Mitä Jeesus sanoisi?

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Toissa kesänä Helsingin piispa Irja Askola siunasi miesparin kirkon lähetystehtävään. Piispa sai joiltakin uskovilta passituksen ikuiseen kadotukseen.

Muistan Irja Askolan vuosien takaa Vartijan toimitusneuvoston avaramielisenä ja herkkätuntoisena jäsenenä. Pappien osa nykykirkossa on varmaan hankala. Miten suhtautua ajan kysymyksiin naispappeudesta homoliittoihin? Miten vastata maallistuvaan elämäntunteeseen? Miten pitää kirkko sinä mitä se ytimeltään on, ja samalla kutsua etsiviä ja uskottomia? Jotain hämmennyksestä kertoo puhe ”kaksituhatvuotisesta tuotteesta” ja Nasaretilaisen kutsuminen ”Jesseksi”.

Mitä historian traagisimman tarinan päähenkilö itse sanoisi siitä, mitä me puhumme ja teemme? En ole kuullut pappien ja usko­vien esittävän kysymysten kysymystä. Mitä Jeesus sanoisi?

Joitakin vuosia sitten kävelin Milanon Duomossa. Tungoksessa asteli nuori kaunispiirteinen mies. Hänellä oli pitkähköt mustat hiukset ja vähän mustaa partaa, polviin ulottuva nahkatakki. Hän esitteli sulavin kädenliikkein kirkon yksityiskohtia kaverilleen, arkisen oloiselle tanakalle miehelle. Hän oli kuin mielikuva, joka länsimaalaisella ihmisellä on Nasaretilaisesta. En minä tällaista tarkoittanut. En siedä loistoa ja valtaa, itseriittoisuutta, uskottomien ylenkatsomista. Te olette tehneet minusta jonkun, joka en ollut.

 

Kuulun kristinuskon perinteeseen. Olen saanut siltä paljon, sellaistakin mitä en tiedä. Kotona opin arkista kristillisyyttä. Piti olla siivo ja kohtelias, muihin ihmisiin piti suhtautua kunnioittavasti. Äiti opetti minulle iltarukouksen. En suostunut nukahtamaan ennen kuin ymmärsin, mitä Isä meidän joka sanaltaan tarkoitti. Pyhäkoulussa iäkäs nainen puhui Jumalasta jotenkin pelottavasti. Rippikoulun ehtoollisella en voinut ymmärtää leipäpalaa ja viinitilkkaa Jeesuksen ruumiiksi ja vereksi.

Onko lapsi jumalaton ennen kuin hän kuulee Jumalasta? Syntyykö uskonnottoman kodin lapselle ajatus Jumalasta? Ajan mittaan lapsi alkaa ajatella itseään ja olemassaoloaan. Jonakin hetkenä hän tajuaa, että hän joskus kuolee. Lapsi oppii ison sanan. God, Gott, Gud, Dieux, Dio, Allah, Jumala… Hän alkaa ajatella sitä, antaa sille hahmon.

”Jumala” on ihmisen evoluution jossakin vaiheessa kehittynyt ajatus. Miksi maailma on tällainen? Miten minun kuoltuani käy? Täytyy olla jokin, josta en tiedä. Se on minusta selvillä, tarkkailee ja valvoo tekemisiäni. Sillä on valta ja voima minuun, minä olen avuton sen hallinnassa. Se on luonut maan ja taivaan, tähdet ja elämän. Sitä on toteltava. Jotenkin niin alkuihmiset saattoivat ajatella.

Ajan mittaan heihin syntyi taju oikeasta ja väärästä, omatunto, osallisuuden tunne, epäitsekkyys. Sillä oli evolutiivista valintaetua, yhteisölle oli hyödyllistä toimia yhdessä. Ihminen oli luonut ”Jumalan”. Sitä ei mitenkään voinut tavoittaa. Siksi siihen oli helppo uskoa.

Simpanssi on geeneiltään häkellyttävän lähellä ihmistä, jossain määrin myös olemukseltaan ja käyttäytymiseltään. Simpanssista ei ole jalkapalloiluun eikä viulunsoittoon. Vain Homo sapiens on kyennyt luomaan jotain sellaista kuin taiteen ja tieteen, kirjapainon ja tietokoneen, goottilaiset katedraalit ja keskitysleirit, jumalat ja paholaiset. Ihmisen dilemma on animaalisuus ja inhimillisyys samassa olennossa. Siitä kasvaa ihmisen ainutlaatuisuus.

Esitän biologisen hypoteesin. Homo sapiensin olemassaolo on suuren sattuman seurausta. Jos Jukatanin niemimaalle ei 65 miljoonaa vuotta sitten olisi pudonnut jättimäistä asteroidia, maapalloa hallinneet dinosaurukset eivät olisi dramaattisen ilmastonmuutoksen seurauksena hävinneet. Pienikokoisille nisäkkäille ei olisi avautunut uusia ekologisia lokeroita eivätkä ne olisi saaneet evolutiivista vauhtia. Ei olisi tapahtunut kädellisten kehitystä, ei olisi syntynyt Homo sapiensiin johtavaa kehityslinjaa. Ei olisi ”Jumalaa”, koska ei olisi ihmistä.

Evoluutio kohti ihmistä oli vääjäämätön mutta tarkoitukseton. Evoluutiolla ei ole tarkoitusta, ellei sitten geenien jatkuminen. Eikä sekään ole tarkoitus, se on geenien ominaisuus, elämän ydin.

 

Erosin kirkosta 1970 maailmankatsomuksellisista syistä. Siihen aikaan lapsi seurasi kirkkosuhteessa isäänsä. Merkitsin eroamislomakkeeseen ruksin, jolla puolitoistavuotias lapseni pysyi seurakunnassa. Ja ajattelin, että voin palata kirkkoon jos niin tuntuu oikealta. En ole palannut, en ole tuntenut uskon kosketusta. Jumalattomanakin tunnen ylpeyttä kuulumisesta kristinuskon perinteeseen, etenkin näinä kiihkoutuvan islamin aikoina.

Kenties joskus tulevina vuosikymmeninä kristinuskon piirissä herää radikaali vastavoima islamin terroristiselle suunnalle. Nasaretilaisen se näyttää sinä mikä hän luultavasti oli, kapinallisena joka pyrki vapauttamaan Juudean Rooman ikeestä ja puhdistamaan yhteisönsä likaisesta rahasta.

Syyskuun yhdennentoista 2001 aikaan kirjoitin allegorista romaania Muuan Jeesus. Luin historian Jeesuksesta paljon, myös italialaisia teoksia. Mitä enemmän sain hänestä tietää, sitä paljaampana ihmisenä hän minulle ilmeni.

Jeesus tuskin syntyi neitseestä. Ehkä joku roomalainen sotilas oli saattanut Marian raskaaksi. On jopa arveltu kuka, muuan Pantera.

Jeesus tuskin nousi kuolleista. Teologi Matti Myllykoski esittää teoksessa Nasaretilaisen historia kaksi selitystä tyhjälle haudalle. Naiset olivat erehtyneet haudasta. Tai ruumis oli viety rikollisten joukkohautaan. Jeesushan oli vain yksi monista kapinallisina ristiinnaulituista. Oppilaiden näky kuolleista heränneestä Jeesuksesta saattoi olla surun ja kaipauksen synnyttämä hallusinaatio.

Rohkenen esittää oman käsitykseni viimeisen vuorokauden tapahtumista.

Jeesus oli tajunnut, ettei Jumalan valtakuntaa ollut tulossa. Hän oli pettynyt ja turhautunut. Paniikin vallassa hän pohti ryhtymistä radikaaleihin toimiin, ehkä aseinkin. Siihen hänestä ei ollut, ja hänhän vaati rakastamaan vihollista. Hän halusi yritykselleen sen arvoisen lopun, vähintäänkin oikeudenkäynnin. Hän vauhditti tapahtumien kulkua. Provokaatiollaan temppelin pihalla pääsiäisen alla hän pakotti roomalaiset pidättämään hänet. Muussa tapauksessa hän olisi menettänyt sen mitä oli enää jäljellä, itsekunnioituksensa. Hän olisi saattanut vetäytyä omiin oloihinsa, ja ehkä unohtunut.

Olisiko kristinuskoa ilman temppeliprovokaatiota? Emme voi tietää.

 

”Kristus on ihmiskunnan sarana”, sanoi Georg Wilhelm Hegel. Kaksituhatta vuotta sitten Rooman valtakunnan itäisessä osassa tapahtui jotain, mikä liikautti maailmaa toiseksi. Mistä maailma olisi vajaa ilman kristinuskoa?

Käsittämättömän paljosta, ajattelusta moraalikoodistoon, musiikista ja kirjallisuudesta elokuvataiteeseen.

Kuvitellaan, että löytyy dokumentti Jeesus Nasaretilaisen hautauksesta ja ruumiista. Ylösnousemusta ei ollut tapahtunut. Miten kävisi kristinuskon?

”Mikään muu humanismi kuin kristillinen humanismi ei ole mahdollinen”, kirjoitti teologi Juhani Rekola. Hänelle Jumalan kieltäminen johtaa humanismin irvikuvaan, pelkästään biologiselle ihmiselle kaikki on mahdollista. Pelkästään ”biologinen ihminen”? Osuvammalta tuntuu Sigmund Freudin luonnehdinta ”kellarissa ulvovasta susilaumasta ja kupolissa laulavasta enkelikuorosta”. Toisinaan enkelien ja susien osat vaihtuvat, kuten hyvin tiedämme.

Voiko elää kristittynä uskomatta teologiseen selitykseen tyhjästä haudasta? Voiko Nasaretilaisen ajatella jumaluudesta riisuttuna ihmisen poikana, tyytyä noudattamaan hänen vaatimustaan lähimmäiseen suhtautumisessa? Mitä hän itse sanoisi?

Tahtomattani maailmaan joutuneena olen valinnanvapauden vankilassa. Tekoni ovat suhteessa muihin ihmisiin eivätkä ”Jumalaan”. Olen vajavainen, mutten ole ”perisyntinen”. Onko lapsi puolivuotiaana perisyntinen? Syntyykö kristinuskon piiriin kuulumaton perisyntisenä? Ajatus perisynnistä on luotaantyöntävä, ihmisen eksistentiaalista kilvoittelua väheksyvä.

Jeesus ei kuollut ristillä minun vuokseni eikä minun puolestani vaan omaa syytään. En voi antaa tekojeni seurauksia Jeesuksen enkä ”Jumalan” käsiin. Olen yksin vastuussa teoistani, itselleni ja kanssaihmisille. Se on ankaraa ja vaativaa, toisinaan palkitsevaakin.

Elämälläni ei ole tarkoitusta. Mikä tarkoitus siinä piili, että muuan siittiösolu hedelmöitti erään munasolun. Yritän elää elämääni merkityksen, kuolemani merkityksettömäksi. En tarvitse siinä ”Jumalan” ohjausta enkä armoa.

”Te joudutte helvettiin”, iäkäs nainen sanoi minulle Helsingin kirjamessuilla joitakin vuosia sitten. Olin puhunut arvostavasti Jeesuksesta ja kristinuskon ytimestä ja epäilevästi Jumalasta. ”Mistä te sen tiedätte?” kysyin. ”Minä uskon, siitä”, hän vastasi.

Tuollaisia sanoja uskoton kai uskovalta ansaitsee.

Mitä Jeesus sanoisi?

 

Jukka Pakkanen on kirjailija ja filosofian kandidaatti biologiassa pääaineena eläintiede.

Pakkasen kirjoitus on alun perin julkaistu Kanava-lehdessä 8/2014. Suomen Kuvalehdellä ja Kanavalla on sama kustantaja, Otavamedia, ja ne kuuluvat samaan lehtiperheeseen.