Oliko ennen kaikki paremmin?

Professori Liisa Keltikangas-Järvinen on tolkuttanut vuosikymmeniä, että hirveää tämä nykymeno. Ehkä se onkin.

hän
Teksti
Aurora Rämö
Kuvat
Jarmo Wright

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Tutkimustulokset eivät olleet ennenkuulumattomia.

Ne olisi voitu kaivaa Pisa-raportista jo vuosia sitten – ”tulokset nostavat esiin kiinnostavia ristiriitoja koulutuspolitiikan painotusten ja osaamista selittävien tekijöiden välillä” – mutta kun Liisa Keltikangas-Järvinen puhui niistä lääkäriseura Duodecimin vuosipäivillä marraskuussa, nousi meteli.

”En tunnista uhkakuvia, joita maalataan digitalisaation ja ilmiöoppimisen yhteydestä oppimistuloksiin”, opetushallituksen pääjohtaja Olli-Pekka Heinonen kiirehti kommentoimaan Helsingin Sanomille.

Uhkakuva: uudet oppimismetodit vaativat peruskoululaisilta sellaista vastuunkantoa, johon he eivät ikänsä puolesta ole valmiita. Sosiaalinen tausta vaikuttaa yhä enemmän siihen, ketkä pärjäävät.

Keltikangas-Järvinen oli puhunut samasta aiheesta aiemminkin.

Hän oli raportoinut kansainvälisistä tutkimustuloksista Lääkärilehden kolumnissaan. Viime vuoden syyskuussa hän luennoi terveysammattilaisten Hyvinvointiareenassa: koulujen digitalisaatio ja ilmiöoppiminen eivät ole menetystarinoita vaan merkittäviä eriarvoistumisen mahdollistajia. Ne kasvattavat eroa hyvien ja huonojen oppilaiden välillä, eivät tasoita niitä.

Se oli helppo sivuuttaa: sellainen Keltikangas-Järvinen nyt on, pitkän uran tehnyt psykologian emeritaprofessori toki, mutta aina haikailemassa menneeseen maailmaan, ei pysy enää kärryillä.

Perinteiden puolestapuhujaksi käsitetty muutosvastarintainen… mummo.

 

Liisa Keltikangas-Järvinen ei ole koskaan tehnyt temperamenttitestiä. Hän on kyllä tutkinut temperamenttia neljäkymmentä vuotta, muttei ole ollut erityisen kiinnostunut omastaan.

”Voihan siitä jotain päätellä ilman testejäkin.”

”Sen nyt ainakin, että en ole kovin ujo tai introvertti.”

Keltikangas-Järvinen on ollut julkisuudessa siitä saakka, kun valmistui psykologian tohtoriksi.

Hän oli halunnut Helsinkiin opiskelemaan lähinnä juhlimissyistä. Hän tahtoi Etelä-Pohjalaiseen osakuntaan, jossa isällä oli ollut omassa nuoruudessaan hauskaa.

Psykologia valikoitui pääaineeksi sattumalta, kesäyliopiston kautta. Opinnot meinasivat katketa alkuunsa. Keltikangas-Järvinen suoritti pakollisen kolmen kuukauden harjoittelun Seinäjoen piirimielisairaalassa ja tyrmistyi.

Menetelmät, joita sairaalassa käytettiin, eivät pohjanneet oikein mihinkään. Potilaita tutkittiin ja tulkittiin musteläiskätesteillä, eikä kukaan osannut selittää, miksi. Viikonloppulomalle pääsi, jos älykkyysosamäärä oli riittävän korkea.

”Silloin ajattelin, että en voi tehdä työtä tuollaisella tietomäärällä. Päädyin tutkijaksi siksi, että voisin tuottaa sitä tietoa edes murusen.”

 

Vuonna 1977 uunituore tohtori pyydettiin radioon pitämään tunnin mittainen esitelmä väitöksestään.

Seuraavana päivänä Hesarin tv- ja radiotoimittaja Jukka Kajava kirjoitti, että juuri väitelleitä tohtoreita ”ei saisi päästää irti”.

”Luin arvostelun ja tunnistin itseni heti. Olin ihan samaa mieltä. Se, minkä minä luulin olevan hienoa ja tieteellistä, olikin mahdotonta ymmärtää”, Keltikangas-Järvinen sanoo.

”Silloin tajusin, että on aivan eri asia puhua yleisölle kuin tiedeyhteisölle.”

Vielä kolmisenkymmentä vuotta sitten se tarkoitti kasvotonta asiantuntijakommentointia. Keltikangas-Järvinen kieltäytyi valokuvista, antoi haastatteluita vain tutkijana. Kunnes 1990-luvulla kuva-asiassa oli pakko antaa periksi.

”Siitä lähtien koko homma alkoi henkilöityä todella voimakkaasti.”

Keltikangas-Järvinen puhui haastatteluissa Kajavan sanat mielessä, yleisölle. Mahdollisimman kiinnostavasti ja selkeästi. Erityisen paljon hän puhui pikkulasten kehitysvaiheista, siitä, että ne tulisi ottaa huomioon varhaiskasvatuksessa. Se on kehityspsykologiaa, hänen tutkimusalueettaan.

 

Keltikangas-Järvisen mielestä politiikan pitäisi olla tutkimuspohjaista mutta ei perustua vain yhteen tutkimukseen kerrallaan.
Keltikangas-Järvisen mielestä politiikan pitäisi olla tutkimuspohjaista mutta ei perustua vain yhteen tutkimukseen kerrallaan.

Jossain vaiheessa Keltikangas-Järvinen huomasi, että aina kun tarvittiin tietynlaisia kommentteja, soitettiin hänelle. Erityisesti, jos piti puhua päivähoitoa vastaan ja kotiäitiyden puolesta.

Keltikangas-Järvisestä tuli jonkinlainen professoriversio tosi-tv-kasvo Nina Mikkosesta, jonka mielestä päiväkodit ovat Himmlerin keksintö.

Ei hän niin ajattele, mutta sillä ei ole enää juurikaan väliä.

”Kun istun paneelissa, viereinen puhuja saattaa vihaisena selittää, mitä ajattelen mistäkin.”

”Välillä tekisi mieli sanoa, että mitäpä jos kääntyisit ja kysyisit.”

Kysymys on siitä, ettei tutkijoiden roolia oikein enää ymmärretä, toisin kuin 1980-luvulla, Keltikangas-Järvinen sanoo.

Hän ei anna kasvatusohjeita eikä halua vanhempien jäävän kotiin – hyvän varhaiskasvatuksen vastinpari ei ole kotiäitiys vaan huono varhaiskasvatus – vaan kokee välittävänsä tutkimustietoa, jota poliitikot ja vanhemmat voivat käyttää kuten parhaaksi näkevät.

”Minulle on sanottu, että vastustan varhaiskasvatusta. Vastaan, että joo, ja koululaitosta ja terveyskeskusta. Tällaisen kommentin sanoja ei edes itse huomaa, kuinka absurdi väite on.”

Enää hän ei jaksa korjailla. Hän ei seuraa sosiaalista mediaa eikä toripuheita, ajatelkoot mitä huvittaa, Keltikangas-Järvinen sanoo, ei hänen työhönsä kuulu olla pidetty.

 

Duodecimin esityksen sivuuttaminen oli vaikeampaa. Tulokset, joista Keltikangas-Järvinen vuosipäivillä puhui, olivat nuoren tohtorin Aino Saarisen väitöstutkimuksesta, jota emerita ohjaa.

Saarinen on harvinaisen kova väittelemään. Hän valmistui huhtikuussa psykologian tohtoriksi ja aloitti saman tien toisen väitöskirjan neurotieteistä.

Aineiston saaminen kesti, eikä Saarinen jaksanut istuskella työpaikalla tyhjän panttina. Keltikangas-Järvinen ehdotti, että hän tarkastelisi ajan kuluksi avoimia aineistoja, vaikka Pisa-tuloksia. Niitä kolmen vuoden välein 15-vuotiailla mitattavia oppimisen olympiasijoituksia, joiden huononemista on surtu kovaäänisesti tiedotusvälineissä.

Saarinen latasi materiaalin koneelleen kesäkuussa ja aloitti kolmannen väitöskirjansa kasvatustieteistä. Marraskuussa kolme väitöksen artikkeleista oli jo tiedejournaalien vertaisarvioitavana, julkaisua odottamassa.

Yhdessä artikkelissa tutkitaan, miten oppilaiden digilaitteiden käyttäminen on yhteydessä matematiikan, lukemisen, luonnontieteiden ja yhteisöllisen ongelmanratkaisun oppimistuloksiin. Sen selvittämiseksi on käytetty Pisa-tutkijoiden standardoitua indeksiä, jolla mitataan, kuinka paljon digilaitteita hyödynnetään kouluissa.

Toisessa artikkelissa kartoitetaan oppilaslähtöisen opetuksen ja oppimisen yhteyttä. Muotitermille on kehitelty paljon synonyymejä: ilmiöoppiminen, konstruktivistinen oppiminen, ongelmalähtöinen oppiminen.

Ne kaikki tarkoittavat, että oppilas ohjaa itse itseään. Selvittää, mistä opeteltavassa aiheessa on kysymys ja mistä sen oppimiseksi löytyy tietoa. Opettajan rooli on ohjata, fasilitoida, ei paasata luokan edessä korokkeella.

Opetushallitus lisäsi ilmiöpohjaisen oppimisen peruskoulujen opetussuunnitelmaan vuonna 2016. Pisa-tulokset ovat vanhempia, vuosilta 2012 ja 2015. Saarisen mukaan oppilaslähtöisiä menetelmiä on kuitenkin aktiivisesti lisätty kouluissa jo 2000-luvun alussa.

”Juuri käyttöönottovaihe on kaikkein hedelmällisin tutkimuskohde, koska silloin koulujen välillä on vaihtelua ja on mahdollista katsoa, miten menetelmät näyttävät vaikuttavan.”

Tulokset kertovat samaa kuin Pisa-raportit, OECD:n selvitykset ja Keltikangas-Järvisen referoimat kansainväliset tutkimukset: oppilaslähtöisillä opetusmenetelmillä ja digitalisaatiolla on yhteys heikentyneisiin Pisa-tuloksiin.

Ne eivät selitä laskeneita tuloksia, toisin kuin opetushallituksen pääjohtaja tuntuu käsittäneen. Saarinen ei edes tutkinut syy-seuraussuhdetta. Tutkimuksen pohjalta voidaan vain sanoa, että käytössä olevilla opetusmenetelmillä oppimistulokset ovat olleet mitä ovat: huonompaan suuntaan.

”Poikien syrjäytyminen ja tyttöjen uupumus kertovat samasta: lapsilta vaaditaan liikaa liian aikaisin.”

Keltikangas-Järvinen ei varsinaisesti ole huolissaan.

”Vaikka sillä tavalla ihmistieteilijöiden sanomiset aina otsikoidaan, emotionaalisena mielipiteenä.”

Hän puhuu ideologisesta muutoksesta.

Pitäisi keskustella siitä, mikä on peruskoulun tehtävä. Kasvatetaanko huippuyksilöitä vai halutaanko pitää huolta siitä, että kaikki pärjäävät?

Opetushallituksen ja koulutuspolitiikan tavoitteet ovat hänestä amerikkalaistuneet, keskittyneet yksilölliseen menestykseen. Ennen tavoitteena oli tasa-arvo.

”Yhdessä lehtijutussa hehkutettiin Vantaan uusia hienoja oppimiskuvioita. Virkamies sanoi haastattelussa, että eihän näissä tietysti kaikki pysy mukana. Tuosta vain, sivulauseessa!”

Kaksikymmentä vuotta sitten sellaista ei olisi voinut sanoa ääneen, Keltikangas-Järvinen sanoo.

”On mielenkiintoista, että kun puhutaan poikien syrjäytymisestä, ei puhuta samalla tyttöjen uupumuksesta. Ne eivät ole erillisiä asioita, vaan molemmat liittyvät siihen, että lapsilta vaaditaan liikaa liian aikaisin.”

Jakauma oppimistuloksissa ei noudattele enää Gaussin käyrää, vaan jakautuu hyviin ja huonoihin oppilaisiin. Ero on kasvanut tyttöjen ja poikien välillä, sosiaaliluokkien välillä ja kantaväestön ja maahanmuuttajien välillä.

”Me olemme matkalla segregaatioon! Ei se ole mikään mielipide tai poliittinen näkemys, se on se uhkakuva, josta Opetushallituksen pitäisi olla huolissaan.”

Pedagogiikan ei pitäisi ajaa kehityspsykologian yli. Ennen aivojen kehitysvaiheet ymmärrettiin paremmin, mutta nyt lasta ajatellaan tyhjänä tietokoneena, jonka toiminta riippuu pelkästään ohjelmoijan taidosta.

”Olen aina sanonut, että kun niin paljon puhutaan siitä, että meillä on maailman parhaat opettajat. Niin antakaa niiden opettaa!”

”Silloin ennen, kun meidän maailman parhaat opettajamme saivat opettaa, meillä oli maailman parhaat Pisa-tulokset.”

 

Kun Keltikangas-Järvisen luennosta ja Aino Saarisen tutkimuksesta uutisoitiin, kymmenet ja kymmenet opettajat lähettivät palautetta. Että meidän koulun koko henkilökunta kiittää. Pisa-tutkijat ottivat yhteyttä: he olivat yrittäneet saada samoja havaintoja perille vuosikausien ajan.

Närää aiheutti, ettei tutkimuksia ole vielä julkaistu. Niitä ei voi arvioida kuin tutkijoiden kommenteista.

”Ikään kuin monikaan eduskunnan jäsen ymmärtäisi rakenneyhtälömalleja”, Keltikangas-Järvinen tuhahtaa.

”Kyllä tulosten tieteellinen virheettömyys on tarkastettu tieteellisessä prosessissa jo ennen kuin ne lähetetään vertaisarvioon. Maailmalla katsotaan, onko mielenkiintoa, onko pohdittu oikeita asioita.”

Jos julkaisemattomista tuloksista ei voisi puhua, tiedeseminaareja olisi mahdotonta järjestää. Ei voisi käydä keskustelua.

Ehkä Liisa Keltikangas-Järvinen on sittenkin vähän huolissaan.