Poliitikon tyly arvio Suomesta: ”Länsimaisen demokratian parodia – Moskovan varjo näkyvissä”
Georg C. Ehrnrooth lähetti vuonna 1980 amerikkalaisille muistion, jossa hän haukkui Kekkosen ja eduskunnan.
Yhdysvaltain presidentiksi marraskuussa 1980 valitun Ronald Reaganin lähipiirille toimitettiin puoli vuotta aikaisemmin muistio, jonka pääviesti kuului, että Suomi oli liukunut vaarallisen pitkälle itään.
Muistion oli laatinut Perustuslaillisen oikeistopuolueen puheenjohtaja Georg C. Ehrnrooth, joka oli pudonnut 1979 eduskunnasta istuttuaan siellä sitä ennen yhtä mittaa yli 20 vuotta.
Ehrnrooth oli presidentti Urho Kekkosen vannoutunut vastustaja, ja hänellä oli vanhastaan tiiviit yhteydet länteen.
Keväällä 1980 Ehrnrooth vieraili Yhdysvalloissa Henry Kissingerin johtaman International Housen kutsusta tapaamassa sikäläisiä ulkopoliittisia vaikuttajia. Yhdeksänsivuinen muistio oli laadittu nimenomaan tätä matkaa varten, ja Ehrnrooth jakoi sitä paikan päällä muun muassa joillekin republikaanisenaattoreille ja virkamiehille.
Filosofian tohtori Riku Keski-Rauska kertoo muistiosta tuoreessa elämäkerrassa Yksinäinen Ehrnrooth (Otava). Hän liittää sen osaksi 1980-alussa vallinnutta liennytyksen vastaista ilmapiiriä, jossa Ehrnrooth ”katsoi ajankohdan sopivaksi iskeä Urho Kekkosta ja tämän edustamaa myöntyväisyyslinjaa vastaan Yhdysvaltain maaperällä”.
Keski-Rauskan Suomen Kuvalehdelle luovuttaman muistion otsikko oli ytimekäs: Is Finland passing into the Soviet bloc?
Siihen Ehrnrooth pyrki vastaamaan kolmen kysymyksen kautta: 1) mitä suomettuminen tarkoittaa, 2) miksi kommunistit ovat hallituksessa ja 3) miten pitkälle Suomi myötäilee Neuvostoliiton ulkopolitiikkaa?
Jo keväällä 1980 näytti todennäköiseltä, että demokraattipresidentti Jimmy Carterin aika oli päättymässä, ja kovan linjan republikaani Reagan oli nousemassa hänen tilalleen.
Ehrnroothin mielessä saattoi siis hyvinkin kangastella, että hän saisi Kekkos-kriittiset näkemyksensä välikäsien kautta Yhdysvaltain seuraavan presidentin tietoon.
Muistionsa alussa Ehrnrooth huomautti, että Suomen poliittisia vaikeuksia oli liiankin usein selitetty sen maantieteellisellä sijainnilla. Tätä vastaan puhui kuitenkin, että J. K. Paasikiven presidenttikaudella Suomen johto oli vielä uskaltanut uhmata tarvittaessa Neuvostoliiton tahtoa. Vasta Kekkonen oli taipunut sen edessä.
Ulkopolitiikkaa käsitelleessä osassa Ehrnrooth esitteli lyhyesti Yya-sopimuksen sotilaallisten artiklojen keskeisen sisällön, kertoi Neuvostoliiton puolustusministerin Dmitri Ustinovin tekemästä yhteisiä sotaharjoituksia koskeneesta aloitteesta ja muistutti, kuinka Suomi oli vastoin aikaisempaa linjaansa pidättäytynyt tuomitsemasta YK:ssa Neuvostoliiton hyökkäystä Afganistaniin.
”Kekkosen kaudella pyrkimys pysyä suurvaltaristiriitojen ulkopuolella on saanut väistyä, ja tilalle on tullut aktiiviseksi rauhantahtoiseksi puolueettomuuspolitiikaksi kutsuttu linja, joka on merkinnyt useissa yhteyksissä puolueettomuuden asemesta puolen valintaa”, Ehrnrooth kirjoitti.
”Esimerkiksi aseidenriisuntaa koskevissa kysymyksissä Suomen ehdotukset ovat usein vastanneet Neuvostoliiton kantaa.”
Ehrnrooth varoitti amerikkalaisia, että Suomi oli taloudellisesti vaarallisen riippuvainen itäisestä naapurista. Muistiossa todettiin, että yli 60 prosenttia Suomen tuomasta öljystä tuli Neuvostoliitosta. Rakenteilla ollut kaasuputki ja kaksi ydinreaktoria täydensivät kokonaisuuden.
Toisaalta Neuvostoliitolla oli mahdollisuus kiristää Suomea myös rajoittamalla tuontia. Suomi vei Neuvostoliittoon muun muassa laivoja, paperikoneita ja muita raskaan metalliteollisuuden tuotteita.
”Mahdollisuus, että Suomessa olisi yhtäkkiä kymmeniätuhansia työttömiä työläisiä järjestäytyneinä liittoon, jossa kommunisteilla on vahva asema, herättää kylmiä väreitä”, Ehrnrooth maalaili.
Ehrnrooth luetteli amerikkalaisille useita esimerkkejä, kuinka Neuvostoliitto oli puuttunut Suomen sisäisiin asioihin. Muistiossa käytiin läpi yöpakkaset, noottikriisi ja myöhemmät presidentinvaalit, jotka olivat Ehrnroothin mukaan olleet ”pelkkiä muodollisuuksia”.
”Oikeasti vapaita, normaaleja presidentinvaaleja ei ole ollut kertaakaan vuoden 1962 jälkeen. Moskovan varjo on ollut näkyvissä, eivätkä Kekkonen tai hänen kannattajansa ole arastelleet osoittaa sitä.”
Ehrnrooth luetteli muistiossa myös useita esimerkkejä siitä, miten suomettumiseksi kutsuttu ilmiö näkyi Suomen poliitikkojen toiminnassa.
Tällaisia olivat muun muassa Kekkosen puheet, joissa hän milloin leimasi Suomen syylliseksi talvisotaan, milloin kehui V. I. Leninin roolia Suomen itsenäistymisessä. Osansa sai myös tiedotusvälineiden ja kustantamojen harjoittama itsesensuuri.
”Todellinen suomettuminen on enemmän kuin vain sitä, että suurvalta yrittää levittää vaikutusvaltaansa. Se on opportunismiin perustuvaa politiikkaa, jossa varta vasten autetaan Neuvostoliittoa laajentamaan vaikutustaan ja soveltamaan hajota ja hallitse -menetelmää.”
Suoranaiseen oman pesän likaamiseen Ehrnrooth syyllistyi kuvatessaan suomalaisen parlamentarismin tilaa.
Eduskunta – josta perustuslailliset olivat juuri pudonneet kokonaan pois – ei ollut hänen mukaansa ”juuri muuta kuin pelkkä kumileimasin”. Melkein kaikki puolueet yrittivät miellyttää presidenttiä, ja koska Kekkonen taas pyrki kaikin tavoin miellyttämään Moskovaa, kehä oli valmis.
”Tätä länsimaisen demokratian parodiaa ei kritisoi edes se osa lehdistöstä, joka periaatteessa kannattaa demokratiaa”, Ehrnrooth letkautti journalistien suuntaan.
Rivien välistä saattoi lukea, että muistiolla oli muitakin tavoitteita kuin kertoa amerikkalaisille Suomen asioista.
Perustuslaillisten taloudellinen tilanne oli vaikea, eikä Georg C. Ehrnroothilla todennäköisesti olisi ollut mitään sitä vastaan, että puolue olisi saanut Yhdysvalloista rahaa.
Omaa korvaamattomuuttaan Ehrnrooth todisteli väittämällä, että jopa kokoomuksen selkäranka oli murtumaisillaan Kekkosen ja Neuvostoliiton painostuksen alla. Perustuslailliset olivat näin jäämässä ainoaksi puolueeksi, joka vastusti kommunismia.
”Puolue ei kuitenkaan saa valtiolta penniäkään rahaa, siinä missä kaikki kilpailijat saavat useita miljoonia markkoja vuosittain”, hän valitti.
Osa muistion saaneista nousi myöhemmin avainpaikoille Reaganin hallinnossa. Kekkonen väistyi kuitenkin jo samana vuonna kuin Reagan astui virkaansa, ja Ehrnroothin viesti menetti samalla ajankohtaisuutensa.
Suomen Kuvalehti ja Otava kuuluvat samaan konserniin.