Raiskaajan logiikka: "Olen aina tehnyt, mitä olen päättänyt"

raiskaaja
Teksti
Netta Vuorinen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten
SK 33/1981


Hänen ensimmäinen väkisinmakaamisensa: tyttö, joka liftasi hänen autoonsa, ei ollut menossa varsinaisesti minnekään. Niin hän vei tytön hiekkakankaalle kasarmien taakse, jutteli tälle, esitteli uutta nauhuria.

“Sitten mä vaan ajattelin, että nythän mä nain sua kimma. Ja sen mä tein. Se oli siis niin sanottu ehta, eikä siinä kovin paljon tarvinu väkivaltaa käyttää.”

Tuntuiko se sitten hyvältä?

“Ei”, hän vastaa suorastaan hämmästyneenä koko kysymyksestä. “Ei tietenkään.”

Näin kertoi toimittaja Leena Häyrisen haastattelema raiskaaja Suomen Kuvalehdessä vuonna 1981. (Klikkaa kuvaa ja pääset lukemaan koko jutun.)

Vaikeasta aiheesta kirjoitetun jutun mukaan “seksuaalinen vapautuminen ei ole tuonut mukanaan eroottista reilua peliä. Pakottaminen, uhkaaminen, kiristys ja kosto ovat sukupuolten sodan tavallisia aseita.”

Nykyisin raiskaus on lähes kaikkien mielestä äärimmäisen tuomittava rikos. Uhriksi joutuneille on myös tarjolla entistä enemmän apua ja tukea, oli rikos tapahtunut millaisissa olosuhteissa tahansa. Kolmekymmentä vuotta vanhasta jutusta paistaa vielä hiukan toisenlainen ajatusmaailma.

“Nykyisin ihmiset menevät sänkyyn lähes siinä missä kättelevät. Sukupuoliyhteys on menettänyt ihmisten välisessä kanssakäymisessä kohtalokkaan, lopullisuutta huokuvan merkityksensä. Tämä seikka on paljolti taustalla, kun raiskauksen kohteeksi joutuneiden naisten kärsimyksiä vähätellään: unohtuu, että myös seksuaalisen vapauden aikakaudella ihmisellä on oikeus sanoa ‘ei’ ja odottaa tulevansa kuulluksi.”

Toisaalta jutussa todetaan myös raiskaajan olevan omalla tavallaan uhri.

“Raiskaajat ovat yleensä eri tavoin katkeroituneita ihmisiä, kärsivät kaikkien väkivaltaan taipuvaisten ihmisten tapaan jostakin alkukantaisesta itsetunnon häiriöstä”, sanoi Turun vankimielisairaalan ylilääkäri, dosentti Matti Tuovinen tuolloin.

Klikkaa kuvaa ja pääset lukemaan jutun kokonaisuudessaan.