Miten palauttaa luottamus Suomen neuvottelujärjestelmään?

Työmarkkinoiden pelisäännöt voidaan saattaa Suomessa ajan tasalle vastaamaan kansainvälisen kilpailun haasteisiin tavalla, jossa huomioidaan sekä työnantajien että työntekijöiden edut, kirjoittaa Suomen Pankin pääjohtaja Olli Rehn Kanavassa julkaistussa esseessään.

essee
Teksti
Olli Rehn
13 MIN

Valtiotieteiden tohtori Sepp­o Lindblom suri Kanavassa (3/2024) luottamuksen murenemista suomalaisessa työmarkkinajärjestelmässä. Hän korosti yhteisymmärryksen kansallista ja yleispoliittista merkitystä vakavan ja vaarallisenkin turvallisuuspoliittisen tilanteen vuoksi. 

Lindblom ei ole tuskassaan yksin. Onnellisten tasavalta on tätä nykyä onneton alisuorittaja työmarkkinoiden neuvottelujärjestelmän osalta. Tämä on sikäli paradoksaalista, että varsinaisilla työmarkkinoilla eli työpaikoilla luottamus on valtaosin kunnossa.

Jatkuessaan neuvottelujärjestelmän konkelo kuitenkin murentaa yhteiskuntamme toimintakykyä, jota näinä brutaalin voimapolitiikan aikoina tarvittaisiin. Venäjä käy laitonta hyökkäyssotaa Ukrainassa ja haastaa koko läntistä maailmaa, eikä kriisin laajenemista voida sulkea pois.

Onkin syytä pohtia, miten Suomen työmarkkinajärjestelmä voisi toimia nykyistä paremmin – edes ajan myötä, pidemmällä sihdillä.

Analyysiin tarvitaan aina sekä osuvaa teoriaa että tukevaa empiriaa. Lindblomin innoittamana kävin pohtimaan Suomen työmarkkinoiden tilaa sosiologian klassikoiden näkökulmasta. Empiiristä havainnointia tein tutustumalla äskettäin Tukholmassa Ruotsin työmarkkinamalliin.

Yhteiskuntatieteiden piirissä on pohdittu paljon, mitkä piirteet ovat tyypillisiä modernien länsimaisten yhteiskuntien päätöksenteolle. Saksalais-brittiläinen sosiologi Ralf Dahrendorf korosti pyrkimystä ristiriitojen järkiperäiseen sääntelyyn. Erik Allardt pyrki tunnistamaan suomalaisen yhteiskunnan keskeiset jännitteet ja korosti eri poliittisten ja eturyhmien integraation ja osallistumisen merkitystä.

Dahrendorfin luoma teoria ristiriitojen sääntelystä oli omana aikanaan tärkeä vaihtoehto Karl Marxin luokkataisteluopille. Se oli konsensuksen filosofia, joka näkyi Suomessa Max Jakobsonin johtaman Elinkeinoelämän valtuuskunnan valistustyössä kansallisen yhteisymmärryksen puolesta.

Dahrendorf piti ristiriitojen rationaalisen sääntelyn välttämättömänä ehtona, että työntekijöillä ja työnantajilla on yhteinen näkemys neuvottelujärjestelmän pelisäännöistä. Ellei tällaista jaettua näkemystä ole, konfliktiherkkyys kohoaa ja vastakkainasettelu on miltei väistämätön. 

On helppo havaita, että tässä on suomalaisen työmarkkinajärjestelmän kivi kengässä. Ei ole yhteisesti jaettua näkemystä pelisäännöistä.

Mikä on ajanut työmarkkinoiden toimijat erilleen toisistaan? Näen, että taustalla on kaksi tekijää: isot rakenteelliset muutosvoimat Suomen taloudessa ja – osin niiden seurauksena – neuvottelujärjestelmään vuosikymmenten mittaan kertynyt tyytymättömyyden taakka.

Muutosvoimiin on luettava ainakin talouden ja tuottavuuden vaimea kasvu, ammatillisen järjestäytymisen laskeva trendi, yrittäjyyden kasvanut merkitys sekä alustatalouden ja -työn yleistyminen. Niihin kuuluu ilman muuta myös työperäisen maahanmuuton väistämätön kasvu, jonka tärkeä ajuri on ollut väestön ikääntyminen ja siihen liittyvä työpanoksen voimakas kysyntä sote-aloilla, mikä aiheuttaa jännitteitä yksityisen ja julkisen sektorin välillä. Digitalisaatio ja globalisaatio ovat puolestaan jyllänneet niin, että eri yritysten ja ammattiryhmien toimintaympäristö, kilpailuasema ja tuottavuus ovat yhä erilaisempia, mikä voimistaa työelämän murrosta.

Neuvottelujärjestelmän ongelmat ovat pitkälti tiedossa. On yksipuolisia irtiottoja sopimusjärjestelmästä, on toisaalta neliraajajarrutusta kaikkien uudistusten pysäyttämiseksi, on poliittisia ja muita tukilakkoja, ja on kömpelöä valtiollista puuttumista työmarkkinariitoihin.

Onkohan niin, että Suomi sopeutuu yhä viiveellä siihen murrokseen, jonka Allardtista seuraavan sukupolven sosiologi Matti Kortteinen kuvasi kirjassaan Hallittu rakennemuutos? vuonna 1987? Hän kirjoitti, että uudenlainen yhteiskunnallinen vapausliike syntyy, koska sekä teollisen mallin mukaiset työnantajat että työväenliike ovat menneisyyden jäänteitä. ”Samalla omien pienten yritysten perustaminen kiehtoo mieliä. Se millaista kulttuurista ja poliittista liikettä tästä syntyy on vielä täysin auki.” Tänään, 37 vuotta myöhemmin, meillä alkaa olla käsitys millaista yhteiskunnallista liikettä näistä työelämän muutosvoimista on syntynyt. Vain yksi fakta: Yleisen työttömyyskassan YTK:n jäsenmäärä (534 000) ohitti äskettäin SAK:n jäsenmäärän (522 000, ilman eläkeläis- ja opiskelijajäseniä).

Dahrendorfin toinen ehto toimivalle neuvottelujärjestelmälle on, että kummankin osapuolen tulisi olla järjestäytyneitä tavalla, joka mahdollistaa jatkuvan vuoropuhelun. Yleensä tällainen työmarkkinamalli ei ole lyhyellä sihdillä kenellekään ideaali, mutta olennaista on, että (lähes) kaikki voivat elää sen kanssa. On selvää, että mallin pitää luoda pitkäjänteisesti eväät kansalliselle menestykselle, niin yritysten kestävälle kasvulle ja investoinneille kuin palkansaajien reaalitulojen vakaalle kehityksellekin.

Tästä tullaankin yhteiskunnalliseen eheyteen, joka on aina pienelle valtiolle tärkeä – ja Suomen raadollisella maailmankolkalla elintärkeä.

Kuten professori Pauli Kettunen on todennut, sosiologia nousi Suomessa 1960-luvulla kansallisen integraation tieteeksi. Modernin Suomen sosiologi Erik Allardt erotteli tuolloin neljä perusvastakohtaisuutta suomalaisessa yhteiskunnassa: suomenkieliset ja ruotsinkieliset, maalaiset ja kaupunkilaiset, työväestö ja porvaristo sekä kommunistit ja kaikki muut. Puolessa vuosisadassa maa on tietysti muuttunut ja osa vastakohtaisuuksista on poistunut tai lieventynyt: kieliriita ja kommunistit ovat historiaa, kaupungistuminen ja EU ovat vieneet puhdin kaupunkien ja maaseudun vastakkainasettelusta, eikä työn ja pääoman ristiriitakaan ole enää entisensä tässä startupien ja yksinyrittäjien, toimihenkilöiden ja Loimaan kassan tasavallassa. Tilalle ovat tulleet maahanmuuttoon, sukupuolirooleihin ja identiteetti­politiikkaan liittyvät jännitteet.

Yhtä kaikki tämänkin päivän suomalaisen yhteiskunnan ymmärtämiseksi on olennaista – ehkä jopa entistä olennaisempaa – että Allardtin mukaan pitkälle kehittyneen työnjaon yhteiskunnassa pitää alentaa yhdenmukaisuuden painetta, jotta yhteiskunnan eheys ja toimintakyky säilyvät. Siinä joudutaan samalla palaamaan Dahrendorfiin: yhteiskunnalliset ristiriidat pitää tunnustaa ja niitä pitää säännellä.

Tätä yhteiskunnallisen integraation ajattelua heijastivat 1960-luvulla sekä tasavallan presidentti Urho Kekkonen että pääministeri Mauno Koivisto, itsekin väitellyt sosiologi. Kumpikin hyödynsi sitä omien pyrkimystensä ajamiseen yhdistäen sekä yhteiskunnalliset että valtapoliittiset tavoitteet. Kekkosella tämä kiteytyi Ostrobotnian puheeseen vuonna 1967 (jota hän valmisteli jo 1965, kuten poliittisen historian professori Kimmo Rentola on osoittanut) ja Koivistolla vasemmistoyhteistyön edistämiseen. Käytännön politiikassa sitä edustivat kommunistien hyväksyminen hallitukseen 1966 – entisen vapaussoturin Kekkosen ja entisen asevelidemarin Koiviston manuaalisella ohjauksella – ja tulopoliittisen sopimusjärjestelmän rakentaminen Kekkosen-Koiviston kansanrintamakaudella.

Kettunen tulkitsee, että Koiviston mielestä ristiriidat kävivät vaarallisiksi, jollei niitä tunnustettu, kun ristiriitojen poistaminenkaan ei oikein onnistu. Koivisto totesikin vuoden 1982 presidentinvaalin alla: ”Ajatus ristiriitojen poistamisesta on sillä tavoin vaarallinen, että kun arkista konfliktia tarpeeksi poistetaan, niin saadaan jättiläiskonflikti.” 

Jos oletetaan, että ristiriitojen rationaalinen sääntely on pienen valtion menestykselle eduksi, Ruotsi on onnistunut kansakuntana Suomea paremmin. Mitä Suomen työmarkkinamallin kehittämiseksi voidaan oppia Ruotsista? Kopioida ei kannata, mutta vertailusta on hyötyä.

Ruotsin palkanmuodostusmalli syntyi 1990-luvun laman jälkeen, mutta ei ilman kivuliaita synnytystuskia. Sadan vuoden nopean kasvun ja vaurastumisen jälkeen Ruotsi oli ajautunut 1970-luvulla syvään talouskriisiin. Kun ay-liike ja Olof Palmen sosiaalidemokraattinen puolue ryhtyivät ajamaan kollektiivisia palkansaaja­rahastoja, työnantajat ja markkinataloushenkiset puolueet kävivät viimeiseen taistoon. Vuodesta 1980 lähtien työsulut ja lakot tekivät maan työmarkkinoista levottomia.

Nykyinen Ruotsin malli syntyi vasta pitkien työmarkkinakonfliktien jälkeen. Sen syntymähetkeksi voidaan ajoittaa vuosi 1997. Göran Perssonin johtaman sosiaalidemokraattisen hallituksen ja palkansaajaliikkeen uuden asennon merkitys sen syntymisessä oli suuri. Seitsemäntoista vuoden korpitaival opetti kumpaakin osapuolta kuin Siperia konsanaan.

Ruotsin työmarkkinamalli kirjattiin vuonna 1997 teollisuussopimukseksi (industriavtalet) työnantajien ja palkansaajien puumerkeillä. Sen ytimessä on märket: kansainväliselle kilpailulle alttiiden toimialojen kilpailukyvyn takaava, taloutta ja työmarkkinoita kautta linjan määrittävä palkankorotusnormi. Osana remonttia sovitteluinstituutin (Medlingsinstitut) toimenkuvaa laajennettiin niin, että sen tehtävänä on sovittelutyön lisäksi myötävaikuttaa toimivaan palkanmuodostukseen. Sovitteluinstituutti osallistuu yhteisen tilannekuvan muodostamiseen seminaareilla, joita järjestetään säännöllisesti ja joissa eri tahot esittelevät ennusteitaan ja laskelmiaan.

Ruotsin malli on osoittautunut onnistuneeksi. Palkansaajat painottavat sen tuottamaa vakaata reaalipalkkojen nousua ja teollisuuden kilpailukyvyn säilymistä. Ruotsin SAK eli LO pitää tärkeänä, että se on mukana neuvottelemassa palkkanormia. Sen jäsenille tärkeitä matalapalkkaeriä on pystytty toteuttamaan osana sopimusjärjestelmää.

Työnantajat puolestaan korostavat yhteistä tavoitetta arvonlisän luomisesta ja jakamisesta. Kansainvälisen kilpailukyvyn ylläpitämisen k­annalta märketin merkitystä on pidetty työnantajille aivan keskeisenä.

Sovitteluinstituutin mukaan palkanmuodostus on Ruotsissa kulttuurikysymys. Keskeistä on osapuolten välinen koordinaatio ilman vahvaa lainsäädäntöä. Paikallinen sopiminen ja sen alakohtaiset käytännöt heijastavat joustavaa lähestymistapaa.

Suomessa ay-liikkeen sisäiset jännitteet avoimen sektorin vientiliittojen ja suljetun, etenkin julkisen sektorin liittojen välillä ovat kovemmat kuin Ruotsissa. Ruotsissa julkisen sektorin liitot ovat mieltäneet, miten suuri kakun kasvattamisen eli koko kansantalouden kilpailukyvyn merkitys on myös suljetun sektorin reaalipalkkojen vakaalle kasvulle.

Toisaalta Ruotsin työnantajat toimivat yhtenäisesti ja pystyvät siten strategisempaan toimintaan. Se näkyy sekä palkanmuodostuksessa että suhtautumisessa paikalliseen sopimiseen ja sen rinnalla henkilöstön edustukseen, jota paikallinen EK eli Svenskt Näringsliv pitää toimivana.

Loppujen lopuksi suurin ero Ruotsin ja Suomen työmarkkinajärjestelmien välillä on yksinkertainen ja sellaisena meille masentava: Ruotsissa osapuolten välillä vallitsee luottamus, joka syntyi karvaiden kokemusten opetuksena. Suomessa osapuolten välinen luottamus on pohja­lukemissa, vaikka meilläkin on kohta jo pari vuosi­kymmentä korpitaivalta takana. Eikä tämä ole vain tekninen pulma, vaan henkinen lukko.

Ei meidän silti kannata heittää pyyhettä kehään. Yhä on mahdollista löytää kaikille siedettäviä ratkaisuja. Työmarkkinoiden pelisäännöt voidaan saattaa ajan tasalle vastaamaan kansainvälisen kilpailun haasteisiin tavalla, jossa huo­mioi­daan sekä työnantajien että työntekijöiden edut.

Siksi rohkenen ajatella ääneen joitakin ratkaisun eväitä, joilla saada suma liikkeelle. Ainakin kolme asiaa olisi pohdittava lävitse.

Ensinnäkin: kun kerran Ruotsin palkanmuodostusmalli on tuottanut reaalipalkkojen vakaata kasvua paremmin kuin Suomen nykyinen neuvottelujärjestelmä, eikö sitä kannattaisi koettaa soveltaa meilläkin? Ruotsin malli ei perustu lainsäädäntöön, vaan osapuolten keskinäiseen sopimukseen – ja pohjimmiltaan luottamukseen.

Kansainväliselle kilpailulle alttiiden toimialojen kilpailukyvyn turvaava koordinaatio on Suomen työmarkkinamallin ytimessä. Itse asiassa tämä sääntö on ollut kirjoittamattomana lakina vuosikymmenten ajan. Valtakunnansovittelijat ovat ottaneet sovittelun lähtökohdaksi ns. yleisen linjan sikäli kuin sellainen on syntynyt. Siitä on voitu sitten räätälöidä kulloiseenkin kiistaan sopiva ratkaisu muuttamalla vaikkapa palkan­korotusten aikataulua tai sopimusten kestoa. 

Varaventtiiliä myös tarvitaan. Ymmärrän julkisen sektorin naisvaltaisten alojen huolta siitä, jättäisikö vientivetoisen koordinaation kirjaaminen lakiin heidät ikuiseen palkkakuoppaan suhteess­a vientialoihin. Ruotsin työmarkkinamallissa järjestelmään on jätetty mahdollisuus räätälöidä erillisiä palkkaohjelmia julkiselle sektorille, kunhan se tapahtuu ilman työtaistelu-uhkaa ja keskusjärjestöjen yhteisellä sopimuksella. 

Toiseksi: paikallisen sopimisen pitäisi olla mahdollista kaikissa yrityksissä riippumatta siitä, miten niiden työntekijät tai työnantajat ovat järjestäytyneet. Tämän periaatteen hyväksyminen on ollut vaikeaa ammattiliitoille, joiden voima nojaa luottamusmiesten ja -naisten asemaan työpaikoilla. Mutta myös yrityksille on tärkeää, että työntekijöillä on edustajat, joiden kanssa voidaan pitkäjänteisesti sopia asioista. 

Samalla pohdin, miten ratkaisuja voisi tasapainottaa. Ruotsissa työntekijöiden edustus yritysten hallinnossa on paljon Suomea laajempaa. Eräs keskustelukumppanini Tukholmassa kehotti suomalaisia yritysjohtajia miettimään, miten he haluavat työntekijöiden käyttävän aikaansa: paneutumalla yrityksen menestyksen edellytyksiin, olemalla mukana päättämässä niistä ja siten sitoutumalla niihin vahvemmin – vai miettimällä uusia palkkavaateita tai tukilakkoja. Ay-liikkeen taas kannattaisi etsiä työnantajien kanssa uudenlaista yhteistyötä ja ymmärtää yritysten menestyksen ehtoja, ei uhkailla heti lakkoaseella.

Henkilöstön osallistuminen yritysten hallintoon vahvistaisi mielestäni olennaisesti paikallisen sopimisen vaatimaa keskinäistä luottamusta yritystasolla, jossa Suomen kansantalouden menestys viime kädessä ratkaistaan.

Kolmanneksi: olisiko meillä syytä ottaa oppia Ruotsin sovitteluinstituutista, jonka toimivaltuudet ovat aivan eri luokkaa kuin Suomen valtakunnansovittelijan? Kukaan ei kaipaa lisää byrokratiaa, mutta tällä hetkellä meillä on iso vaje sovittelijan toimintaedellytyksissä hoitaa tehtäviään, vaikka valtakunnansovittelija Anu Sajavaara tekeekin erinomaista työtä ja parhaansa niillä työkaluilla, joita hänellä on käytettävissään. Enkä halua asettaa sovittelijaa mahdottoman tehtävän eteen: eihän sovittelutyöstä tietenkään tule mitään, ellei molemmilla osapuolilla ole aitoa tahtoa ratkaisun löytämiseen.

Harvasta asiasta palkansaajien ja työnantajien luottamushenkilöt ovat nykyisin Suomessa samaa mieltä, mutta sovittelijan roolin osalta näke­mykset vaikuttavat kehittyneen samansuuntaisesti. Eduskuntatutkimuksen keskuksessa tohtori Anders Blomin johdolla tehdyssä tutkimuksessa tätä kysyttiin laajalta joukolta työmarkkinoiden vaikuttajia muodossa ”Miten arvioitte Ruotsin kaltaisen sovitteluinstituutin soveltuvuutta Suomeen?” Vastaajista 49 prosenttia vastasi myönteisesti ja 12 prosenttia kielteisesti. Epävarmojen osuus oli suuri, koska asiaa ei laajasti tunneta. Kiinnostavaa on, että vaikka myönteisiä vastauksia tuli hieman enemmän palkansaajien edustajilta, molemmissa ryhmissä myönteisiä vastauksia oli kielteisiä enemmän.

Pitäisikö sovitteluinstituutin olla osa uudistuvaa Suomen mallia? Kyse on mielestäni pitkälti siitä, annetaanko valtakunnansovittelijalle varsinaisen sovittelutyön lisäksi valtuudet vaikuttaa ennakoivasti ja pitkäjänteisesti myös hyvin toimivaan palkanmuodostukseen. Se ei edellytä mitään ekonomistien ja juristien armeijaa Bulevardille, vaan sovittelijalle oikeutta järjestää työ olemassa olevilla voimavaroilla. Suomen Pankki ja valtiovarainministeriö sekä monet taloudelliset tutkimuslaitokset tarjoavat kyllä osaamistaan käytettäväksi, mihin niillä on oikeastaan myös velvoite.

Suomea on rakennettu talvisodan aikana solmi­tusta tammikuun kihlauksesta 1940 lähtien yrittämisen, osaamisen, työnteon ja myös yhteisymmärryksen pohjalta. Nyt työmarkkinoilla on ajauduttu konkeloon, jossa asioita ei pystytä edistämään yhteistyössä ja neuvotellen. Euroopassa soditaan ja Suomen taloudellinen toimintaympäristö on vaikea. Nyt jos koskaan meidän pitäisi pystyä ratkomaan sisäisiä ongelmiamme paremmin.

Työmarkkinoiden uudistamista kyllä tarvitaan, eikä tupoja kannata haikailla. Eläkeuudistukset, kilpailukykysopimus ja maltilliset palkkaratkaisut kuitenkin osoittavat, että työmarkkinoilla palkansaajien ja työnantajien yhteistyöllä on saatu aikaan myös hyviä tuloksia. Kannattaako siis heittää lapsi pesuveden mukana?

Vaikka lyhyellä aikavälillä on vaikea nähdä tulehtuneen tilanteen paranevan, on aina katsottava pidemmälle eteenpäin. Varmuuden vuoksi totean, ettei tässä syyllisiä etsitä, vaan Lahtista ja ratkaisumallia. Uusi, toimivampi työmarkkina­malli ei syntynyt kivuitta Ruotsissa eikä Tanskassakaan. Meillä on nyt kuljettu korpitaivalta likipitäen yhtä pitkään kuin pohjoismaiset kumppanimme aikoinaan. Jos ne kerran pystyivät löytämään paremman mallin, miksi me emme pystyisi siihen?

Muutos parempaan ei tule automaattisesti. On aika alkaa rakentaa uudenlaista työmarkkinamallia. Sitä sopii pohjustaa työstämällä yhteistä tilanne­kuvaa, joka luo pohjan ongelmien ratkaisuun tähtäävälle yhteistyölle. Mutta tilannekuvakaan ei yksin riitä, ellei kukaan luo yhteistä keskustelua ja suuntaa sen pohjalta. Pitkäjänteisten ratkaisujen löytäminen edellyttää siksi paitsi laadukasta, luotettavaa tutkimustyötä myös kykyä asialliseen vuoropuheluun. Kentän palautteen nojalla pulmallista on, että aiemmin olemassa olleet rakenteet säännöllisille kohtaamisille on purettu. Kun tapaamisia on liian harvoin, niihin latautuu liian paljon vaikeita asioita, eikä niissä voida käydä luottamuksellista keskustelua, kun ihmiset eivät tunne toisiaan.

Ehkä säännöllinen vuoropuhelu pitäisikin nähdä instituutiona, siis toimintatapana tai hyvänä käytäntönä – leirinuotiona tai työpajana – joka on olennainen osa ristiriitojen järkevää sääntelyä. Korpilampiahan ei nykyisin kehtaa kaiholla kaivata, kuten ei tupojakaan tai saunailtoja. Mutta voisiko pääministerin johtama talousneuvosto olla yksi käypä foorumi? Entä vuosituhannen alkupuolella Matti Vanhasen pääministerikaudella toteutettu yritys- ja palkansaajakentän toimialakohtainen vuoropuhelu, joka oli osa ”Suomi maailmantaloudessa” -tutkimushanketta?

Suomen Pankin puolesta voin luvata, että olemme jatkossakin valmiita antamaan panoksemme yhteisen tilannekuvan luomiseen. Luottamuksen palauttaminen Suomen neuvottelujärjestelmään on kansallinen tehtävä.

Kun sanon tämän toivon, ettei minua suoralta kädeltä leimata ”menneen maailman maalariksi”, lainatakseni nobelisti Kazuo Ishiguron kirjan nimeä ja sanomaa. Hänen mainiossa, ajatuksia herättävässä kirjassaan sensei Ono, aiemmin arvostettu taidemaalari, on hyllytetty eläkkeelle ja hänen taiteensa julistettu pannaan.

En suostu hyväksymään, että yhteisymmärryksen taide joutaisi Suomessa pannaan. Pikemminkin ajattelen, että yhteiskunnallinen eheys ja risti­riitojen järkiperäinen sääntely ovat edellytys Suomen kaltaisen, pysyvästi vaikealla geopoliittisella maailmankolkalla sijaitsevan pienen maan menestykselle. Vastakkainasettelun kierre uhkaa nyt tätä eheyttä.

Meidän pitää pystyä parempaan tässä onnellisten tasavallassa. 

Olli Rehn on Suomen Pankin pääjohtaja ja yleisen valtio-opin dosentti.

Teksti on julkaistu alun perin Kanava-lehden numerossa 5/2024. Kanavan voit tilata täältä.