Paskalaki: Jätevesiasetuksen tavoitteisiin päästäisiin muillakin keinoilla

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Suomen Kuvalehti kokeilee uutta koneääntä. Jos haluat, voit antaa palautetta äänen laadusta täältä.

Jokainen viime heinäkuussa Saaristomerellä veneillyt on varmasti yhtä mieltä siitä, että vesistöjä rehevöittävät päästöt on saatava kuriin, niin sisämaassa kuin merellä. Sinilevälauttojen muodostama paksu puuro ulottui pahimmillaan silmänkantamattomiin kaikkialla Hangosta länteen.

Vesiensuojelun ongelma Suomessa ei ole se, etteikö sen tavoitteista olisi riittävää yksimielisyyttä. Ongelma ei ole sekään, ettei vesistöjen ravinnekuormituksen vähentämiseen käytettäisi tarpeeksi resursseja.

Suomenlahti, Saaristomeri ja osa sisävesistä ovat huonossa kunnossa. Vesiensuojelun epäonnistuminen johtuu tavattoman kustannustehottomasta keinovalikoimasta. Näin väittää Helsingin yliopiston ympäristöekonomian professori Markku Ollikainen.

Neljä vuotta sitten Ollikainen arvioi Suomen vesiensuojelun painopisteitä usean asiantuntijan kirjoittamassa kirjassa Itämeren tulevaisuus. Ollikaisen artikkelin mukaan suojelun kustannustehokkuus on yksi ympäristöpolitiikan keskeinen periaate.

Sen mukaan vähennysvelvoitteet ympäristön kuormittajille tulee asettaa niin, että tavoitteen saavuttamisesta aiheutuva kokonaiskustannus on mahdollisimman pieni.

Kun johonkin tavoitteeseen on käytettävissä tietty budjetti, kustannustehokkuuden noudattaminen takaa, että käytetyllä rahamäärällä saavutetaan paras mahdollinen ympäristön tila. Ollikaisen mukaan vesiensuojelussa ollaan kaukana tästä ihannetilasta.

 

Suurin vesistöjä rehevöittävien päästöjen – typen ja fosforin – lähde Suomessa niin sisävesillä kuin lopulta Itämerelläkin on maatalous. Maatalouden ympäristötukeen on EU-jäsenyyden alusta vuodesta 1995 maksettu vuosittain runsaat 300 miljoonaa euroa. Siitä pääosa kohdistuu juuri vesiensuojeluun.

Vesiensuojelun heikko tulos johtuu Ollikaisen mukaan osin siitä, että ympäristötuki ei kohdista vesiensuojelutoimia erityisesti niihin peltolohkoihin, joista ravinteita huuhtoutuu kaikkein herkimmin. Se maksetaan huuhtoutumasta riippumatta samanlaisina kaikille pelloille.

Erityisen kustannustehottomana Ollikainen piti jo neljä vuotta sitten haja-asutusalueiden jätevesiasetusta, eli niin sanottua paskalakia. Ollikaisen mukaan haja-asutuksen fosforinpoisto maksaa huomattavasti enemmän kuin uusien päästövähennysten toteuttaminen muualla, eli käytännössä maataloudessa tai yhdyskuntajätevesien käsittelyssä suuremmissa jätevedenpuhdistamoissa.

Asetus velvoittaa useimpia viemäriverkoston ulkopuolisia kiinteistöjä investoimaan kalliisiin puhdistusteknologioihin, eli johtamaan viemärivedet esimerkiksi talon omaan biopuhdistamoon. Jopa osa kesämökeistä kuuluu asetuksen piiriin. Raja menee usein siinä, onko vapaa-ajan asunnolla vesivessaa.

”Kustannustehokkuus ei perustele nykyisiä vaatimuksia, eikä sitä tee oikeudenmukaisuuskaan”, Ollikainen kirjoitti.

 

Asetuksen kumoaminen kokonaan tai osittain päästäisi kuin koiran veräjästä ne kiinteistönomistajat, jotka eivät vieläkään ole liittyneet viemäriverkostoon tai investoineet puhdistusteknologiaan, jolla saavutetaan riittävän suuri puhdistuksen taso.

Näitä kiinteistöjä on ympäristöministeriön arvion mukaan yhä 120 000. Asetuksen mukaan jätevesien käsittely pitää haja-asutusalueilla saattaa asetuksen vaatimalle tasolle maaliskuuhun 2016 mennessä.

Asetukselle olisi Ollikaisen mukaan kustannustehokas vaihtoehto, eräänlainen päästökauppa. Siinä haja-asetukselle asetettaisiin jätevesimaksu, joka tulisi maksettavaksi, jos kiinteistö ei investoi jätevesien puhdistusteknologiaan tai liity viemäriverkostoon. Maksun tulot ohjattaisiin yhdyskuntajätevesiä käsitteleville laitoksille, jotka käyttäisivät rahat puhdistuksen tehostamiseen.

”Haja-asutus ikään kuin ostaisi päästövähennysvelvoitteensa yhdyskuntajätevesilaitoksilta, jotka pystyvät tuottamaan päästövähennyksen edullisemmin ja varmemmin kuin haja-asutus”, Ollikainen kirjoitti.

 

Ympäristöministeriön yli-insinööri Jorma Kaloinen ei innostu ehdotuksesta.

”Tätä asetusta ei ole missään vaiheessa perusteltu sillä, että Itämeri pelastuu”, Kaloinen selittää. Kaloisen mukaan puhdistusvaatimuksella pyritään suojelemaan läheisiä pintavesistöjä sekä pohjavesiä ja kaivoja.

Osa fosforista ja typestä kulkeutuu tietysti jokien mukana Itämereen, mutta haja-asutuksen osuus sekä typen että fosforin kaikista päästöistä on alle kymmenen prosenttia. Asetuksen mukainen pienpuhdistamo poistaisi kiinteistön jätevesien fosforista vähintään 70 prosenttia.

Eniten niin sisävesiä kuin Itämertakin kuormittaa maatalous.

Eräissä Itämeren osissa rehevöitymistä aiheuttaa eniten fosfori, eräissä taas typpi. Sisävesillä ratkaisevaa on kuitenkin fosfori, joten asetuksen puolustajat haluavat puhua siitä.

”Yhdyskuntien jätevedenpuhdistamoilla ei ole kovinkaan paljon parantamispotentiaalia fosforin suhteen”, Kaloinen huomauttaa. Jo nyt melkein kaikki fosfori saadaan talteen.

Lisäksi muu ympäristöpolitiikka ohjaa yhdyskuntien jätevedenpuhdistamoja koko ajan parempaan puhdistustehoon, Kaloinen jatkaa.

Aivan mahdoton idea tällainen päästökauppa ei ympäristöministeriön virkamiestenkään mukaan ole.

Lainsäädäntöneuvos Tuire Tainan mukaan Ranskassa on järjestelmä, jossa kaikki vesistöjä kuormittavat sektorit teollisuus mukaan lukien maksavat päästöistä. Kerätyt varat käytetään sitten päästöjen vähentämiseen tehokkaimmaksi katsotulla tavalla.

 

Ollikaisen mukaan Itämerestä oli kyllä puhetta, kun jätevesiasetuksen valmistelu alkoi.

”Argumentti on muuttunut matkan varrella.”

Jos asetuksen tarkoituksena on vain aivan lähimpien pinta- ja pohjavesien suojelu, on satojentuhansien kiinteistönomistajien pakottaminen kalliisiin investointeihin Ollikaisen mielestä ”hillitöntä haulikkoammuntaa suhteessa saavutettuun etuun”.

Jos kiinteistö on yli parinsadan metrin päässä vesistöistä, on Ollikaisen mielestä kyseenalaista, tarvitseeko jätevesille tehdä mitään.

Jätevesiasetuksenkin mukaan kunta voi ympäristönsuojelumääräyksillään vaatia parempaa puhdistustehoa paikallisten olojen mukaan rajaamalla alueet ympäristönsuojeluperustein.

 

Ollikainen jättäisi paikallisen sääntelyn varaan ne yksittäistapaukset, joissa yksittäisen kiinteistön jätevedet likaavat esimerkiksi naapurin kaivovedet.

Ympäristöministeriön yli-insinööri Kaloisen mielestä jätevesiasetuksen selkeä, kaikkia samoin kohteleva puhdistusnormi on hallinnollisesti paljon kevyempi tapa. Jos kunnan ympäristöviranomaisen pitäisi osoittaa, että kaivoveden huono laatu johtuu naapurin jätevesistä, seurauksena olisi käytännössä hyvin raskas ja kallis byrokratia.

Virkamiehet puolustavat asetusta myös sillä argumentilla, että se turvaa kansalaisten yhdenvertaisuuden. Puhdistusvaatimukset ovat kaikille samat, eikä asetus ota kantaa siihen, millä teknologialla asetuksessa määriteltyihin päästövähenemiin päästään. Asetuksen mukaan jäteveden käsittelyn pitää puhdistaa jäteveden orgaanisesta aineesta vähintään 80 prosenttia, fosforista vähintään 70 prosenttia ja typestä vähintään 30 prosenttia.

Ollikaisen mielestä kansalaisten yhdenvertaisuus ei toteudu asetuksessa. Nyt puhdistuskustannukset vaihtelevat. Kaloisen mukaan keskikustannukset ovat 4000–5000 euroa kiinteistöä kohden.

 

Ollikainen puolustaa yhä ajatustaan haja-asutusalueiden jätevesimaksusta, jolla rahoitettaisiin tehokkaita vesiensuojelutoimia muilla sektoreilla.

Ajatellaan esimerkiksi järveä, jonka ympärillä on haja-asutusta ja maanviljelystä, ja johon lasketaan jätevesiä kunnalliselta jätevedenpuhdistamolta.

Järven tilan kannalta ratkaisevaa on kokonaiskuormitus kaikista rehevöittävien päästöjen lähteistä. Lisäksi ongelma ei koske vain yhtä järveä, osa fosforista ja typestä päätyy järvestä pilaamaan alajuoksun jokia ja lopulta Itämerta.

Ollikainen myöntää, että sisävesien laadun kannalta fosforipäästöt ovat paljon tärkeämmässä roolissa kuin typpipäästöt, joita ei vieläkään puhdisteta kovin tehokkaasti. Mutta ei fosforiakaan saada sataprosenttisesti pois yhdyskuntien jätevedenpuhdistamoilta.

Esimerkiksi Vantaanjoen varressa olevilla jätevedenpuhdistamoilta valutettiin runsaasti jätevesiä suoraan jokeen syksyllä 2012. Kun hulevesiä joutuu rankkasateiden aikana paljon jäteveden joukkoon, puhdistamon kapasiteetti ei riitä. Silloin osa jätevesistä pääsee puhdistamattomina luontoon.

Haja-asutusalueen jätevesimaksun tuotot voisi Ollikaisen mukaan käyttää puhdistamoiden lisäkapasiteettiin investoimiseen, jotta ohijuoksutuksia voisi vähentää.

 

Entä ne lukemattomat järvet, joihin ei nyt lasketa yhdyskuntien jätevedenpuhdistamoilta pisaraakaan vettä, mutta jotka silti kärsivät esimerkiksi kesämökkien hajakuormituksesta? Ollikaisen mukaan haja-asutukselta kerättäviä maksuja voisi käyttää myös maataloudessa huolellisesti kohdennettuihin ympäristötukiin.

Tämä keino puhdistaisi järviä, jotka kärsivät sekä haja-asutuksen että maatalouden ravinnepäästöistä. Entäpä ne järvet, jotka ovat huonossa kunnossa vain asutuksen päästöjen takia? Niiden kuntoon ei voi vaikuttaa maatalouden päästöjä vähentämällä.

Ollikaisen silmiin ei ole osunut dokumenttia, jossa selkeästi ja aluekohtaisesti osoitettaisiin, mikä vesistö on huonossa kunnossa juuri mökkien tai talojen päästöjen vuoksi.

”Luulisi kuitenkin, että säätelijä olisi velvollinen esittämään selvityksen, jossa arvioitaisiin haittojen todellista määrää, kohdentumista ja haja-asutuksen pilaamia vesistöjä.”

”Tuntuu, että perustelut nojaavat vain mahdollisuuteen että haittaa syntyy”, Ollikainen ihmettelee.

 

Kolmantena keinona professori Ollikainen esittää kipsin levittämistä pelloille. Sadevedet kuljettavat fosforia pelloilta jokiin ja järviin, mutta kipsi on tutkimuksissa osoittautunut tehokkaaksi keinoksi sitoa fosfori peltoon kasvien käytettäväksi.

Esimerkiksi Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus MTT:n tutkimuksessa Jokioisissa kahdella pellolla kipsi vähensi maa-aineksen mukana kulkeutuvaa fosforia 70 prosenttia ja veteen liuennutta fosforia 50 prosenttia.

Kipsi ei sovellu kaikkialle. Se tuottaa veteen sulfaatteja, mikä on ongelma sisävesillä. Siksi Ollikainen ehdottaakin kipsikäsittelyä pelloille, joista vedet laskevat jokia pitkin Suomenlahteen tai Saaristomerelle. Kipsin levityksen vaikutus kestää ainakin viisi vuotta kerrallaan, ja käsittely voidaan uusia pariin kertaan.

Ollikaisen mukaan tällä menetelmällä saataisiin fosforia pois vesistä samalla kustannuksella yli kymmenen kertaa enemmän kuin haja-asutusalueiden jätevesi-investoinneilla.

Suomessa on yhä 120000 kiinteistöä, joissa ei ole tehty mitään toimia jätevesiasetuksen vaatimuksien toteuttamiseksi. Jos asetuksen vaatimien investointien keskikustannukset ovat 4000–5000 euroa, tulee asetus maksamaan vielä hieman yli puoli miljardia.

Ollikaisen mukaan tällä tavoin saataisiin vesistä pois 60 tonnia fosforia – tosin sekin arvio on optimistinen. Vain kymmenesosalla tuosta summasta, 55 miljoonalla eurolla, olisi mahdollista pitää vesistä pois jopa 160 tonnia fosforia. Sillä olisi Ollikaisen mukaan valtavat vaikutukset.

”Kyllä sen pitäisi jo näkyä Saaristomeren veden laadussa”, Ollikainen sanoo.