Pois pyyhitty

Michael Jackson on paljastunut hirviöksi. Samoin moni muu juhlittu taiteilija. Pitäisikö meidän kääntää selkämme myös heidän töilleen?

Kulttuuri 20.06.2019 06:00
Teksti Oskari Onninen ja Leena Sharma Kuvitus Milena Huhta

Posliiniveistos Michael Jacksonista ja lemmikkisimpanssi Bubblesista on yksi pop-taiteen kuuluisimmista teoksista. Siinä Bubbles lepää isäntänsä käsivarsilla. Taiteilija Jeff Koons rinnasti röyhkeästi Jacksonin traagisuuden Michelangelon Pietá-mestariteokseen.

Koonsin teos oli esillä vuonna 2005 Helsingin Tennispalatsin taidemuseossa. Silloin aika tuntui jo ajaneen sen ohi. Pop-idoli istui kalifornialaisessa tuomioistuimessa vastaamassa pedofiliasyytöksiin.

Elokuussa 2019 Michael Jackson ja Bubbles nähdään taas Suomessa, nyt Espoon nykytaiteen museossa Emmassa.

Taiteilija Paul McCarthyn versio ironisoi Koonsin veistosta: Jacksonin pää ja toinen jalka ovat kasvaneet jättiläismäisen kokoisiksi, simpanssi ei näytä enää viisaalta ja kaikkitietävältä eikä Jackson lempeältä isähahmolta.

Ja jälleen kerran Michael Jacksonia vaaditaan vastuuseen lasten hyväksikäytöstä, tällä kertaa haudan takaa.

 

Kun Leaving Neverland sai ensi-iltansa tammikuussa, kaikki Michael Jacksoniin liittyvä saastui uudelleen.

Dan Reedin nelituntisessa dokumenttielokuvassa Wade Robson, 36, ja James Safechuck, 41, kuvailevat lapsuusmuistojaan Michael Jacksonin Neverland-tilalla. Miesten väittämän mukaan ”ystävyys” johti poptähden aloitteesta masturbointiin, suuseksiin, pornon suurkulutukseen ja piilotettuihin verisiin alushousuihin.

Leaving Neverlandin jälkeen monet radioasemat ovat lopettaneet Jacksonin musiikin soittamisen. Simpsonit-tv-sarja veti levityksestä jakson, jossa Michael Jackson esiintyy ääninäyttelijänä.

Kohu ei vaikuta Emman näyttelyyn Michael Jackson: On the Wall. Sen lähes sadassa teoksessa tunnetut taiteilijat tulkitsevat Michael Jacksonia kulttuurisena ilmiönä ja fanien palvonnan kohteena.

Näyttelyn on koonnut Lontoon National Portrait Gallery, jonka ohjelmistossa se oli viime kesänä. Kukaan ei tuolloin protestoinut, vaikka Jacksonia oli syytetty lasten hyväksikäytöstä ensimmäisen kerran jo vuonna 1993 ja epäilyt ja oikeusprosessit seurasivat Jacksonia hänen kuolemaansa saakka. Brittiläisen iltapäivälehdistön hänelle antama lempinimikin oli Wacko Jacko.

Emma on joutunut perustelemaan näyttelyn ottamista ohjelmistoonsa sekä medialle että yksittäisille kansalaisille, jotka ovat ottaneet vihaisina yhteyttä museoon.

Näyttelyn peruuttamistakin on toivottu, Emman johtaja Pilvi Kalhama kertoo.

Taidemuseo on varautunut yleisön reaktioihin. Henkilökuntaa on opastettu vastaamaan kysymyksiin tai vaikkapa siihen, että joku asiakas menee näkemästään pois tolaltaan. Museo järjestää myös vallankäyttöön ja fanikulttuuriin liittyvää ohjelmaa.

Taidehistorioitsijana Kalhamaa ei ärsytä se, että näyttely yhdistetään Michael Jacksonin ympärillä käytävään keskusteluun. Taiteen tulkinnat muuttuvat aina ajassa.

”Mutta silloin en enää tunne olevani omassa ammatissani, jos minulta aletaan vaatia henkilökohtaista mielipidettä Michael Jacksonista.”

Elämme aikaa, jossa harmaan sävyt ovat kadonneet, Kalhama toteaa.

”Kaikki eivät ymmärrä, ettei taidelaitos voi toimia tuomioistuimena.”

Taiteilija nähtiin pitkään erityisyksilönä, jolle annetaan erivapauksia.

Jo Platonin dialogissa esitetyt ajatukset loivat perustan neromyytille, sanoo taiteenfilosofian tutkija Hemmo Laiho Turun yliopistosta.

Nerolla oli kultainen kosketus, nerous saattoi jopa edellyttää, että henkilö oli rikkinäinen ja käyttäytyi demonisesti.

”Nyt taide henkilöidään taas vastaavalla tavalla, mutta toisesta suunnasta. Jos taiteilija on tehnyt pahoja tekoja, ne saastuttavat hänen teoksensa.”

Henkilöityminen johtuu pitkälti #metoo-kampanjasta. Se on tuonut päivänvaloon tunnettujen taiteilijoiden väärinkäytöksiä: ahdistelua, raiskauksia, valta-aseman mahdollistamaa uhkailua ja manipulointia.

Mätäpaise toisensa jälkeen on puhjennut. Teokset kuitenkin jäävät, ja nyt pitää miettiä, kuinka suhtautua niihin. Siitä Michael Jacksonista käyty keskustelu on hyvä esimerkki.

 

Too big to cancel: can we still listen to Michael Jackson? (The Guardian 1.3.)

It’s Not So Black or White: Should we Cancel Michael Jackson’s Music? (breatheheavy.com 10.5.)

It’s Too Late to Cancel Michael Jackson (Slate 27.2.)

Englanninkielinen termi ”cancel culture” tarkoittaa poispyyhkimisen kulttuuria. Se kysyy, voiko taiteen erottaa taiteilijasta. Jos taiteilija paljastuu yksityiselämässään hirviöksi, mitätöikö se hänen taiteensa arvon?

Myös jo aiemmin kiistanalaiseksi tiedettyihin taiteilijoihin on alettu suhtautua ankarasti.

Ohjaaja Woody Allenin tytär Dylan Farrow on väittänyt 1990-luvun alusta lähtien Allenin hyväksikäyttäneen häntä lapsena. #Metoon jälkeen Amazon perui Allenin juuri valmistuneen elokuvan levityksen. Muistelmatkin jäänevät julkaisematta.

Suoratoistopalvelu Spotify ilmoitti poistavansa seksuaalirikoksista jälleen kerran käräjöivän – mutta tuomitsemattoman – r&b-laulaja R. Kellyn ja lähisuhdeväkivallasta syytetyn räppäri XXXTentacionin musiikin omilta soittolistoiltaan, mutta perui päätöksensä pian.

Sen sijaan palvelu päätyi tarjoamaan jokaiselle käyttäjälle mahdollisuuden mykistää itse haluamansa artistit.

Poliittinen polarisaatio on sekin lisännyt vaatimuksia artistien vaimentamiseksi. Donald Trumpin tai eurooppalaisten populistipoliitikkojen kannattaminen ei ole suosittu tai edes hyväksytty mielipide. Sen tietävät ainakin Kanye West, Morrissey ja Kari Peitsamo.

 

Myös Suomessa taiteilijan persoona vaikuttaa siihen, miten hänen taiteeseensa suhtaudutaan.

Esseisti Timo Hännikäisen yhteydet äärioikeistoon ja häiriköivä käytös sosiaalisessa mediassa johtivat siihen, että Kiuas-kustantamo potkittiin viime syksynä ulos Helsingin kirjamessuilta. Hännikäinen on kustantamon perustaja. Kirjamessut joutui maksamaan kahden tuhannen euron korvauksen sopimusrikkomuksesta.

Mamban musiikki on jo vuosia ollut Sanoman radioiden soittokiellossa laulaja Tero Vaaran laitaoikeistolaisten mielipiteiden vuoksi.

Elokuvaohjaaja Lauri Törhönen oli ensimmäisiä #metoon esiin nostamia suomalaisnimiä. Parikymmentä naista syytti häntä vuosia jatkuneesta seksuaalisesta ahdistelusta. Ylen Teema-kanava perui helmikuussa Törhösen Insiders-elokuvan esityksen.

Aku Louhimiehen rankat, jopa sadistisina pidetyt ohjausmetodit paljastuivat maaliskuussa 2018. Kohun jälkeen hän on menettänyt useita työtilaisuuksia.

Nykyään kulttuuri on kulutustavaraa kuten mikä tahansa muukin. Myös sitä voi ja pitää kuluttaa eettisesti.

Digitaalisen median professori Lisa Nakamura kuvaa The New York Timesissa cancel culturea huomiotalouden ajan kulttuuriboikotiksi: ”Jos epäät joltakulta huomion, se on kuin yrittäisit evätä häneltä elannon.”

Monet maailmantähdet ovat kuitenkin vuosien aikana keränneet niin mittavan omaisuuden, että taloudelliset vaikutukset ovat olemattomat. Kyse on ensi sijassa eleestä. Ja on sattumanvaraista, kuka boikottiin joutuu.

Pirkanmaan käräjäoikeus tuomitsi viime syksynä Eppu Normaalin kitaristin Pantse Syrjän ehdolliseen vankeuteen vaimonsa pahoinpitelemisestä.

Vielä kesäfestivaaleja ei ole vaadittu perumaan Eppu Normaalin keikkoja. Ehkä sosiaalisessa mediassa odotetaan tuomion lainvoimaisuutta, sillä Syrjä on valittanut siitä hovioikeuteen.

Historia tuntee lukemattoman määrän epämiellyttäviä taiteilijoita. Jos heidän teoksensa pyyhittäisiin pois, mitä jäisi jäljelle?

Caravaggio (1571–1610). Hakeutui alinomaa katutappeluihin. Surmasi kaksintaistelussa nuoren miehen.

Richard Wagner (1813–1883). Kiihkeä antisemitisti.

Charles Dickens (1812–1870). Yritti passittaa vaimonsa ja kymmenen lapsensa äidin mielisairaalaan aloittaakseen suhteen 18-vuotiaan näyttelijän kanssa.

August Strindberg (1849–1912). Intohimoinen naisvihaaja.

Pablo Picasso (1881–1973). Useita väkivaltaisia naissuhteita. Tumppasi palavan savukkeen rakastajattarensa poskeen.

Charlie Chaplin (1889–1977). Vietteli alaikäisiä tyttöjä, kohteli lapsiaan julmasti.

Alfred Hitchcock (1899–1939). Yritti tuhota näyttelijä Tippi Hedrenin uran, koska tämä ei suostunut seksisuhteeseen.

Walt Disney (1901–1966). Epäiltiin antisemitismistä, rasismista ja imperialistisesta maailmankuvasta.

Norman Mailer (1923–2007). Puukotti toista vaimoaan, pahoinpiteli muita naisia.

V. S. Naipaul (1923–2018) Pahoinpiteli ja nöyryytti vaimoaan ja rakastajatartaan.

Elvis Presley (1935–1977). Aloitti suhteen Priscilla Ann Wagnerin kanssa, kun tämä oli 14 ja Elvis 24-vuotias.

Phil Spector (1939–). Istuu vankilassa toisen asteen murhasta.

John Lennon (1940–1980). Pilkkasi vammaisia. Käyttäytyi väkivaltaisesti ensimmäistä vaimoaan kohtaan. Hakkasi sairaalakuntoon miehen, joka haukkui häntä homoksi.

Sid Vicious (1957–1979). Hakkasi naisystäväänsä Nancy Spungenia. Spungen löydettiin vatsaan puukotettuna 1978. Vicious sai murhasyytteen, mutta kuoli heroiinin yliannostukseen ennen kuin juttu ehti oikeuteen.

”Jollain on oikeus tehdä taidetta holokaustin uhreista, keskitysleirin vartijalla ei”, Pirkko Saisio sanoo.

Pirkko Saisio istuu jo odottamassa Strindbergin yläkerrassa. Helsingin Esplanadilla sijaitsevan kahvila-ravintolan nimeä ei ole vielä vaihdettu.

Saisiolle, Finlandia-palkitulle kirjailijalle, on viime vuosina sadellut haukkumanimiä.

Fasisti. Rasisti. Natsi. Dementoitunut seniili.

Saision ympärillä kuohui kahteen otteeseen. Ensin toukokuussa 2017, jolloin hän kritisoi omaa viiteryhmäänsä, punavihreää kuplaa, keskustelukulttuurin polarisoimisesta. Helsingin Sanomien haastattelussa esitetty kritiikki oli mietoa ja rakentavaksi tarkoitettua, mutta siitä seurasi someraivo.

Toinen kohu syntyi kesällä 2018 Verkkouutisten haastattelusta, jossa Saisio veti tiettyjä yhtäläisyyksiä #metoon ja taistolaisuuden välille.

”Tappouhkauksia en saanut, mutta pikaista kuolemaa toivottiin”, hän kertoo.

Saision kirjat ja näytelmät on jätetty rauhaan, eikä ihmisten suhtautuminen hänen taiteeseensa ole ainakaan suuressa määrin muuttunut. Hän on kuitenkin törmännyt ilmiöön. Saisio seuraa tiiviisti Facebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmää. Siellä on kyselty, voiko Dostojevskia enää lukea, koska hän oli antisemitisti.

Kysyjältä unohtuu, että ihmiset ovat oman aikakautensa arvomaailman tuotteita.

Jokaisella ajalla on omat norminsa. Suomessa seksuaalirikoslainsäädäntö on tiukentunut muutaman viime vuosikymmenen aikana merkittävästi. Puhumattakaan, kuinka paljon on muuttunut se, mikä koetaan yleisesti hyväksyttäväksi käytökseksi.

Poispyyhkimisen toiveet muistuttavat Saisiota menneistä ajoista.

”Neuvostoliitosta osattiin photoshopata 1920-luvulta lähtien epämieluisat ihmiset pois kuvista ja poistaa heidät myös historiankirjoista”, hän toteaa.

”Minulla on pitkä pinna sen suhteen, kuinka epämoraalinen taiteilija on voinut – tai voi – olla. Ei hänen taiteensa arvo sen vuoksi katoa.”

Yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Saisionkin sietokyky ylittyi ”oksettavan epäeettisen” teon edessä.

Taitelija oli Teemu Mäki.

”Teko ja teos ovat eri asioita. Teos ei oikeuta epäeettistä eikä epäinhimillistä tekoa. Jollain on oikeus tehdä taidetta holokaustin uhreista, keskitysleirin vartijalla ei.”

”On mahtavaa, jos joku vastenmielinen ja hirvittävä ihminen on onnistunut tekemään hienoja taideteoksia”, Teemu Mäki sanoo.

Taiteen etiikkaan liittyvässä keskustelussa ovat perinteisesti ottaneet yhteen kaksi näkemystä: autonomistinen ja moralistinen.

Ensimmäisen näkemyksen mukaan teos voi olla hyvä, vaikka siihen tai sen toteutukseen liittyisi jotain kyseenalaista. Taideteoksia tulee arvottaa muista kuin moraalisista lähtökohdista. Toisen näkemyksen mukaan taidetta on arvotettava nimenomaan moraalisin perustein.

Juuri tästä oli kyse, kun Suomessa keskusteltiin 30 vuotta sitten kiivaasti nuoren kuvataiteilijan Teemu Mäen teoksesta. Mäki julkaisi vuonna 1988 videoteoksen Sex and Death. Myöhemmin siitä jalostui pidempi My Way… Work in Progress, jonka Valtion taidemuseo osti vuonna 1994.

Nimet eivät sano maallikolle mitään, toisin kuin ”kissantappovideo”. Molemmissa teoksessa on sama kohtaus, jossa Mäki tappaa kissan kirveellä ja masturboi sen päälle.

Mäki tuomittiin eläinrääkkäyksestä sakkoihin. Suomen elokuvatarkastamo kielsi videoteoksen julkisen esittämisen.

Teoksen vastaanotto johtui sen tekotavasta, ei Mäen henkilöstä. Eikä Mäen karttamisesta ole tietoakaan. Hän on toiminut Aalto-yliopiston professorina ja on nyt Suomen taiteilijaseuran puheenjohtaja.

”On kyllä kollegoita ja taideammattilaisia, jotka eivät halua olla missään tekemisissä mun kanssa. Mutta he ovat harvinaisia poikkeuksia”, Teemu Mäki sanoo.

Sittemmin Mäki on kirjoittanut useita taiteenfilosofiaa käsitteleviä kirjoja. Hänen mukaansa nyt on vallalla vaihe, jossa ”Heideggeria ei harrasteta, koska muistetaan hänen natsisympatiansa”.

Synneillä on puoliintumisaikansa, Mäki sanoo. Renessanssisäveltäjä Carlo Gesualdo murhasi vaimonsa ja tämän rakastajattaren, antiikin Kreikan filosofit kannattivat orjuutta, mutta kukaan ei silti vaadi Gesualdon musiikkia soittokieltoon tai kreikkalaisten teoksia roviolle.

Itse hän sanoo olevansa ”fanaatikko ja yksipuolinen” sen suhteen, että tekijästä viis. Parempi analysoida itse teosta taidehistoriallisissa konteksteissa.

”Teos voi olla mahtava, vaikka siihen sisältyy rasistinen tai naisvihamielinen tai taantumuksellinen viesti. Ei se myrkyllisyys automaattisesti leviä teoksen koko kehoon.”

Mäki nostaa esimerkiksi D. W. Griffithsin Kansakunnan synty -mykkäelokuvan vuodelta 1915. Se on elokuvataiteen varhainen suuri mestariteos. Se myös ihannoi Ku Klux Klania ja kelpasi aikanaan monille perusteluksi rajoittaa mustien kansalaisoikeuksia.

Voiko sitä näyttää julkisesti, vaikka elokuvafestivaaleilla, Mäki kysyy.

”Vaikka itse pystyn ohittamaan teoksen rasistisen paskan ja jättämään sen omaan arvoonsa, en voi vaatia, että tummaihoinen katsoja pystyisi tai haluaisi pystyä samaan yhtä sujuvasti.”

Mäki näyttäisi elokuvan silti.

”Tätä ongelmaa tai kiistaa ei voi ratkaista, mutta sitä voi lieventää esimerkiksi keskustelemalla aiheesta elokuvan esittämisen yhteydessä.”

 

Ehkä taidelaitoksista on tullut turhan säikkyjä, Teemu Mäki arvioi.

Julkisrahoitteisilla laitoksilla on vakaa asema ja lakiin kirjattu valtiontuki, eikä niiden pitäisi olla yleisön, rahoittajien saati innokkaiden tviittaajien armoilla.

Päinvastoin, niiden tulisi pystyä osoittamaan riippumattomuutensa ja ollakin epäilyttäviä, koska siitä me maksamme. Taidelaitos ei ole suuryritys.

Myös moraalifilosofinen suopeus on ”tärkeä pointti”.

”On mahtavaa, jos joku vastenmielinen ja hirvittävä ihminen on onnistunut tekemään myös hienoja asioita, vaikkapa taideteoksia.”

Kaikki Mäen oppilaat eivät ole samaa mieltä. Monet kieltäytyvät katsomasta opetukseen kuuluvia esityksiä tai näyttelyitä tai lukemasta kirjoja, joita he pitävät ”rasistisina, sovinistisina tai muuta tällaista”.

”Ketään ei voi pakottaa, mutta se on molemminpuolinen menetys. Olisivatpa he vaikka hyökkäävällä tavalla uteliaita.”

 

Saako Michael Jacksonin musiikista tai Woody Allenin elokuvista enää nauttia, on yksi kysymys. Toinen on se, voiko niistä nauttia.

Yhden näkökulman tarjoaa toimittaja Constance Grady. Vox-uutissivuston artikkelissaWhat do we do when the art we love was created by a monster?” hän pohtii suhdettaan elokuvaan Saksikäsi Edward (1990).

Elokuva kertoo miehestä, jonka käsien paikalla kasvavat sakset. Edward rakastuu nuoreen tyttöön, mutta satuttaa tätä vahingossa terävillä sormillaan.

Teini-ikäinen Grady jumaloi elokuvaa ja vuodatti kyyneleitä hirviömäisyyteensä syyttömän roolihahmon puolesta.

Edwardia näyttelee Johnny Depp. Vuonna 2016 Deppin vaimo Amber Heard syytti miestään kotiväkivallasta ja esitti todisteeksi valokuvia hakatuista kasvoistaan.

Kun Grady katsoo kohtausta nyt, hän miettii, kenen puolesta elokuva kannustaa suremaan: traagisen miessankarin vai verta valuvan naisen? Hän rakastaa elokuvaa yhä, mutta tuskailee, onko katsomiskokemus perustavanlaatuisella tavalla muuttunut tai jopa mennyt pilalle.

Parhaimmillaan cancel culture voi olla tätä. Rauhallista, henkilökohtaista pohdintaa. Luopumista tai anteeksiantoa. Pahimmillaan keskustelu painostaa valitsemaan ja julkistamaan puolensa ja ohittaa kulttuurituotteiden arvon samaistamalla ne tekijäänsä.

Jos elokuva tuntuu menneen tekijänsä takia pilalle, sitä ei tietenkään tarvitse katsoa. Museoon ei tarvitse mennä eikä kirjaa lukea. Mutta popmusiikki on kaikkialla – myös muistissamme.

Ei tarvitse kuin lausua sanat Billie Jean, I’m Bad tai Don’t Stop ’Til You Get Enough, ja musiikki alkaa todennäköisesti soida kuulijan päässä.

 

Lehtitietojen mukaan Jeff Koonsin ikuistama Bubbles-simpassi yritti itsemurhaa vuonna 2003, kun Jacksonia syytettiin lasten hyväksikäytöstä.

Osa Neverlandin henkilökunnasta on kertonut, että eläintä kohdeltiin kuin kuninkaallista. Se nukkui Jacksonin kanssa samassa sängyssä ja käytti tähden henkilökohtaista vessaa.

Toiset taas kertovat, että Bubbles oli käytännössä orja: sen piti lakaista lattioita ja pestä ikkunoita henkensä pitimiksi. Jacksonin väitetään myös piesseen simpanssia.

Michael Jacksonin perhe ja perikunta ovat kiistäneet kaikki syytökset. He vakuuttavat, ettei Jackson koskaan vahingoittanut tai hyväksikäyttänyt Bubblesia.

35-vuotias simpanssi, aikoinaan maailman kuuluisin eläin, elää nyt floridalaisessa apinahoitolassa.

Sisältö