Taide tuli meidän seinään
Muraalit koristavat yhä useampaa asuintaloa. Aiemmin hyljeksitty katutaide leviää nyt kaikkialle.
Seitsemänkymmentäluvun elementtikerrostalo Vantaan Hakunilassa. Laatikkomallia. Pinnassa beesiä ja harmaata.
Mäellä seisova talo on vetänyt uteliaita puoleensa viime kesästä lähtien. Hepokuja 4:n parkkipaikalle on kurvattu perheautoilla. Kännykkäkamerat ovat kääntyneet kohti talon pohjoispäätyä. Siihen on maalattu tyttö ja karhu.
Annaliisa Ohtonen ja Raili Salonen kahvittelevat kerhohuoneella. Ohtonen asuu ”tyttö ja karhu -talossa”, Salonen viereisessä. Ovat asuneet pitkään.
Kun Raili Salonen vietti kesäiltaa parvekkeellaan ja katseli violettina leiskuvaa maalausta, se tuntui hänestä hyvin elävältä. Ihan kuin kuva olisi tullut kohti.
”Ilta-auringossa maalauksen värit vielä voimistuivat.”
Annaliisa Ohtonen sanoo, ettei maalauksesta ole kuulunut soraääniä. Ihmiset tuntuvat pitävän siitä. Hän arvelee, että tärkein syy piilee työn aiheessa. Suomalainen luonto puhuttaa.
Kun hollantilaisen taiteilijaparin Pipsqueak Was Here!!! tekemä työ voitti elokuussa Helsingin Sanomien äänestyksen rakastetuimmasta muraalista, Hakunilan Facebook-ryhmässä iloittiin: kerrankin lähiö nousee otsikoihin muulloinkin kuin ampumavälikohtausten yhteydessä.
Ohtonen ja Salonen toppuuttelevat mielikuvaa.
”Kyllä täällä normaali ihminen pystyy hyvin asumaan.”
Raili Salonen uskoo, että katutaiteella, jota Hakunilassa on paljon, on rauhoittava vaikutus ihmisiin. Jos sitä vain malttaa pysähtyä katsomaan.
Annaliisa Ohtonen ei ole yhtä varma taiteen vaikutuksista.
”Mutta ei meidän talon muraali ainakaan vihan tunteita herätä.”
Aluksi talotoimikunnan kokouksessa joku tosin ihmetteli, eikö vuokratalon omistaja voisi käyttää rahansa ennemmin remontteihin.
Kun selvisi, että maalaus saataisiin Suomen Kulttuurirahaston rahoittaman Seinähullu Vantaa -hankkeen kautta, kaikki kannattivat ajatusta.
Myyrmäen asema on Suomen suurin katutaideteos: yli tuhat neliötä on maalattu.
Fotorealistiset hahmot, nainen ja kaksi tyttöä, koristavat 56 metriä korkean viljasiilon kylkiä Hämeenlinnassa. Viime syksynä valmistunut seinämaalaus on Pohjoismaiden suurin.
Helsingin Sörnäisissä kasviaiheinen työ peittää talon koko kulman. Espoolaiseen kerrostaloon on ikuistettu talon asukkaat, suuteleva eläkeläispariskunta. Pienen Porin keskustasta löytyy jopa yhdeksän suurta seinämaalausta.
Suomen suurin katutaideteos on Myyrmäen asema Vantaalta: sen tiloja on maalattu ulkoa ja sisältä kaikkiaan yli tuhannen neliön alalta.
Katutaide on noussut viime vuosina siltojen alta ja alikulkutunneleista paraatipaikoille. Muraaleja on toteutettu tähän mennessä Suomessa reilut sata. Omansa ovat saaneet myös Turku, Tampere, Pori, Lappeenranta, Jyväskylä, Oulu, Rovaniemi, Kuopio, Lahti, Kerava ja Kemi.
Suomen taiteilijaseura selvitytti vuonna 2016 katutaiteen suosiota. Lähes 70 prosenttia suomalaisista toivoi, että sitä saataisiin heidänkin kotikaupunkeihinsa. Siellä, missä katutaiteeseen oli jo totuttu, sitä haluttiin kaikkein hanakimmin lisää.
Kuten muussakin uudessa kaupunkikulttuurissa, ravintolapäivissä ja siivouspäivissä, sosiaalinen media levittää sanaa. Muraaleja ovat lähteneet tekemään paitsi graffitimaalarit myös kuvittajat, sarjakuvantekijät, nykytaiteilijat sekä kaupunkien asukkaat.
Mutta on muraalibuumi synnyttänyt jo kritiikkiäkin. Ovatko seinämaalaukset edes oikeaa taidetta vai lähinnä kuvituksia? Tuleeko Suomesta tällä menolla suuri värityskirja?
Entisestä töhrystä on tullut koriste. Aiheina ovat eläimet, kasvit, pikkutytöt ja satuhahmot.
Muraaleilla on pitkät perinteet suurkaupungeissa kuten New Yorkissa ja Lontoossa. Katutaiteelle on avattu museo Berliinissä ja kohta avataan Amsterdamissakin.
Myös Virossa muraalit kukkivat Tallinnassa, Pärnussa ja Tartossa. Tartossa on paljon stencil- eli sapluunatekniikalla tehtyjä töitä. Stencileissä kuva on maalattu sapluunan reikien ja ääriviivojen kautta.
Kotimaisten muraalien edeltäjinä voi pitää 1800-luvun lopulta lähtien talojen päätyihin ja palomuureihin maalattuja mainoskuvia, joita oli Helsingissä paljon. Omat ”muraalinsa” oli niin makeistehtailla ja leipomoilla kuin auto- ja rakennusliikkeilläkin. Nikolajeff-autoliikkeen mainoskuvan himmeät muistumat näkyvät yhä talon päädyssä Sturenkadulla Alppilassa.
Kun graffitien teon rikolliseksi toiminnaksi leimanneesta Helsingin kaupungin nollatoleranssista ja Stop töhryille -kampanjasta päästiin vuonna 2008, katutaiteessa koitti uusi aika.
”Graffitin parissa kasvaneet tekijät ovat ryhtyneet tekemään muraaleja. Kuva-aiheet ovat laajentuneet pienen alakulttuurin koodikieltä sisältävästä graffitista suurelle yleisölle ymmärrettävämpään suuntaan. Se on herättänyt myönteistä suhtautumista”, kertoo arkkitehti, yliopisto-opettaja Tuomas Siitonen Aalto-yliopistosta.
Siitosen mukaan katutaidetta ovat omin luvin tehdyt työt. Muraalit hän laskee ennemminkin julkiseksi taiteeksi.
”Muraalit ovat pysyviä teoksia ja siksi niihin tarvitaan luvat. Muraaleja ihmiset joutuvat tuijottamaan pitkäänkin. Graffiti taas on vähän kuin luvaton katusoittaja, jonka voi käskeä lopettamaan.”
Suomessa muraaleja on maalattu erityisesti 1960- ja 1970-luvun taloihin. Niiden betonisia julkisivuja pidetään yleensä ankeina. Siitosen mukaan on ”kulttuurihistoriallisesti piittaamatonta” jos ajatellaan, että kaikki betoniseinät pitää koristella.
”Jos arkkitehti on suunnitellut 1960- tai 1970-luvun talon seinän harmaaksi, sitä ei pidetä yhtä arvokkaana kuin vanhempaa harmaata seinää Helsingin Kruununhaassa.”
Biafran sodan aikana, 1960-luvun lopulla, Temppeliaukion kirkon perustuksin ilmestyi teksti ”Biafra!” Se oli protesti kalliille kirkonrakentamiselle keskellä afrikkalaista nälänhätää.
Katutaide mielletäänkin usein poliittisesti kantaaottavaksi ja kuvia kumartelemattomaksi taiteenlajiksi. Sellaiseksi jota vaikkapa englantilainen graffititaiteilija Banksy tekee. Hänen töitään ilmestyy öiseen aikaan seiniin, jalkakäytäville, autojen kylkiin. Banksy on sanonut, että bussipysäkki on parempi paikka taiteelle kuin museo.
Viime vuosien kotimaiset muraalit eivät näyttäydy kovin poliittisina. Aiheissa on ammennettu usein paikallisesta historiasta tai ympäristöstä. On eläin- ja kasviaiheita, pikkutyttöjä ja vanhuksia, kulkuvälineitä sekä satu- ja sarjakuvahahmoja.
Graffitia nimitettiin kymmenen vuotta sitten töhrimiseksi ja tekijöitä krimaaleiksi. Nyt muraaleja arvostellaan siitä, että ne ovat koristelua. Jonkinlaisia talojen tatuointeja. Taidekriitikko Otso Kantokorpi on kirjoittanut somistamisesta ja wow-efektien tavoittelusta.
Helsinki Urban Art ry:n perustajajäsen, katutaiteilija ja kaupunkitaiteen suunnittelija Maikki Rantala sanoo, että katutaide voi olla poliittista, mutta voi olla myös olematta.
Rakennustyömaan aita on hänestä hyvä paikka poliittiselle katutaiteelle.
”Se on väliaikainen kuten poliittiset asiat, jotka elävät.”
Itse hän maalaisi aikoinaan eduskuntatalon aitaan työn, joka kuvasi laittomia hedelmänpoimijoita.
Rantalan mielestä söpökin voi olla poliittista. Kaupunkikuva pehmenee.
”Nythän kaupunkisuunnittelua ei juuri tehdä lasten tai vanhusten ehdoilla.”
Ja voi eläinhahmoillakin ottaa kantaa – kuten moni katutaiteilija tekee.
Mustavalkoisista töistään tunnettu helsinkiläinen Jussi TwoSeven sanoo ryhtyneensä tekemään eläinaiheisia töitä, koska hän halusi muistuttaa ihmisiä ympäristöasioista.
”Emme ole täällä yksin. Luonto ja eläimet ovat ympärillämme. Siitä esimerkiksi karjaiseva karhu töissäni muistuttaa.”
Maikki Rantalan mielestä aiheiden ja tyylien moninaisuus on yksinomaan rikkaus. Tyylien kirjosta syntyy usein kiinnostava kokonaisuus.
Muraaleilla ratsastavat nyt kyllä nekin, jotka eivät varsinaista katutaidetta tee. Helsingin Sörnäisissä HOK-Elannon mainoksen päälle on ilmestynyt Viking Linen mainos.
”Kuva, jossa pikkutyttö puhaltaa saippuakuplia, näyttää ihan Banksy-kopiolta. Se on luultavasti mainostoimiston suunnittelema ja joku rakennusfirma on sen siihen läjäyttänyt”, Rantala sanoo.
Logo näkyy selvästi. Silti yritys kutsuu maalausta muraaliksi.
”Tunnetko Kannelmäen Tuubapolun muraalin, Herttoniemen katutaideaidan, Fredrikinkadun maalatut sähkökaapit tai teoksen Roihuvuoren vesitornissa? Joko olet käynyt ihastelemassa EGSin ja maailmankuulun taiteilijaparin Os Gemeoksen teosta Baanan alikulussa?”
Streetart.helsinki-sivustolla kaupunkilaisia kannustetaan lähtemään katutaidekierrokselle jalan tai virtuaalisesti. Karttaa klikkailemalla avautuvat kuvat 25 katutaidetyöstä.
Muraalit ovatkin jo synnyttäneet pienimuotoista kotiseutumatkailua. Jotkut kaupunkilaiset kertovat jopa muuttaneen päivittäisiä kulkureittejään, jotta näkevät mielityönsä.
”Turistit osaavat nykyisin Itä-Pasilaan, koska American Expressin julkaisu kertoi, että siellä on katutaidetta”, Maikki Rantala sanoo.
Näyttävistä seinämaalauksista muodostuu paikallisia symboleja. Ne luovat kaupunginosille identiteettiä.
Ja asukkaat kiintyvät niihin. Helsingin Malmilla syntyi suorastaan kansanliike, kun tutuksi tullut maalaus aiottiin poistaa aseman alkukulkutunnelista.
Sitäkin on ehditty viime vuosina ihmetellä, miksi katutaideorganisaatiot kuten Upeart, Helsinki Urban Art ja Seinähullu Vantaa ovat tuottaneet paljon ulkomaisia taiteilijoita maalaaman muraaleja.
Ilmassa on ollut kateutta. Maikki Rantalan on vaikea ymmärtää sitä. Tarjoavathan vierailut mahdollisuuksia harjoitella tänne tulevien kansainvälisten tekijöiden kanssa.
”Kaikillahan on samat mahdollisuudet hankkia itselleen katutaideprojekteja. En ollutkaan arvannut, kuinka kaunainen taidemaailma voi olla.”
Onko katutaide parantanut asuinalueiden viihtyisyyttä? Prosenttiperiaatteen edistämishanke teetti aiheesta muutama vuosi sitten kyselyn helsinkiläisille. 90 prosenttia vastasi kyllä.
”Katutaide on kustannustehokas tapa reagoida viihtyisyyden ja turvallisuuden tunteen lisäämiseen asuinalueilla, asemilla, alikulkutunneleissa”, Maikki Rantala sanoo.
Hänestä olisikin hyvä miettiä, milloin julkisille paikoille hankitaan veistoksia, milloin seinämaalauksia.
”Veistosten hinnat liikkuvat usein lähempänä sataa tonnia. Seinämaalaukset puolestaan kymppitonnista ylöspäin.”
Helsingissä muraaleja ei juuri nähdä kantakaupungin kivitaloissa, vaan useimmin lähiöiden vuokrayhtiöissä.
Muraaleja toteutetaan apurahoilla, kaupunkien rahoilla ja taidehankintoja edellyttävällä niin sanotulla prosenttiperiaatteella. Niitä on tehty myös sponsoroituina tai taloyhtiöiden tilaamina.
Maailmalla on nähty jo sekin, että katutaiteesta voi seurata gentrifikaatio. Nuhjuisesta alueesta tulee niin viihtyisä, että parempituloiset muuttavat sinne, hinnat nousevat ja alkuperäisasukkaat lähtevät pois.
”No ei me ainakaan lähdetä”, hakunilalaiset Annaliisa Ohtonen ja Raili Salonen sanovat.
”Talot Porissa ovat kuin kenkälaatikoita. Mieluummin mä näitä maalauksia katson.”
Helsingin kaupungin katutaiteen lupamenettelystä kertova kaavio vaikuttaa soteakin mutkikkaammalta ja lupaprosessit pitkiltä.
Mutta ei hätää, sanoo Antti Salminen Kulttuuri- ja vapaa-ajan toimialan katutaidetoimistosta.
Maalauslupa sähkökaappeihin ja aitoihin järjestyy sujuvasti.
”Luvan sähkökaapin maalaamiseen voi saada jopa puhelinsoitolla (sähköyhtiö) Helenille. Niitä onkin maalattu jo 350.”
Alikulkutunnelien, siltojen ja melumuurien maalaamiseen pitää olla kohteen omistajan suostumus.
Silloista päättää kaupunkiympäristötoimiala, jolta haetaan alueen käyttölupa.
Muraaleja haluavan on käytävä läpi sama prosessi kuin julkisivuremontin tekijän. Ensimmäiseksi on saatava omistajan suostumus, seuraavaksi haettava toimenpidelupa. Hankkeella pitää olla pääsuunnittelija, luonnoskuvat ja työsuunnitelma. Naapureita on kuultava.
Joskus taiteilijat käyvät tapaamassa talojen asukkaita, esittelevät luonnoksia ja kyselevät kommentteja.
Suuret seinämaalaukset eivät kestä ikuisesti. Niiden elinkaareksi arvioidaan noin 10–20 vuotta. Kun talon julkisivun huollon aika koittaa, muraali maalataan piiloon.
”Jos taloon voisi maalata uuden muraalin aina kymmenen vuoden välein, voisi kuva muuttua aina kulloistenkin asukkaiden mukaan”, Maikki Rantala ideoi.
”Tää on niin hiton ruma tää Porin keskusta. Talot ovat kuin kenkälaatikoita. Mieluummin mä näitä värikkäitä maalauksia katson kun pelkkää laatikkoa.”
Kai Leino seisoo Antinkatu 12:n kohdalla, helsinkiläisen Multicoloured Dreams -ryhmän tekemän seinämaalauksen edessä. Kuvassa on karhuja sekä muuta kaupungin vaakunasta tuttua.
”Tykkään, kun tämä viittaa niin selvästi Poriin”, sanoo myös ohi paineleva Osmo Kauppinen.
Hieman yllättäen satakuntalaiskaupunkia voidaan pitää muraalien edelläkävijänä Suomessa.
Buumi alkoi vuonna 2012, kun Porin taidemuseo järjesti kansainväliseen katutaiteeseen keskittyneen näyttelyn. Silloin myös rakennukset alkoivat saada kuvia kylkiinsä.
Työt ovat kaupungin paraatipaikoilla. Onpa joku keksinyt kutsua Poria ”Suomen Berliiniksi”, ainakin katutaiteen vinkkelistä.
Seuraavaa muraalia odotetaan kesällä valmistuvalle asuntomessualueelle. Se tulee Karjarannan alueelle, jossa vanhan tehdaskiinteistön päädyn maalaajaa ollaan juuri valitsemassa 42:n ympäri maailmaa tulleen ehdotuksen joukosta. Kaupunki on myöntänyt hankkeelle 55 000 euron budjetin.
Porin taidemuseon intendentti Anni Saisto arvelee, että kaupungin ja kaupunkilaisten myötämieli katutaiteelle johtuu myös siitä, ettei graffitiperinnettä Helsingin tapaan ollut, eikä vastakkainasettelua ole syntynyt.
Torin poikki kiiruhtava Erkki Mäkelä asuu sen laidassa. Kodin ikkunasta näkyy puolalaisen M-Cityn Liikekulman päätyyn maalaama työ, jossa on taloja. Mäkelä on katsellut maalausta seitsemän vuotta.
”Se ilahduttaa joka päivä. Muutenhan tämä keskusta on aika harmaa.”
Pori Jazz -logolla varustettuun takkiin pukeutunut Jussi Lainiala ei usko, että yksin muraalien takia Poriin kukaan tulee.
”Mutta kyllähän näitä kattelee.”
Postitalon päädyn korkuisena kohoaa Pauligin sponsoroima, Otto Majan tekemä oranssi, sarjakuvahenkinen työ.
Ohi kulkeva Maire Kylänpää ei pidä siitä.
”Se on ruma. Tähän sopis paremmin joku maisema.”