjaankin Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Etelä-Euroopasssa, Italiassa ja Espanjassa, Sibelius ei ole Lindbergin mukaan vieläkään jokapäiväistä leipää.

Sauli Zinovjev opiskeli vuoden sävellystä Saksan Karlsruhessa säveltäjä Wolfgang Rihmin johdolla.

”Sibeliusta kehutaan Saksassa niin, että tunsin itsenikin melkein imarrelluksi. Maailman kaikista sinfonioista Sibeliuksen viides on ykkönen monille ikäpolveni säveltäjille Saksassa.”

 

”Sibelius on vaikeasti purettava säveltäjä, pinnan alla tapahtuu paljon. Häntä ei ole helppo soittaa. Suomalainen orkesteri ei yksinkertaisesti voi olla hyvä, jos se ei osaa soittaa Sibeliusta”, Magnus Lindberg toteaa.

Kapellimestari Dalia Stasevska on samaa mieltä. Sibelius on kaksi vuotta sitten Sibelius-Akatemiasta valmistuneen Stasevskan lempisäveltäjä. 29-vuotias kapellimestari toimii nykyisin Orchestre de Paris’n assistenttina Pariisissa.

Stasevskan Sibelius-juhlavuosi päättyy joulukuun 6. päivä Lvivissä Ukrainassa. Hän esittää siellä Sibeliuksen toisen ja viidennen sinfonian Lvivin Filharmonikkojen kanssa.

”Meillä Sibelius on verissä, mutta ulkomaalaiset joutuvat tekemään töitä hänen kanssaan”, Stasevska sanoo.

Usein ulkomaiset kapellimestarit palkkaavatkin konserttimestarin Suomesta tulkitessaan Sibeliusta. Lviviläiset onnistuivat saamaan suomalaisen kapellimestarin.

”En tiedä, miten he löysivät minut. On ihana viedä toinen osa minusta sinne hädän keskelle – ja vielä Suomen itsenäisyyspäivänä.” Stasevskan isä on ukrainalainen.

Suomessa Sibeliusta soitetaan enemmän kuin kaikkia muita suomalaissäveltäjiä yhteensä.

”Taiteellisessa mielessä emme ole Sibeliuksen varjossa, mutta kaikki häntä seuranneet sukupolvet ovat kärsineet siitä, että hän on liioitellusti ollut esillä konserttiohjelmistoissa”, Jouni Kaipainen toteaa. ”Varsinkin nyt juhlavuotena Sibeliuksen musiikin osuus on kirkkaasti ylimitoitettu.

Tanskassa Sibeliuksen kanssa samana vuonna syntynyttä säveltäjää Carl Nielseniä juhlitaan maltillisemmin.

”Nielsen on yhtä iso nimi kuin meillä Sibelius, mutta Tanskassa Nielsenin juhlinta on käännetty koko tanskalaisen musiikin juhlaksi”, Kaipainen sanoo.

Lindbergille epäsuhta on tuttu asia.

”Suomessa on menossa ikuiset Sibelius-festivaalit.”

Juttu julkaistu ensi kerran  24. huhtikuuta 2015.