Koneen ehdoilla

Kolumni: Sen sijaan että kysyisimme, miten alustat vaikuttavat toimintaamme, puhumme kuin julkisen keskustelun ehdot olisivat päätettävissämme, kirjoittaa Anu Koivunen.

Profiilikuva
media
Teksti
Anu Koivunen
Kirjoittaja on mediatutkija ja sukupuolentutkimuksen professori Turun yliopistossa.

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Yhdysvaltalaisessa Harper’s-aikakauslehdessä julkaistiin äskettäin yli 150:n journalistin, kirjailijan ja tutkijan avoin kirje sananvapauden puolesta ja niin sanottua cancel-kulttuuria eli sosiaalisen median synnyttämiä boikotti- ja eroamisvaatimuksia vastaan. Kirjeessä vannotaan yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden lisäämisen nimeen mutta samalla puolustetaan oikeutta olla eri mieltä ilman ammatillisia seuraamuksia.

 

Kyllä, työntekijöitä ei saa syrjiä poliittisten mielipiteiden vuoksi. Kyllä, julkinen häpäiseminen ja eristäminen ovat uhka julkiselle keskustelulle, kuten myös se vihan ilmapiiri, joka estää monia osallistumasta.

On kuitenkin sääli, ettei nimekäs allekirjoittajajoukko esitä yhtäkään ehdotusta julkisen keskustelun parantamiseksi. Sananvapauden voimakas puolustus paljastaakin liberaalin retoriikan voimattomuuden, jota korostaa puhe sananvapaudesta abstraktina asiana.

 

Suomessakin tuttu keskustelu keskustelusta, siitä kuka saa sanoa mitä, miten ja milloin, keskittyy yksilöihin ja on usein moralisoivaa. Se on puhetta mediasta yksittäisten ihmistoimijoiden areenana, jossa sujuvasti sivuutetaan teknologian ja talouden valta.

Nykyisessä datataloudessa ja algoritmisen median maailmassa valta ei kuitenkaan ole ihmistoimijoilla vaan toimintaympäristön logiikassa, kirjoittaa australialaisprofessori Mark Andrejevic teoksessaan Automated Media (2019). Amerikkalaiskollega Wendy Chun taas korostaa teoksessaan Updating to Remain the Same (2016) tottumuksen merkitystä: teknologian valta on suurinta silloin kun siitä on tullut arkea, jonka otamme annettuna.

 

Harper’s-kirjeen voikin lukea sijaistoimintona. Sen sijaan että kysyttäisiin, miten nykyiset julkisen keskustelun areenat algoritmisesti rakenteistavat toimintaamme, puhumme ikään kuin julkisen keskustelun ehdot olisivat päätettävissämme.

Sivuutamme mediateknologian, koska – kuten Minna Saarikedon tuore väitöstutkimus osoittaa – siitä puhuttaessa mediakansalaisten kielen valtaa alistuneisuus ja voimattomuus. Sellaiseen puheeseen eivät media-alustat tietenkään kannusta.