Nälkämaan sydämessä: Lapset jäätyivät hankeen Kainuussa

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Mökille mennessäni näin pienen pään pilkistävän lumihangessa. Siinä oli pienen tytön ruumis, 7-vuotisen, kylmänä ja tönkkönä hän oli näiltä ilmoilta erinnyt, kykenemättä kenellekään kertomaan kärsimyksistään ja ketään rakkaista omaisistaan näkemättä kuolinhetkellään. Hellävaroin otin hengettömän ruumiin maasta, nostin sen kelkkaan ja työnsin tytön kotiinsa. Mutta voi mikä näky olikaan silmäini edessä!

Pöydällä näin pienen kannikan petäjäistä ja jyrsityn luun. Toisessa vuoteessa oli äidin hengetön ruumis pitäen sylissään ja rintaansa vasten painaen nuorimman lapsensa, puolen kolmatta vuotisen pienen tytön ruumista; toisessa vuoteessa perheen isä sairaana ja avuttomana, enemmän kuolleena kuin elävänä, ja hänen vieressään pienen, nelivuotisen pojan hengetön ruumis. Voih, sitä näkyä! Tässä seison ”kuolemanlaaksossa”, olin kokoonluhistuneena. Sydämmeni oli raskas ja, kuten minusta tuntui, pakahtumaisillaan ja kyyneleeni olivat kasvoilleni jähmettyä… (Ote Kajaanissa toimineen suomalaisen papin kirjeestä, Christian Herald 4.2.1903)

 

Kesäkuun viimeisenä sunnuntaina vuonna 1902 Kainuussa satoi lumiräntää. Säiden jumalat olivat ankaralla mielellä, kevät oli tullut myöhään, sade ei lakannut eikä maa kyennyt vettä enää imemään. Tulvavesien lätäköittämät pelto- ja niittymaat olivat lohduton, harmaa tilkkutäkki. Ja kurjana jatkui myös kesä. Järvien rannat alkoivat jäätyä heinäkuussa, vilja lakastui eikä heinää saatu korjattua. Ruista ei Puolangalla leikattu lainkaan, ohrasatoa otettiin talteen vain muutamalla pellolla.

Nälkätalvi uhkasi tervamaita. Jo marraskuussa kuolema lähti koluamaan salomaan tupia.

 

Uutiset Suomea ja koko Pohjolaa uhkaavasta nälänhädästä alkoivat levitä nopeasti siirtolaisten keskuudessa Pohjois-Amerikan Michiganin kaivosalueella. Tieto kiiri paikallisten, suomenkielisten sanomalehtien, uusien tulokkaiden ja kotimaasta saadun kirjepostin välityksellä. Keräystä nälänhädän torjumiseksi ryhdyttiin käynnistämään heti, kokemusta avustustoimista oli saatu jo edellisten katovuosien 1893 ja 1900 aikana.

Suomalaissiirtolaisia oli kuitenkin vähän verrattuna jo yli 300 000 henkeen kasvaneeseen ruotsalaisten siirtolaisten yhteisöön. Ruotsalaiset olivat saaneet ripeällä toiminnallaan keskitettyä Chicagon ja Minneapolisin valtalehtien huomion Pohjois-Ruotsia uhkaavaan nälänhätään. Jo aloitetun keräyksen laajentaminen myös Suomea koskevaksi saattoi lehtien mukaan vesittää koko hankkeen. Vakavin nälänhätä uhkasi kuitenkin pohjoista Suomea, erityisesti Kainuun laajaa, hajallaan olevaa ja hankalien kulkuyhteyksien eristämää korpiasutusta.

 

Ongelmaan löytyi ratkaisu, kun siirtolaisten perustamat hätäapukomiteat sopivat avustusten jakamisesta. Pian ruotsalaiset päättivät lahjoittaa osuutensa naapurin hädänalaisille. Suomen pohjoisten alueiden huolestuttava tilanne oli huomattu vauraammassa naapurissa.

Samaan aikaan New Yorkissa toimivan kristillisen Christian Herald -viikkolehden päätoimittaja, tohtori Louis Klopsch sai vihiä Pohjois-Suomea uhkaavasta katastrofista brittiläisen tohtorin John Kilburnin kirjoittamista artikkeleista. Klopsch ryhtyi selvittelemään asiaa New Yorkissa asuvien suomalaisten avustuksella ja päätti pikaisesti hätäapukeräyksen järjestämisestä. Tammikuun 7. päivänä vuonna 1903 Christian Heraldissa ilmestyi artikkeli ”Suomi nälänhädän kourissa”, joka suuntasi Yhdysvaltain suuren ja vauraan kristillisen yhteisön katseen kauas valtameren yli, kohti vähäväkistä metsäkansaa.

Lyhyessä ajassa lahjoituksina kertyi huomattavia summia. Kaukainen, tuntematon maa sai laajaa huomiota muissakin lehdissä, ja halu auttaa ilmeni monella tapaa. Esimerkiksi lennätinyhtiö Western Union ilmoitti toimittavansa kaikki asiaa koskevat sähkösanomat puoleen hintaan. Yhtiön virkailijat maksoivat niitä jopa omasta pussistaan.

 

Suomessa oli kuitenkin perinteenä jakaa avustuksia vain ”lapio- ja kehruutyötä”, niin sanottua hätäaputyötä vastaan. Maan senaatti oli avannut vuonna 1867, keskellä julmia nälkävuosia, nälkäradaksi kutsutun Pietarin ratatyömaan. Työmaalla kuoli pahimmillaan joka viides nälän heikentämä rakentaja kulkutauteihin tai leipään, jota varomattomasti ahnehdittiin ravintoon tottumattomiin vatsoihin. Ja hätäaputöihin turvauduttiin myös ankarina katovuosina 1892 ja 1900. Kainuussa työskenneltiin silloin metsätöissä tai rakennettiin kymmeniä kilometrejä soiden yli vieviä ”porrassiltoja”, vieretysten poikkipuille asetettujen, halkaistujen tukkien muodostamia kulkuväyliä, jotka mahtuivat reenjalasten väliin ja joita pitkin hevonen sai kiskottua lastiaan. Naiset tekivät käsitöitä.

Amerikkalaiset lahjoittajat ja suuri joukko suomalaisia siirtolaisia, jotka olivat aiempienkin katovuosien aikana avustaneet, eivät hyväksyneet Suomen menettelyä. Apu tuli toimittaa ehdoitta sitä tarvitseville.

He olivat lukeneet Tohtori Kilburnin kirjoituksen Christian Heraldissa helmikuussa 1903: Mikäli mahdollista on työtä löydetty semmoisille, jotka kykenevät sitä tekemään, kuten metsän hakkuuta, teiden tekoa, soiden kuivausta jne. Monta löytyy, jotka elävät yksinäisissä ja kaukaisissa paikoissa eivätkä siis voi kotiaan jättää töihin mennäkseen. Lisäksi on olemassa monta leskeä kolmen, neljän ja useammankin lapsen kanssa, joiden on hyvin vaikea tehdä minkäänlaista työtä. Heidän ja heidän lapsensa täytyy kuolla, ellei heitä joutuin auteta.

 

Vaikeimmassa asemassa olivat pientilat ja torpat, jotka sitoivat asukkinsa tiukasti ohramaatilkkuihinsa. Pitkien taipaleiden taakse, metsäyhtiön huonosti palkattuun hätäaputyöhön ei isännän ollut mahdollista lähteä, jättää viljelyksiä heitteille ja perhettä oman onnensa nojaan. Pienestä karjasta oli huolehdittava, lanta kerättävä tarkasti talteen, tai uusi kurjuus uhkasi jo seuraavana vuonna.

Jopa kansanhuollon hätäapujauhojen hakeminen kirkolta saattoi muodostua ylivoimaiseksi. Toisinaan matkaa varten oli yritettävä lainata vaatteet naapureilta. Pitkälle korpitaipaleelle lähteminen kolmenkymmenen asteen pakkasessa puutteellisessa asustuksessa ja lapsilauman jättäminen yksin puukiukaalla lämmitettävään, syöpäläisten valtaamaan tupaan, oli äidille mahdotonta. Isä kun saattoi olla leivän haussa viikkojakin.

Tilanteen synkkyyttä lisäsi koko seudun keskeisen elinkeinon, tervakaupan, hiipuminen. Oulun kuulu tervahovi, maan koko tervakaupan keskus, oli tuhoutunut vuoden 1901 jättimäisessä tulipalossa. Tervan kysyntä alkoi nopeasti tyrehtyä rautalaivojen rakentamisen myötä, ja Kainuun metsät oli kaluttu lähes tyhjiksi männyistä, tervan alkuaineesta. Moni tervanpoltosta elantonsa tienannut oli hankkiutunut korviaan myöten velkoihin ”oululaiselle”, tili seuraavan vuoden tervatoimituksista oli otettu liian usein jo etukäteen. Luotto alkoi olla yhtä lopussa kuin jauhot pussissa. Korpitiluksia myytiin ”amerikanpiletin” hinnalla suurtiloille ja metsäyhtiöille.

Ongelmallinen järjestelmä suosi terveitä, perheettömiä ja maattomia miehiä ja naisia sekä metsäyhtiöitä, jotka teettivät töitä alipalkalla tai nyhtivät metsureiden ruoka-annoksista ylisuuren korvauksen. Ehkäpä tämä epäinhimillinen käytäntö oli osaltaan syynä siihen, miksi tohtori Klopsch saapui itse merkittävän rahasumman ja lehtimieskollegansa kanssa Helsinkiin helmikuussa 1903. Omien sanojensa mukaan hän halusi nähdä tilanteen maassa omin silmin, koska ”ei mikään hallitus maailmassa ilmoita suoraan, kuinka huonosti asiat todella ovat”.

 

Lehtimies Klopsch, kokenut hyväntekijä, joka aiemmin oli kiertänyt jakamassa apua muun muassa Intian ja Kiinan katastrofialueilla, matkasi helmikuun lopulla ankaran sydäntalven pimeyteen; Kuopioon, Iisalmeen ja metristen hankien saartamaan Kainuuseen. Mukana seurasivat toimittaja Gilson Willets ja suomalainen keskushätäaputoimikunnan jäsen, kielitieteilijä Julio (J. N.) Reuter. He kulkivat junalla, reellä ja suksilla. Aikalaislehtien mukaan Klopsch ja Willets olivat ensimmäiset amerikkalaiset, jotka koskaan olivat vierailleet talvisessa Kainuussa. Valoa oli päivisinkin niin vähän, ettei valokuvaaminen oikein luonnistunut. Kolme viikkoa kestäneen matkansa kokemuksista Klopsch ja Willets raportoivat artikkeleissa, jotka kuvastivat heidän kokemaansa aitoa järkytystä:

Kajaanin ja Oulun seuduissa on hätä suurin. Vähintäänkin 100 000 suomalaista on tällä hetkellä täydelleen riippuvaisia hätäavuista. Puolet karjasta on kuollut, ja yhä ehtimiseen uudistuvat ilmotukset ihmisten kuolemisesta nälkään. (Sähkösanoma Christian Heraldille, Haaparanta, 17.3.1903)

 

Auttava kristillinen yhteisö valtameren takana eli tilanteessa tiiviisti mukana. Christian Herald -lehden toimitustyö oli määrätietoista, aihetta pidettiin yllä näyttävästi koko talven ja kevään. Kuvituksena käytettiin ajankohdan nimekkäiden suomalaisten valokuvaajien, esimerkiksi I. K. Inhan, Ina Liljeqvistin ja Fabian Suomelan kuvaamia maisema- ja uutiskuvia pohjoisesta.

Lasten hätä oli artikkeleissa korostetusti esillä, kuten jo ennen päätoimittaja Klopschin Kainuun-matkaa John Kilburnin kirjoituksessa:

Lasten tila on monessa suhteessa erittäin surullinen. Usealla ei ole vaatetta enempää kuin yksi paita, eivätkä siis voi pistäytyä ulos ovesta, ellei joku vanhempi veli tahi sisar haali heille jotakin kulunutta vaateriekaletta lainaksi. Toisia nähdään päivittäin vaeltavan pitkiä matkoja tuiskussa ja pakkasessa kouluun, yllään joitakin aivan riittämättömiä vaatesiekaleita. (Christian Herald 7.1.1903)

Päätoimittaja itse kuvasi tilannetta näin:

Myöskin niin etelässä kuin lisalmessa vallitsevat hämmästyttävimmät olosuhteet. Sadottain lapsia kulkee päivittäin talosta taloon leipää anomassa. Tulirokko ja tuhkarokko ovat paikkakunnalla kulkutauteina. Niillä seuduin on ollut noin 800 kuolemantapausta.

—

Yksi ainoa seurakunta ilmoittaa, että 5 000 henkeä on kerrassaan avuttomia ja ovat pitäneet henkeään yllä lokakuusta lähtien paljaalla ”nälkäleivällä”. Lihaa, leipää ja perunoita ei tahdo millään keinoin saada koko nälänhätäalueella. Tuhansia on avojaloin ja ryysyihin puettuina, samalla kuin maa on syvän lumen peitossa. Kärsimistä ja puutetta ei voi sanoin kuvata. (Christian Herald 17.3.1903)

 

Juhani ja Pekka Ahon omistama Uusi Kuvalehti julkaisi keväällä 1903 erikoisnumeron Puutteen periltä, jonka myyntituotto lahjoitettiin hätää kärsivien hyväksi. Lehti oli kokonaisuudessaan omistettu käsittelemään kuluneen talven nälänhätää, Christian Herald -lehden artikkeleita ja varainkeruuta.

Julkaisu ei ylistänyt suomalaisten tai venäläisten viranomaisten toimintaa. Heti lehden ensimmäinen teksti kuvasi Suomen eri läänien hätäapukomiteoiden byrokratiaa ja 250 000 markan määrärahan nopeaa liukenemista agronomien organisoimiin turhiin hätäaputöihin pelloilla.

Amerikkalaisen lehtimiehen saapuminen tilannetta kartoittamaan kuvattiin lähes messiaanisena ihmeenä. Myös lehdissä aiemmin parjatuille, synnyinmaansa hylänneille Amerikkaan lähteneille siirtolaisille osoitettiin nyt kiitollisuutta.

Puutteen periltä oli kuvitettu Christian Herald -lehden artikkeleiden osalta Juhani Ahon puolison, taiteilija Venny Soldan-Brofeldtin piirroksin. Niiden pohjana olivat hämärinä talvipäivinä huonosti valottuneet valokuvat. Ne esittelivät tohtori Klopschin seuruetta suksineen kurjien mökkien pihoilla. Lehden omissa artikkeleissa oli oululaisen valokuvaajan, Fabian Suomelan ottamia valokuvia lasten hätämajoituksesta kouluissa ja salomaiden köyhimpien karmaisevista asuinoloista Puolangalla. Näistä kuvista painettiin myös hätkähdyttävän realistisia postikortteja, jotka poikkesivat täysin aikakauden muusta korttitarjonnasta.

 

Päivälehteen katovuodesta ja vaikeasta talvesta raportoi toimittaja ja kirjailija Kalle Kajander, Juhani Ahon läheinen ystävä. Hän kokosi vuonna 1903 aineistostaan teoksen Nälkämailta. Tutkiva journalisti matkasi siinä Kainuuseen, nälkämaille, joksi hän seudun nimesi. Nimi saattoi kuitenkin juontua The Christian Herald -lehden otsikosta ”In the Hearth of Famine Land” (Nälkämaan sydämessä). Joka tapauksessa se jäi elämään. Kajander pyrki hätkähdyttävän tilannekuvauksen ohessa myös penkomaan ongelman juuria, erityisesti pitkään jatkuneen tervakaupan yksipuolistamaa elinkeinorakennetta, alkeellista maataloutta, olemattomia tieyhteyksiä ja paikoillaan polkevaa kehitystä, lopulta jopa puhdasta saamattomuutta.

Mutta aitoa myötätuntoa on kirjailijan lauseissa, kun hän kohtaa inhimillisen hädän.

Ei tahdo mahtua ovesta sisään ja kumarassa pitää seistä sisässäkin. Mökki on kauheasti ränstynyt, lattia ihan mätä. Siellä on sauhun katkua ja kuumaa, enkä aluksi erota paljon mitään muuta, kuin joitakin pieniä olennoita, joita vilisee jaloistani nurkkiin. — Mökin emäntä ottaa juuri kiukaan uunista paistumasta leipiä, jotka ovat väriltään hyvin kauniin keltaisia, mutta hän ei puhu minulle mitään, katselee vain minua tuijottavin silmin, kalpean ja kuihtuneen näköisenä. Kysyn kuulumisia, mutta sen sijaan, että hän vastaisi jotain, puuskahtaa hän hillittömään itkuun, painuu kiukaan nurkkaan istumaan, peittää kasvonsa repaleisella esiliinalla ja itkee yhä, herkeämättä, eikä saa sanaa sanotuksi, vaikka jo lopulta koettaakin.

—

Vihdoin alkoi hän puhua ja käski minun maistamaan leipäänsä, jota paistoi. Siinä oli toinen puoli hienoksi jauhettua koivun kuorta seassa. Ei oltu heillä kesällä otettu petäjäistä ja nyt piti jatkaa koivulla, joka siihen tarpeeseen on paljon huonompaa, miltei suorastaan kelvotonta. Kuori keitetään kahteen kertaan, että sen katkera maku katoaisi, sitten se kuivataan ja jauhetaan. Kuusi oli vaimolla lasta, nuorin imevä vielä, eikä ollut hän sen tähden päässyt edes vaatteita hakemaan, jos mistä almua olisi saanut. Lapset kalpeita, puoliksi alastomia. Mies oli Haapalaan ja Pesiöön tehnyt töitä komitean jauhoja vastaan, jotka sitten parkilla jatkettiin, vaan se työ oli lopussa. Lehmää ei ollut. Ei moittinut komitean toimia, mutta sitä yhä valitti, ettei imevältä lapseltaan päässyt mitään apua hakemaan. Mies oli työn etsinnässä.”

 

Christian Heraldista peräisin olevien lainausten suomennokset ovat Puutteen periltä -julkaisusta.