Mitä ihmiseltä saa kysyä?
On epäkorrektia ulkonäön perusteella heti tivata, mistä joku on kotoisin. Silti ainoa tapa saada selkoa maailmasta on aito vuoropuhelu, johon kuuluu myös kysymyksiä.
Suomessa muistutetaan nykyään, että kysymys ”Mistä olet kotoisin?” voi olla rasistinen. Se on vain hienompi tapa kysyä, miksi olet ruskea, ja siksi sitä tulisi välttää.
Näin on, vaikka itse en ehkä kutsuisi kysymystä suoraan rasistiseksi. Mutta on tahditonta korostaa heti toiselle, että hän näyttää erilaiselta.
Kohteliaisuus tarkoittaa, että ottaa muut huomioon – eikä varmasti ole kovin mukavaa kuulla muiden jatkuvasti alleviivan sitä, että pitää olla syy, miksi ei ole valkoinen.
Sitä paitsi monet ei-valkoiset ovat syntyneet Suomessa eikä heillä ole jostain toisesta kotimaasta mitään kerrottavaa.
Silti en ole sitä mieltä, että kysymyksen pitäisi olla kielletty kautta linjan. Jos näin olisi, minä en voisi asua Venäjällä.
Moskova ja Pietari ovat monikulttuurisia suurkaupunkeja. Niiden asukkaat ovat tottuneita siihen, että ihmiset tulevat eri maista ja puhuvat venäjää aksentilla.
Silti kotimaastani kysytään jatkuvasti. Syy ei kuitenkaan ole rasismi vaan tavallinen uteliaisuus.
Venäjällä – kuten Suomessa – rasismi on ongelma. Meillä siitä sentään nykyään puhutaan.
Venäjällä – kuten Suomessa kaksikymmentä vuotta sitten – rasismin olemassaolo kielletään.
Tämän ymmärtääkseen ei tarvitse kuin matkustaa tavallisella Yandex-taksilla.
Sekä Moskovassa että Pietarissa taksikuskit kuuntelevat mielellään radiosta stand-up-koomikoita, jotka pilkkaavat harvoin Kremliä ja tuskin koskaan valkoisia miehiä. Potkiminen tapahtuu aina alaspäin.
Stand up -koomikot ivaavat ryhmiä, jotka ovat jo ennestään heikommassa asemassa; naisia, muslimeja, kaukasialaisia, keskiaasialaisia ja seksuaalisia vähemmistöjä.
Venäjällä avoimesti rasistiset pilat hyväksytään mutta uskontojen ja uskonnollisten tunteiden pilkkaaminen on lailla kielletty.
Samaan aikaan muita ihmisiä kohtaan on aitoa uteliaisuus. Mutta small talkia ei harrasteta – mennään suoraan asiaan ja halutaan oikeasti tietää, kuka toinen ihminen on.
”Mistä olet?” -kysymys on hienovaraisemmasta päästä.
Minulta kysytään usein myös, paljonko tienaan, uskonko Jumalaan ja olenko naimisissa.
Olen sinkkuäiti, ja siksi minulta tivataan, maksaako lapsen isä elatusmaksut – ja paljonko hän maksaa.
En loukkaannu.
Joskus tosin on vaikea pysy vakavana.
Eurooppalaisena olen etuoikeutetussa asemassa. Siksi minun on helppoa sanoa, että minulta saa vapaasti kysyä, mistä olen kotoisin.
Usein tätä kysyvät nimenomaan ne, jotka itse ovat tulleet Venäjälle muualta.
Olen käynyt lukemattomia keskusteluja kaukasialaisten, keskiaasialaisten ja tietysti myös venäläisten taksikuskien kanssa Venäjällä, ja ne ovat aina alkaneet samalla synnyinmaatani koskevalla kysymyksellä.
Tässä piilee ulottuvuus, joka nykyisessä suomalaisessa keskustelussa on jäänyt varjoon: sosiaalisessa kanssakäymisessä on normaalia kysyä kysymyksiä.
Oikeasti Suomessa kysytään liian vähän. Ei todellakaan olisi meille mitenkään haitaksi, jos osoittaisimme enemmän kiinnostusta muita kohtaan.
Lähtökohta pitää kuitenkin olla, että kohtelemme kaikkia samalla tavalla.
On tyhmää ja epäkohteliasta puhua automaattisesti englantia ihmiselle, joka ei ole valkoinen.
On epäkorrektia ulkonäön perusteella heti tivata, mistä ihminen on kotoisin. Jos tästä on aidosti kiinnostunut, voi luottaa siihen, että se todennäköisesti tulee joka tapauksessa ilmi ennemmin tai myöhemmin.
Nigerialainen kirjailija Chimamanda Ngozi Adichie kuvaa mestarillisesti romaanissaan Kotiinpalaajat (Otava, 2013), miten liberaalit amerikkalaiset suhtautuvat Nigeriasta Yhdysvaltoihin muuttaneeseen päähenkilöön. He haluavat hänen kauttaan todistaa omaa suvaitsevaisuuttaan. Lopputuloksena on käänteinen rasismi.
Koskaan ei pidä projisoida omia käsityksiään toisen ihmisen kautta, oli käsitys miten liberaali tahansa.
Mutta ihminen on sosiaalinen eläin ja meillä on perinpohjainen halu ymmärtää toisiamme. Siksi on järjetöntä kieltää keskusteluja eri maista, kulttuurista ja kielistä. Jos haluaa ymmärtää jotain maailmasta, siihen paras tapa on vuoropuhelu.
Useimmiten ihmiset kertovat mielellään maastaan ja kulttuuristaan niille, joita asia aidosti kiinnostaa.
Kirjoittaja Anna-Lena Laurén on Dagens Nyheterin ja Hufvudstadsbladetin kirjeenvaihtaja Moskovassa.