Olkaa hyvä ja kyselkää, toivoi Stalin

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Puna-armeijan kuoro ja korkeatasoinen neuvostoliittolainen kulttuurivaltuuskunta vierailivat Suomessa tammikuussa 1945, vain runsaat neljä kuukautta sodan päättymisen jälkeen. Syykuun puolivälissä oli vastavierailun aika.

Neuvostoliittoon lähti opetusministeri Johan Helon johdolla alkujaan 15-henkinen Suomi–Neuvostoliitto-Seuran kulttuurivaltuuskunta, johon kuului poliitikkoja kuten Hertta Kuusinen ja Urho Kekkonen, taiteen edustajia Kansallisteatterin johtajasta Eino Kalimasta kirjallisuuskriitikko Lauri Viljaseen sekä metallityömies Eero Saaristo Turusta ja jalkinetyöntekijä Fanny Ylänne Tampereelta työväestön edustajina.

Valtuuskunta oli tutustunut ensi pari viikkoa Moskovaan ja sitten matkannut lokakuun alussa Leningradiin. Siellä se oli tutustunut nähtävyyksiin lähes viikon ajan.

Isännät eivät kuitenkaan näyttäneet tekevän mitään järjestelyitä paluumatkaa varten. Mukana seurannut Neuvostoliiton kansainvälisistä kulttuurisuhteista vastanneen organisaation VOKSin virkailija Sergei Kondrašov kävi päivä päivältä salaperäisemmäksi ja vaiteliaammaksi.

”Vihdoin räjähti”, kirjoitti valtuuskunnan jäsen, liikunnanopettaja Klaus U. Suomela matkakirjassaan. Lauantaina lokakuun 6. päivä Kondrašov odotti valtuuskuntaa hotelli Astorian ravintolan ovella. Hänen kasvonsa loistivat kuin kevätaurinko, ja hän onnitteli vieraita heitä kohdanneesta jättiläismäisestä suosionosoituksesta: Stalin oli kutsunut suomalaiset vastaanotolleen Kremliin.

 

Maanantaina tasan kello 22 valtuuskunnan jäsenet astuivat peräkanaa suurista tammiovista. Stalin, ulkoministeri Molotov ja kaksitoista suomalaista kohtasivat noin 30 neliömetrin suuruisessa avarassa tilassa.

Yhden valtuuskunnan jäsenen mielestä he olivat päätyneet Stalinin työhuoneeseen, toisen mielestä neuvotteluhuoneeseen, ja kolmas arveli, että tilaa käytettiin pienenä istuntosalina. Ehkä se oli kaikkia niitä.

Huoneen vasemmalla seinustalla oli pitkä harmaa verkapäällysteinen pöytä, ympärillä parikymmentä punaisella nahalla päällystettyä tuolia. Stalinin työpöytä oli huoneen perällä, ja sen yläpuolella huonetta vartioi Leninin valokuva. Myös Marxin ja Engelsin valokuvat oli ripustettu seinälle.

Juuri ennen kuin valtuuskunta oli astunut sisään huoneeseen, oli teatterinjohtaja Kalima esittänyt vakavan varoituksen: Isänniltä ei saanut kysyä mitään! Ainoastaan generalissimus Stalinilla oli oikeus esittää kysymyksiä, ja vieraiden velvollisuus oli niihin viivyttelemättä vastata.

Stalin oli pukeutunut hiekanväriseen marsalkan univormuun, housujen sivuilla oli leveät punaiset nauhat. Hihoja koristi kapea punainen nauha ja olkalapuissa kiilteli kulta. Rinnan vasemmalla puolella riippui vain yksi kunniamerkki: työn sankaruuden kultainen tähti. Stalin oli lyhyt, harmaantunut ja varsinkin tapaamisen alussa uupuneen oloinen, näin valtuuskunnan jäsenet häntä yhtenevästi kuvasivat. Silmien seutu oli kuitenkin säilynyt eloisana, jopa ”kurittomana”, ja kasvojen iho oli sileä kuin nuorukaisella.

Ulkoministeri Molotov, joka oli hieman Stalinia pidempi, kätteli valtuuskunnan, mutta pysytteli sen jälkeen suurimman osan tapaamisesta hiljaa. Hän istuutui pitkään pöytään Stalinin viereen, ja häntä vastapäätä asettui Hertta Kuusinen. Stalinia vastapäätä istui valtuuskunnan puheenjohtaja Helo. Muut jäsenet ja VOKSin varapuheenjohtaja A. Karaganov, joka Stalinin ja Molotovin lisäksi oli tapaamisen ainoa venäläinen, löysivät omat paikkansa.

 

Eino Kalima vartioi suomalaisia tovereitaan hermostuneen oloisena, arvatenkin peläten, että he rikkoisivat kysymyskieltoa. Seurasi hetken jännittynyt hiljaisuus, jonka Stalin keskeytti nostamalla katseensa valtuuskuntaan ja lausumalla yksinkertaisesti: ”Olkaa hyvä ja kyselkää.”

Valtuuskunta hämmentyi täysin tästä odottamattomasta käänteestä, mutta puheenjohtaja Helo oli onneksi valmistanut pienen avauspuheenvuoron. Kiitossanojen jälkeen hän pahoitteli vajavaista venäjän taitoaan. Stalin kehotti häntä puhumaan suomeksi, ja istuutumaan, minkä jälkeen Hertta Kuusinen ryhtyi tulkkaamaan puhetta.

Helo palasi historiassa taaksepäin vuoteen 1917, kiitti Stalinia Suomen itsenäisyyden tunnustamisesta, käsitteli lyhyesti sota-ajan tapahtumia ja sitä, miten Suomi oli taistelussa hitleriläisyyttä vastaan sotinut väärällä puolella.

Hän kuvasi myös Suomi–Neuvostoliitto-Seuran tavoitteita, suurta työtaakkaa, jotta fasismi saataisiin viimeistä rikkaruohoa myöten kitkettyä suomalaisesta yhteiskunnasta. Tehtävässä oli onneksi jo otettu aimo askeleita: Rolf Nevanlinna oli syrjäytetty Helsingin yliopiston rehtorin virasta ja Hella Wuolijoki nostettu fasistisesta propagandastaan tunnetun Yleisradion johtoon. ”Puhdistus jatkuu edelleen”, Helo vakuutti.

 

Helon puhuessa Stalin piirteli muistilehtiöönsä. Kun valtuuskunta ei puheen päätyttyä edelleenkään rohjennut kysyä mitään, hän auttoi keskustelua eteenpäin omilla kysymyksillään. Stalin puhui hyvin hiljaa.

Suomalaiset tulkitsivat sen merkiksi syvästä uupumuksesta. Hiljaa puhuminen voi myös olla tehokas keino saada läsnäolijat kuuntelemaan tarkkaavaisesti. Toki Stalin olisi voinut puhua millä äänenvoimakkuudella hyvänsä ja olisi silti saanut vieraidensa jakamattoman huomion.

Stalinia kiinnosti, oliko uusi orientoituminen eli rauhanomainen rinnakkaiselo venäläisten kanssa suomalaisille vaikeaa. Kysymys herätti vihdoin valtuuskunnan eloon. Jäsenet ryhtyivät suorastaan kinastelemaan siitä, kuinka kauan kestäisi ennen kuin suomalaisten vihamielisyys suurta naapuria kohtaan olisi kokonaan kadonnut.

Johan Helon mukaan vihamielisyys oli tyypillistä sivistyneistön mutta ei kansan keskuudessa. Hän arveli, että sen voittamiseen kuluisi kymmenestä viiteentoista vuotta. Hella Wuolijoki piti arviota liian pessimistisenä ja uskoi, että jo viisi vuotta riittäisi. Hän sai kannatusta Skdl:n kansanedustajalta Mauri Ryömältä. Synkimmän ja jälkiviisaasti ajatellen oikeimpaan osuneen veikkauksen esitti rouva Lullan Helo: tarvittaisiin kokonaan uusi sukupolvi ennen kuin viha ja ennakkoluulot haihtuisivat.

 

Kun padot nyt olivat auenneet, vieraat uskalsivat esittää isännälle jopa monimutkaisia filosofisia kysymyksiä. ”Hertta! Kysypäs, mikä on neuvostokulttuurin olemus!” intoutui Mauri Ryömä. Kysymys oli niin laaja ja abstrakti, että osa valtuuskunnasta säikähti. Kello oli hyvin paljon ja Stalinkin sentään jo 66-vuotias. Mutta pelot olivat turhia. Mitä pidemmälle ilta eteni, sitä virkeämmäksi Stalin muuttui. Hän siis todellakin oli yöihminen, kuten monet tarinat kertoivat.

Neuvostokulttuuri pyrki hävittämään ihmisestä pedon, tai ainakin kesyttämään sen, Stalin selosti. Toisin kuin fasismi, jonka nimenomainen tarkoitus oli ollut pedon henkiin herättäminen. Tästä puhe siirtyi Neuvostoliiton eri kansallisuuksiin. Molotovkin liittyi hetkeksi keskusteluun. Hän ja Stalin vakuuttivat, että vaikka kansallisuuksien kesken esiintyi vähäisiä erimielisyyksiä, riidat eivät kehittyneet konflikteiksi asti, koska vahvempi auttoi aina heikompaa.

Molotov huomasi myös vieraiden tupakantuskan ja riensi noutamaan savukkeita ja tuhkakuppeja. Stalin poimi työpöydältään valokuvista tutun piippunsa ja sytytteli sitä.

 

Ilta oli lähestymässä huipennustaan. Stalin kysyi vuoron perään Suomen työväestön, talonpoikien ja henkisen työn tekijöiden asemasta ja oudoksui, ettei elintaso ollut Suomessa juurikaan noussut, vaikka sota oli jo ohi.

Vastauksissaan Helo viittasi toistuvasti sotakorvauksien aiheuttamiin ponnistuksiin. ”Meillä on suuri siirtoväestö, jonka sijoittaminen aiheuttaa paljon vaikeuksia ja menoja. Lisäksi on suoritettavanamme sotakorvaus, joka sitoo huomattavan osan maan tuotannosta, niin ettei tämä osa tuotannosta pääse nostamaan elintasoa.”

”Helpottaisiko Suomen asemaa, jos sotakorvausten suoritusaikaa pidennetään?” kysyi Stalin. Valtuuskunta ratkesi tämän kuultuaan äänekkäisiin riemun ja kiitollisuuden ilmauksiin. Osa sotakorvaustehtaista voisi ryhtyä valmistamaan tuotteita kotimaista kulutusta varten, ja ulkomailta olisi varaa ostaa kaivattuja välttämättömyystarvikkeita.

Suomelan mukaan vain Kalima säikähti tarjousta, yritti jopa puoliääneen toppuutella muiden intoa. Suomela tulkitsi reaktion merkiksi siitä, että teatterinjohtajan mielestä sotakorvauksista olisi pitänyt hankkiutua eroon mahdollisimman pian, ei suinkaan vitkutella niiden takaisinmaksussa.

Stalin ja Molotov kävivät vielä lyhyen sananvaihdon. Vieraat erottivat siitä ainakin Molotovin kehut: Suomi oli täyttänyt sitoumuksensa ja maksanut sille määrätyt korvaukset tunnontarkasti. Sen jälkeen Stalin vahvisti olevansa valmis pidentämään korvausaikaa kuudesta kahdeksaan vuoteen.

Helo halusi kuitenkin varmistaa, että lupaus todella oli vedenpitävä. Voisiko valtuuskunta kertoa siitä julkisesti Suomeen palattuaan? Helon mukaan Stalin vastasi: ”Kyllä asiaa voidaan pitää varmana. Eivät nämä ole vain sanoja, vaan niiden pohjalta voidaan ryhtyä tekoihin.”

Suomela muistaa Stalinin hymähtäneen: ”Miksikäs ei! Eihän tämä ole mikään salaisuus.” Kriitikko Lauri Viljanen taas kirjoittaa Helsingin Sanomissa, että Stalin totesi yksinkertaisesti: ”Kyllä, sitä voidaan pitää tosiasiana.”

Kansanedustaja hehkutti, että paras kohteliaisuus, jonka hän oli koskaan kuullut suomalaisista, oli se, että he olivat aivan kuin venäläisiä.

Stalin oli palkinnut valtuuskunnan uutisella ja lahjalla, joka ylitti kaikki sen odotukset ja kelpasi kotiin vietäväksi. Tapaaminen Kremlissä oli jo lopuillaan, kun Hertta Kuusinen esitti generalissimukselle tunteikkaan kysymyksensä: Mistä johtuu Neuvostoliiton jalomielisyys Suomea kohtaan? Stalinilla oli siihenkin vastaus valmiina: ”Kosto ei ole oikea tunne kansojen välisissä suhteissa.”

Kuusinen halusi kuitenkin vielä kuulla Stalinin omasta suusta, oliko kyse jalomielisyydestä. Neuvostojohtaja toppuutteli maailmoja syleilevää tulkintaa. Kyse oli myös laskelmoinnista: Neuvostoliitossa suhtauduttiin hyvin niihin kansoihin, jotka suhtautuivat hyvin Neuvostoliittoon.

Venäläiset eivät suinkaan pitäneet suomalaisista siksi, että he sattuivat olemaan naapureita. He pitivät suomalaisista, koska kyseessä oli kyvykäs, työteliäs kansa. ”Asuttehan herra ties missä. Olette rakentaneet valtakunnan suolle!”

Tämäkään ei riittänyt lannistamaan vieraiden omaan kansaansa ja kulttuuriinsa kohdistamaa vähättelyä. Kansanedustaja Ryömä hehkutti, että paras kohteliaisuus, jonka hän oli koskaan kuullut suomalaisista, oli se, että he olivat aivan kuin venäläisiä. ”Älkää ihannoiko venäläisiä. Heillä on omat puutteensa, kuten kaikilla kansoilla”, hillitsi Stalin taas.

Mutta olivathan venäläiset sentään voittaneet fasismin, yritti Helo vielä. Eivät yksin, muistutti Stalin.

Viimeisen sanailun jälkeen oli jo korkea aika poistua. Suomalaiset pahoittelivat, että olivat vieneet lähes kaksi tuntia suurmiesten aikaa, näillä kun varmaan oli tähdellisempääkin tekemistä. Stalin ei väittänyt vastaan, totesi vain, että isännän velvollisuus oli olla vieraanvarainen. Vielä puristettiin käsiä, ja vierailu oli ohi.

Seuraavana päivänä Stalin teki jotain, mitä hän ei ollut tehnyt vuosiin: lähti Kaukasiassa olevaan Sotšin kylpyläkaupunkiin lepäämään.

 

Uutinen sotakorvausten maksuajan pidentämisestä otettiin Suomessa iloiten vastaan. Opetusministeri Helo piti radiossa puheen, jossa hän selosti matkan tuloksia.

Toinen valtiovarainministeri Onni Hiltunen arveli Helsingin Sanomien haastattelussa, että Suomelle jäisi nyt vuosittain käytettäväksi miljoonia dollareita, joilla voitaisiin ostaa välttämättömiä tarvikkeita ulkomailta.

Uusi Suomi kirjoitti, että vaikka avun merkitystä oli vielä vaikea tarkasti arvioida, olisi se epäilemättä huomattava.

Ilta-Sanomat tarttui sotakorvausasian ohella valtuuskunnan kuvauksiin siitä, ettei Neuvostoliitossa ilmennyt minkäänlaista vihamielisyyttä suomalaisia kohtaan. ”Kun näin on laita, olisi mitä valitettavinta, jos joiltakin tahoilta täällä yritettäisiin pitää yllä ja levittää käsitystä, että hyvien suhteiden aikaansaaminen Neuvostoliittoon on muka vain yhden pienen kansanosan toivomus Suomessa”, se kirjoitti. Vasemmistolehtien riemulla ei tietenkään ollut rajoja.

Myös Ruotsissa uutinen otettiin vastaan tyytyväisyydellä. Tosin Ny Dag arvioi Stalinin motiiveita hieman kyynisemmin. Kenties Stalin halusi tehdä vaikutuksen, koska Lontoossa järjestetty ulkoministerikonferenssi oli päättynyt täydelliseen fiaskoon. Viisi johtavaa valtiota, Yhdysvallat, Neuvostoliitto, Englanti, Ranska ja Kiina olivat yrittäneet neuvotella suursodan jälkeisen maailman uusjaosta, mutta eivät olleet päässeet ratkaisuun ainoassakaan asiassa.

Tai kenties Stalin halusi torpedoida hänen terveydentilastaan jatkuvasti liikkuvia huhuja. Historiantutkija Timo Vihavainen on arvioinut, että Stalin kävi sodan jälkeen Suomen suuntaan hymykampanjaa, joka oli suunnattu työläisille, talonpojille ja älymystölle. Näiden ihmisryhmien yhteiskunnallisista oloista hänellä oli ollut eniten kysyttävää valtuuskunnan vierailun aikana.

Hymykampanja ei vastannut venäläisten tuntoja. Etenkin sodan runtelemat leningradilaiset suhtautuivat suomalaisiin vihamielisesti, jopa verenhimoisesti. Rauhanehtoja pidettiin käsittämättömän lievinä.

Kulttuurivaltuuskunta toki todisti kohdanneensa Leningradissa vain suurinta ystävyyttä ja anteeksiantoa, mutta lausunnot kertoivat ainoastaan siitä, että valtuuskunnalle näytettiin, tai se näki, vain sen, minkä se halusikin nähdä tai mikä haluttiin näyttää. Vihavaisen tulkinnan mukaan ”Stalinin hymykampanjan ainoa tarkoitus oli iskeä suomalaisten nationalismiin ja kiihdyttää sitä kautta luokkataistelua Suomessa”.

 

Josif Stalin kuoli aivoverenvuotoon 5. maaliskuuta 1953. Moskovan radio kertoi asiasta seuraavana aamuyönä kello kolmelta. Suomessa ilmoituksesta seurasi moninaisia toimenpiteitä. Yleisradio poistatti ohjelmistostaan kevyen aineiston.

Pääministeri Kekkonen puhui radiossa, puhemies K.-A. Fagerholm eduskunnassa. Puheiden sisältö oli sama: Suomen kansa suri ja oli menettänyt ystävän. Presidentti Paasikivi lähetti julkisuuteen taitavasti muotoillun lausunnon. Stalin oli kiistatta nykyajan suurimpia hahmoja, mutta hänen suuruutensa laatuun, sen hyvyyteen tai pahuuteen, ei lausunnossa otettu kantaa.

Myös kulttuurivaltuuskunnan jäsenet pääsivät kertaamaan kahdeksan vuoden takaisia kokemuksiaan Yleisradion ohjelmassa Kansalaiset muistelevat Stalinia.

Kaunopuheisimmin esiintyi Hertta Kuusinen: ”Yleinen vaikutelmani oli, että olin tavannut todellisen suurmiehen ja kansamme suuren ystävän. Sitä suurempana tunnen nyt surun ja järkytyksen hänen kuolemansa johdosta ja tiedän että sadat miljoonat ihmiset kaikissa maanosissa tuntevat samaa. Se sama rauhallisuus ja varmuus, joka hänestä huokui, on ominaista koko Neuvostoliiton valtiolliselle elämälle. Sanoisin lopuksi, että saamme olla onnellisia siitä, että Stalin on ollut olemassa.” 

 

Teksti on toimitettu ote Leena Sharman teoksesta Ikuiset ystävät – Suomen ja Neuvostoliiton kulttuurisuhteet sotien jälkeen (SKS), joka ilmestyy viikolla 33.