Musiikki kuuluu vielä kaikilla kanavilla, mutta kuuluvatko ajatukset?

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Teksti on julkaistu alun perin Kanava-lehden numerossa 6/2023. Suomen Kuvalehti julkaisee alun perin Kanavassa julkaistuja tekstejä verkossa.

Vuoden 2013 Yleisradio-veron piti varmistaa, ettei Ylen rahoitus olisi niin alttiina poliittisille suhdanteille kuin lupamaksujen aikaan. Toisin kävi.

Keväällä 2023 alkanut keskustelu Ylen rahoituksen leikkauksesta, jossa esitykset vaihtelevat muutaman prosentin indeksileikkauk­sista neljännekseen koko budjetista, konkretisoituu parlamentaarisen työryhmän keväällä 2024 valmistuvaan mietintöön.

Keskustelu leikkauskaavailujen ympärillä on vaimeaa. Yle ei omaksumansa linjan mukaisesti osallistu siihen itse, ja vaikka Ylellä on kansalaisten vankka tuki, kolumnit ja somekommentit eivät realisoidu toiminnaksi. Kun keskustelun rutiinia ei ole, ei ole ketään, joka kävisi Ylen ja yleisöjen puolesta keskustelua.

Mutta onko se Ylen omaa syytä?

Britannian BBC on toistuvasti poliittisten tuulten mukana yltyvien leikkausten uhan alla, mutta yhtä toistuvasti käynnistyvät sitä puolustavat kansanliikkeet. Julkisen palvelun median yhteiskunnalliset hyödyt ovat tutkitusti vaikuttavia ja kulut kansalaista kohden pienet.

Kun saavutettavat säästöt eivät juuri tuntuisi kansalaisten kukkaroissa, mitä Suomessa siis pitäisi tapahtua, jotta leikkaukset eivät olisi vain ideologinen tai puoluepoliittinen kysymys? Voisiko Yle kehittää omaa toimintaansa, jotta kansalaisten voimaton tuki vahvistuisi näkyväksi ja kuuluvaksi? Millaista keskustelua yleisöjen kanssa kannattaisi käydä?

Yhtä varmasti kuin väittely Ylen rahoituksesta nousee aina uudelleen pintaan, nousee protesti Ylen kulttuuriohjelmistosta tai sen puutteesta. Eikä aiheetta, sillä audiovisuaalisten kulttuuriohjelmien määrä on pienentynyt viime vuosikymmenen aikana lähes olemattomiin.

Tuoreimman kuohun nostatti uusi tulkinta siitä, että Ylen ydintehtäviin eivät enää kuulu kulttuuripalkinnot, kuten Tanssiva karhu ja ruotsinkielinen Litteraturpris. Se nosti jälleen pintaan keskustelun siitä, miksi kulttuuri ei ylipäätään näytä kuuluvan Ylen ydintehtäviin. Myös yhteistyö esimerkiksi kirjallisuustapahtumien kanssa on lopetettu, eikä journalistisia taideohjelmia ole.

Vastakaikua kysyjille ei juuri tule, sillä katsojat ja Ylen ohjelmajohto puhuvat eri kieltä ja näkevät todellisuuden toisin.

Ylen toistuva kanta on, että kaikki on kulttuuria, myös draama ja lastenohjelmat, ja että syys- ja kevätkausilla esitettävä Kulttuuricocktail kattaa koko kulttuurin kentän. Siihen Kulttuuricocktail kenties pyrkiikin, mutta tehtävä on mahdoton. Kulttuuricocktailin studiokeskustelujen sisällöt liikkuvat metatasolla ja viittaavat todellisuuteen, jota ei juuri muualla Ylessä nähdä.

Ylen tuottamia tai tilaamia kuvataidetta, elokuvaa, kirjallisuutta, muotoilua, arkkitehtuuria, teatteria, tanssia ja muita taiteenlajeja käsitteleviä ohjelmia on tarjolla vain satunnaisesti, eikä mitään taiteenlajia, musiikkia lukuun ottamatta, seurata, välitetä, tallenneta tai käsitellä pitkäjänteisesti tai johdonmukaisesti.

Musiikki kuuluu ja näkyy kaikilla kanavilla, joskus kirjaimellisesti samaan aikaan, mutta muiden taiteenalojen tekijöiden työt ja ajatukset jäävät varjoon. Ja miksi niiden pitäisikään olla esillä – taideohjelmien tv-katsojaluvut ovat pieniä, eivätkä ne tavoita Areenassakaan massayleisöjä.

Pienten yleisöjen ohjelmien dilemma koskee kaikkia julkisen palvelun mediayhtiöitä. Niiden peruskirjoihin ja toimilupiin on kirjoitettu sivistyksen ylläpitämisen ydintehtävä. Useissa maissa sen toteutumista seurataan detaljitasolla, sillä moniarvoinen, monipuolinen ohjelmisto vaikuttaa kansalaisten tiedon tasoon ja oppimistuloksiin. Myös Suomessa laki Yleisradio Oy:sta – viimeksi uudistettu edellisen parlamentaarisen työryhmän toimesta 2017 – määrittelee Ylen kulttuuritehtävän eksplisiittisesti. Ylen tulee (1) tuottaa, luoda, kehittää ja säilyttää kotimaista kulttuuria, taidetta ja virikkeellistä viihdettä, (2) ottaa ohjelmistossa huomioon sivistys- ja tasa-arvonäkökohdat, (3) tarjota mahdollisuus oppimiseen ja itsensä kehittämiseen, (4) tukea suomalaisen kulttuuriperinnön vaalimista, suvaitsevaisuutta, yhdenvertaisuutta, tasa-arvoa ja kulttuurista moninaisuutta sekä (5) huolehtia ohjelmatarjonnasta myös vähemmistö- ja erityisryhmille.

Kulttuuritehtävästä kiinni pitämiseen ja siitä hyvin suoriutumiseen on monta hyvää syytä.

Bruce Springsteen totesi USA:n vuoden 2020 presidentinvaalien alla Donald Trumpin ajasta näin: ”Tässä Valkoisessa talossa ei ole taidetta. Ei kirjallisuutta, ei runoutta, ei musiikkia – ei yhdessä tekemistä eikä leikkiä. Olemme nyt vailla iloa ja eksyksissä. Yhteiskunta on menettänyt ne kulttuuriset elementit, jotka ovat tehneet maastamme suuren. Mennyttä kaikki lumous, hauskuus, onni ja toisten kannustaminen, kaikki se, mikä on tehnyt yhteisestä ihmisyydestä kokemisen arvoista.”

Taide lumoaa, lohduttaa ja inspiroi, viihdyttää, haastaa, avaa uusia näkökulmia ja tekee elämästä elämisen arvoista.

Yleisradion vahva panos kulttuurin ja taiteen kentillä on oleellinen sekä kulttuurin kentälle että yhteiskunnan tasapainolle. Ylen broadcast-kanavat ovat kaikkien ulottuvilla tasaveroisesti. Yle on tiedotusinstituutioista se, joka tavoittaa kaikki suomalaiset. Se on suurin yhteinen nimittäjä, jonka kautta kulttuuri on läsnä julkisessa tilassa vaivattomasti ja itsestään selvästi.

Kulttuuriohjelmisto laajentaa mediamaisemaa ja asettaa päivän tapahtumat mittasuhteisiin. Ohjelmiston mukana tulevat uudet ajatukset laajentavat sitä, mistä ja miten puhutaan, mitä ja miten ajatellaan. Pelkkien uutisten, ajankohtaisohjelmien ja sarjadraaman hallitseman lähetysvirran alta ei erotu hitaampia kehityskulkuja tai sellaisia asioita, joiden tärkeys on esimerkiksi pysyvyydessä. Sellaisia, joita kulttuuriohjelmien muodostama merkitysten verkosto voi rakentaa.

Kasvatustieteilijä John Deweylle ihmisten tekemän maailman on tarkoitus olla ihmisten koti heidän maan päällä ollessaan, ja siksi ”hyödyttömät” asiat kuten puhe, ja tässä tapauksessa tv-ohjelmat, tekevät maailmasta sellaisen, jossa voi olla kuin kotonaan.

Jos tästä maailmasta – ja mediasta – puuttuu taide, kuten Bruce Springsteenin kuvaamasta Valkoisesta talosta, se voikin tuntua autiolta ja tyhjältä.

 

Tosiasia on, että on isoja väestönosia, jotka eivät edes omista televisiota, ja monet niistä, jotka omistavat, eivät juuri seuraa broadcast-kanavia. Heille lineaarinen televisio näyttäytyy merkityksettömänä.
Televisio toimii suurten suorien tapahtumien alustana, agendaa ja rytmiä rakentavan uutis- ja ajankohtaisjournalismin kotina ja myös nuorille suunnattujen sarjojen yhtenä ikkunana. Ja se voi toimia taiteen jokapäiväistäjänä ja taiteilijoiden puhevallan legitimoijana. Taiteilijoiden äänen kuuluminen siinä missä poliitikoidenkin rikastaisi poliittista mielikuvitusta ja yhteiskunnallista keskustelua.
Television katsojat ovat yli 45-vuotiaita ja suurkuluttajat yli 65-vuotiaita, ikäpolvesta toiseen. Katseluminuutit eivät juuri vähene. Finnpanelin mukaan Suomessa katsotaan lineaarista televisio­ta keskimäärin 158 minuuttia päivässä.

Todellisuus kohdataan ja sitä hahmotetaan median kautta, ja julkisen median välittämän todellisuuden tulisi heijastaa yhteiskunnan kokonaisuutta: tällainen maailma on ja tällaisia asioita siinä tapahtuu; tämä on uutta, tämä on tulevaa, tämä on pysyvää; nämä asiat liittyvät toisiinsa.

Verkossa kokonaisuuksien ja yhteyksien hahmottaminen onnistuu huonosti. Esimerkiksi Yle Areenassa näkyy kerrallaan vain pieni osa sen valtavasta sisällöstä. Ohjelmat on järjestetty suosion, kohderyhmän ja laji- tai sisältötyypin mukaisesti, toisinaan jonkin asiayhteyden määrittelemiksi kuratoiduiksi kokoelmiksi. Järjestämisperusteiden hahmottaminen ja valmiiden valintojen ohi syvemmälle selaaminen vaatii resursseja, joita kaikilla ei ole.

Tiedollisesti tasa-arvoinen yhteiskunta, jossa kulttuurinen pääoma on kaikkien saatavilla, on elinvoimaisempi kuin yhteiskunta, jossa kulttuuriset resurssit ovat vain osaavimpien saatavilla. Kun tarjonta verkossa kasvaa kasvamistaan, rajallisesta tarjonnasta, kuten lineaarisesta televisios­ta voi tulla laadun ja merkityksen turvapaikka.

Tiedotusvälineiden rakentama ja tulkitsema maailma tarjoaa joskus ainoan pääsyn oman itsen ulkopuolella oleviin yhteisiin sisältöihin. Yhteyden kautta kansalaiset pääsevät osallistumaan kulttuurisiin, sosiaalisiin, yhteiskunnallisiin ja poliittisiin verkostoihin.

Yle voi olla Suomessa monelle ainoa yhteys kulttuuriin ja taiteisiin. Kulttuuriohjelmien punoma merkitysten verkosto sitoo yhteiskunnan eri osa-alueita toisiinsa ja tarjoaa mielekkäitä vaikkei aina miellyttäviä tulkintoja maailmasta.

Mediaympäristön ymmärrettävyys, hallittavuus ja merkityksellisyys vahvistavat kokijan jäsenyyttä yhteiskunnassa ja vähentävät polarisaatiota. Ohjelmiston rakenteet heijastavat ja muokkaavat yhteiskunnan rakenteita ja siten myös kulttuurin asemaa yhteiskunnassa.

Kun kartoitin väitöstutkimuksessani (2020) suomalaisten yleisöjen katselukokemuksia ja kulttuuriyleisöjen odotuksia, aineistosta kävi ilmi, että yhteys yhteisiin asioihin ja yhteys maailmaan merkitsi heille yhteyttä taiteeseen, kulttuuriin, historiaan, luontoon ja tieteeseen.

Mikä tahansa ohjelma ei kuitenkaan yhteyttä tuota. Ohjelman laadun tulee olla suhteessa katsojan odotuksiin. Kulttuuriohjelmien asiantuntevan katsojan odotukset ovat korkealla, kuten tutkimuksessa siteerattu osallistuja kuvaa:

”Hyvä kulttuuriohjelma: ei katsojaa aliarvioiva, ei silti ylimielinen tai elitistinen, ammattislangia viljelevä. Esittelee ilmiötä, aihetta, analysoi, asettaa laajempaan kokonaisuuteen. Ei arvota!

Herättää katsojassa kysymyksiä, halun tietää enemmän tai edes ajatella enemmän  –  tai sitten todeta, että tuo ei tosiaankaan ole minua varten.

Auttaa tajuamaan, keitä olemme, mistä tulemme, ja miksi ehkä olemme menossa tuonne. Siitähän kulttuurissa on kyse.”

Tällaisiin odotuksiin vastaaminen edellyttää tietoista ja tavoitteellista kulttuuriohjelmapolitiikkaa.

Ylen ohjelmajohto päätteli vuonna 2008 laatimassaan tv-kulttuuriohjelmien strategiassa, että kulttuuri vaatii tahtoa ja tekoja.

”Ylen kulttuuriohjelmien tarjonta on digikana- vien myötä kasvanut, mutta Ylen on osoitettava kulttuuritahtonsa kokonaisuutena vaikuttavammin ja tavoiteltava näyttävämmin ja rohkeammin kulttuurin ykkösmedian asemaa. Ylen kulttuurijournalismin osaamista on kehitettävä pitkäjänteisesti.”

Laaditussa nelikentässä nähtiin Nyky-Yle- ja Harmaa-Yle -vaihtoehtojen lisäksi kaksi vastakkaista skenaariota, Kulttuuri-Yle ja Turnajais-Yle.

Kulttuuri-Ylen ominaisuuksia olivat:

– aito kulttuuritahto ja vaikuttavia tekoja

– laajat ja monipuoliset sisällöt ja laadukas toteutus

– vahva elämyksellinen tarjonta

– monimediaiset palvelut

– YLE median ykköstoimija

– lupamaksulle katetta myös kulttuurin kautta

– kulttuurin ”kanta-asiakas” tuntee omakseen

Turnajais-Ylen ominaisuuksia olivat:

– vain yleisösuhde ratkaisee

– Yle ei aktiivinen kulttuuritoimija

– painopiste yksittäisissä ”tähtitapahtumissa”

– kulttuurin sisältöfokus hukattu

– ei hoideta ylisukupolvista velvoitetta tai kulttuurikasvattajan tehtävää

– julkisen palvelun velvoite ei täyty – rahoituksen kyseenalaistaminen

Viimeinen uhka, rahoituksen kyseenalaistaminen kulttuuritehtävän laiminlyömisen ja lain kirjaimen noudattamatta jättämisen takia, ei toistaiseksi ole ollut rahoitusleikkausten motiivina. Muuten Kulttuuri-Yle näyttää jääneen toteutumatta, kun kehitys on vienyt Turnajais-Ylen suuntaan. Se ei ole ollut sattumaa, mutta useat raportin laatimisen jälkeen käynnistyneet samaan suuntaan vaikuttaneet kehityskulut ja uudet strategiset tahtotilat ovat yhtäaikaisina heikentäneet kulttuuritarjontaa kenties enemmän kuin oli tarkoitus.

Vielä 2000-luvun alkupuolella Ylen kotimainen kulttuuritarjonta oli runsasta. TV1:n illoissa nähtiin kulttuuridokumentteja, henkilökuvia, tapahtumataltiointeja, kirjallisuus-, kuvataide-, teatteri-, elokuva- ja erikoisohjelmia (Runoraati, Kulttuurikuntoklinikka, Voimala) sekä kulttuuriuutisia ja kulttuurin ajankohtaisohjelmia (Valopilkku, Kosmos, K-rappu, Strada), joista muutamat jatkuivat 2010-luvulla. Vuonna 2001 alun perin opetus-, kulttuuri- ja tiedekanavaksi perustettu Yle Teema lisäsi kulttuuriohjelmien kysyntää ja tarjosi niille muun muassa Teemalauantaissa näkyvyyttä ja kontekstia.

Mikael Jungnerin (2005–2010), Lauri Kivisen (2010–2018) ja Merja Ylä-Anttilan (2018–) toimitusjohtajakausilla keskeisiksi ovat nousseet nimikkeiden vähentäminen, alle 45-vuotiaisiin ja sitä nuorempiin kohderyhmiin keskittyminen sekä verkkopalvelujen suosiminen broadcastin kustannuksella.

Nimikkeiden vähentäminen on suoraan heijastunut kulttuuriohjelmien tilauksiin ja tuotantoon, radion puolella esimerkiksi vielä 2010-luvun alkupuolella monimuotoisen kirjallisuusohjelmiston kuihtumiseen ja television puolella taideohjelmiston häviämiseen.

Kun samalla ohjelmistosta on kadonnut elävästä elämästä raportoivia ja sitä dokumentoivia ohjelmalajityyppejä (reportaasit, makasiinit, henkilökuvasarjat), ei arki- ja kulttuurielämää enää juuri dokumentoida. Kulttuuriperintö ja arjen historia eivät tallennu.

Kymmenen viime vuoden ajalta Ylen arkistossa on suomalaisesta taiteesta ja kulttuurista, tulevaisuuden kulttuuriperinnöstä, tallessa vähän ja sattumanvaraisesti. Turnajais-Ylen ennustama ylisukupolvisen velvoitteen tai kulttuurikasvattajan tehtävän laiminlyönti on toteutumassa.

Keskittyminen nopeisiin menestyksiin toivekohderyhmissä, erityisesti alle 30-vuotiassa, on johtanut iäkkäiksi miellettyjen kulttuuriyleisöjen tappioon, joka saa välillä töykeitä ilmenemismuotoja. Vaikka säveltäjä Kaija Saariahon poismeno kesällä 2023 näkyi ja kuului Ylen kanavilla, niin Saariahon 70-vuotisjuhlaohjelmisto syksyllä 2022 ei saanut tilaa Yle Areenan etusivulta, eikä edes kulttuurinäkymän kärjestä, sillä kuka tosissaan kuvittelisi, että 70-vuotias säveltäjä kiinnostaisi alle 45-vuotiaita.

Kulttuuriohjelmien menestyksen ennuste Areenassa todella on heikko. Vain harva pienen yleisön ohjelma nousee esiin ja saa riittävästi katsojia perustellakseen olemassaolonsa, ja kun Ylen kompleksinen suhde broadcast-televisioon yli 45-vuotiaiden välineenä lähes siivilöi kotimaisen taideohjelmiston ulos, sen tuottaminen lakkaa. Epävirallisissa sisäisissä keskusteluissa ikäsyrjintä puhuttaa, mutta julkisesti sitä ei tuoda esiin.

Se voisi kannattaa, sillä tulkinta siitä mitä ja miten nuoria palvellaan niin, että julkinen palvelu säilyy samalla relevanttina, ei voi olla vain makuasia. Kun menestys, Areenan ”hitit” kohderyhmässä, on tärkein kriteeri, jää pitkäaikaissuhde huomiotta. Yksittäiset hitit eivät välttämättä jätä muistijälkeä eivätkä yhdisty Yleen, jonka luokse palattaisiin vielä keski-iässäkin.

Tarpeet tietää, ymmärtää ja kuulua maailmaan ovat Ylen omienkin kyselyjen mukaan kaikissa ikäryhmissä keskeisiä median käyttömotiiveja, viihtymisen ohella. Julkisen palvelun tehtävään kuuluu myös sisältöjä, jotka eivät ole kaikille, tai joita voidaan ottaa käyttöön kun oma elämäntilanne sitä vaatii.

Esimerkiksi viihdettä eniten kuluttavat nuoret voivat kohdata tilanteita, joissa vastauksia me- diasta haettaessa juuri julkinen palvelu voi olla ainoa, joka niitä tarjoaa.

Jos vain suosiota mittaava yleisösuhde ratkaisee, julkisen palvelun identiteetti hukkuu. Pelkkä yleisradioyhtiön olemassaolo ei riitä, sen täytyy olla sitoutunut monipuoliseen tarjontaan. Kirjailija Anna Lamottin sanoin:

”Eivät majakat juokse rantakallioilla etsimässä pelastettavia veneitä – ne vain seisovat paikallaan ja loistavat.”

Liikenne- ja viestintävirasto tutki vuosittain suomalaista televisiotarjontaa vuoteen 2014 asti. Yle vastasi 90 prosentista kulttuuriohjelmistosta parhaaseen katseluaikaan. Yle on siis ollut lähes yksin vastuussa audiovisuaalisen kulttuurin ja taiteen tarjonnasta. Jos kulttuuriohjelmisto puuttuu Ylestä, se puuttuu mediamaisemasta ja kansallisesta muistista.

Silloin myös kulttuurin, taiteen ja taiteen tekijöiden näkyvyys ja puhevalta katoaa, mikä mahdollistaa koronasulkujen kaltaiset kulttuuriin kohdistuvat mielivaltaiset toimet.

Kun tarjonnan moninaisuus vähenee, maisema muuttuu. Sitä on vaikea havaita, sillä tyhjä tila täyttyy muulla tarjonnalla. Kaikkiaan ohjelmiston monimuotoisuus on ohentunut. Kun lajikato syvenee, koko ekosysteemi kärsii ja myös jäljelle jäävä on heikommilla kantimilla. Samalla Ylen arvo yhteiskunnallisen yhteyden ja tiedon tarjoajana hiipuu.

Tätä kehitystä tukee myös suhde tutkimukseen. Yleisötutkimus on muuttunut asiakkuustutkimukseksi: Yle tutkii itse itseään ja yleisöjään ja käyttää kaupallisten tutkimuslaitosten tuottamaa tietoa käymättä jatkuvaa ja avointa keskustelua ulkopuolisten tutkijoiden, muiden tietoinstituutioiden tai katsojien kanssa. Kriittinen sisäinen puhe ohjelmalinjauksista on hiljaista, ja ajoittaiset debatit sosiaalisessa medias­sa vaimenevat nopeasti.

 

Avoimuuden ja läpinäkyvyyden puute voi olla kohtalokasta Ylelle. Vuosina 2017–2018 Sveitsin yleisradioyhtiötä SGR SSR:ää uhkasi julkisen rahoituksen lakkauttaminen. Sen johto ja työntekijät käynnistivät massiivisen kampanjan kääntääkseen kriittisen yleisen mielipiteen julkisen palvelun kannalle. Lakkauttamisesitys kaatui.

Yhtiön johtopäätös ja viesti muille eurooppalaisille yleisradioyhtiöille oli: legitimiteetin lunastaminen ei ole koskaan ohi. Julkisen palvelun tulee yhä uudelleen osoittaa merkityksensä demokratialle, käydä jatkuvaa vuoropuhelua eri asiantuntijoiden, intressiryhmien ja yleisöjen kanssa ja arvioida laadullisilla ja määrällisillä mittareilla, millaista arvoa tuotetaan ja miten se välittyy.

Britanniassa näin on toimittu systemaattisesti, ja se on johtanut kansalaisten vahvaan tukeen, joka on antanut tuulensuojaa pahimmilta poliittisilta myrskyiltä. Esimerkiksi hallituksen tavoite yksityistää Channel 4 kaatui kanavaa puolustavan kampanjan seurauksena.

Yle käyttää vuosittain lähes sata miljoonaa euroa kulttuuriksi (laajasti) määriteltävissä oleviin kustannuksiin, kuten tilauksiin kotimaisilta tuotantoyhtiöiltä. Tämän suuruisia summia käyttävät muut julkiset kulttuuri-instituutiot ovat tarkan seurannan kohteina. Monessa maassa yleisradioyhtiö on kulttuuriministeriön alainen ja ohjelmistopolitiikka rakentuu julkisen keskustelun tuloksena.

Suomessakin ohjelmapolitiikka, ohjelmistosuunnitelmat ja yleisötutkimus olisi syytä avata Britannian ja Sveitsin esimerkin mukaisesti jatkuvalle dialogille asiantuntijoiden ja yleisöjen välillä. Se saattaisi olla silmiä avaavaa. Brittikyselyssä havaittiin muun muassa, että etenkin 18–24-vuotiaat hakivat BBC:ltä sivistystä ja inspiraatiota.

Avoin keskustelu julkisesta palvelusta ja sen toteutuksesta hyödyttäisi Yleä enemmän kuin haittaisi sitä, ja se tekisi Ylen asemasta vahvemman, kun sillä olisi yleisöjen tuki tarjonnalleen. 

Marjaana Mykkänen on valtiotieteiden tohtori ja dokumenttiohjaaja. Hän on työskennellyt Yleisradiossa toimittajana, ohjaajana ja kulttuuriohjelmien tuottajana.

Teksti on julkaistu ensi kertaa Kanavassa 6/2023. Kanavan voit tilata täältä. Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan mediaperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja.