Merikarhu, idealisti, bisnesmies
Entinen Greenpeace-aktivisti Jussi Mälkiä johtaa 17 aluksen kaupallista laivastoa ja tähyilee Afrikkaan.
Voit kuunnella jutun myös ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.
Siivet ovat jättimäiset. Ne mahtuvat Auran kannelle vain juuri ja juuri.
Porin sataman ympäristössä pyörii kookkaita tuulimyllyjä, mutta Auraan lastatut kolme tuulimyllyn siipeä ovat vielä paljon suurempia. Ne ovat 67-metrisiä ja matkalla Ahvenanmaalle.
”Laivaa pitäisi jo pidentää”, Jussi Mälkiä pohtii. Eikä se ole vitsi. Laiva voidaan katkaista ja sen keskelle laittaa jatkopala. Kun tuulimyllyt kasvavat, täytyy myös kuljetusalusten kasvaa.
Marraskuun puolivälissä Porin satamassa on hiljaista. Lavettien päällä lepääviä siipiä kytketään parhaillaan järein ketjuin laivan kanteen. Raudan kolina peittää satunnaisten yli lentävien lokkien kirkunan. Tuuli puhaltaa navakasti mereltä.
Jussi ja Elina Mälkiä kiipeävät laivan jyrkät rautaportaat ylös ohjaamoon ja riisuvat yltään keltaiset huomioliivit ja oranssit kypärät.
Kuuttakymmentä lähestyvä Jussi Mälkiä on Meriaura-konsernin johtaja, merikapteeni, merenkulkuneuvos – ja maailmanparantaja. Vihreässä, vaimonsa Elinan kutomassa islantilaisvillapaidassa hän näyttää kylläkin enemmän Greenpeace-aktivistilta kuin konsernijohtajalta.
Meriauran laivat ovat kuljettaneet tuhansia tuulimyllyjä eri puolille Eurooppaa, ja Aura on yhtiön aluksista juuri tähän tehtävään soveltuvin. Kun Pohjanmeren myrskyssä kootaan merituulivoimalaa, Auran tietokoneet laskevat satelliittien avulla laivan viidelle potkurille juuri oikean asennon, jotta myllyn osat voidaan turvallisesti pystyttää tyrskyihin.
Ensi yöksi tuulen pitäisi kuitenkin olla maltillista, joten Auralla ja sen miehistöllä on edessä rutiinikeikka. Aamulla satametrinen kuljetus ajetaan maihin. Ahvenanmaalle Eckerön eteläkärkeen rakennetaan suurta tuulipuistoa, joka pyörähtää käyntiin alkuvuodesta.
Jussi Mälkiä on koko Meriauran 35 vuoden toiminnan ajan halunnut osoittaa, että merenkulku voi oikeasti kehittyä ympäristöystävälliseksi ja että ekologinen ja ilmastokestävä kiertotalous voi olla tuottavaa bisnestä niin maalla kuin merellä.
Se on vaatinut luovuutta, rohkeutta ja ehkä annoksen hulluutta.
Kirjan nimi oli SOS – Pelastakaa planeetta. Juuri lukemaan oppinut Jussi oli saanut sen kummitädiltään Irmalta lahjaksi. Kirja löi syvälle. Seitsemänvuotias poika piehtaroi yöllä painajaisissa.
1960-lukua värittivät muutoinkin kuvat Biafran nälkäänäkevistä lapsista ja aikuisten puheet Rooman klubin ennustuksista, ja ajan lapset imivät huolen itseensä.
Jussi Mälkiän kasvuympäristö Kangasalla Tampereen lähellä oli muutoinkin poikkeava. Kun painajaiset koettelivat, äiti rauhoitteli ja selitti maailman asioita ymmärrettävin sanoin.
Äiti oli sosiaalityöntekijä, isä yliopisto-opettaja. Vanhemmat tekivät työtä poikakodeissa ja nuorisovankiloissa, ja perheen oma koti oli sama kuin laitos.
”Kaverini olivat siis autovarkaita ja nakkikioskimurtajia.”
Vasemmistolaiset vanhemmat olivat tiedostavia ja kulutuskriittisiä. Yleissivistys oli arvossa.
Kun peruskoulu päättyi, 15-vuotiasta poltteli kovin: piti päästä nopeasti pois kotoa ja näkemään maailmaa. Koska poikakotikavereita oli lähtenyt merille, Jussi valitsi saman.
Muutaman kuukauden mittainen merimieskoulu Turussa ja pesti ahvenanmaalaiselle rahtilaivalle. Pian Mälkiä oli jo tankkilaivalla hommissa.
”Se oli hurjaa ja rankkaa työtä. Kuljetimme öljyä Afrikasta Amerikkaan.”
Nigeriassa 300 metriä pitkä tankkeri ui Lagosin trooppiselle suistoalueelle. Laivan nosturi nappasi poijusta kiinni, merimiehet heittivät letkut alas ja laivan rinnalle ajaneet rotevat nigerialaismiehet kiinnittivät ne öljylähteeseen. Ja pumput käyntiin.
Mustaa kultaa roiskui sinne tänne. ”Sitä me sitten päivän päätteeksi huuhtelimme kannelta suoraan mereen.”
Laivalla oltiin yleensä puoli vuotta kerrallaan, ja koska maihin pääsi vain harvakseltaan, joutoaikaa oli paljon.
Merimiespalvelu lähettää laivoille laatikoittain kirjoja merimiesten iloksi. Nuori mies otti tavaksi lukea yhden kirjan joka päivä: dekkareita, romaaneja, opaskirjoja, zen-buddhalaisuutta – mitä ikinä laatikoista löytyi. Parisataa kirjaa joka vuosi.
Yksi teos jätti pysyvän jäljen. Amerikkalaisen tutkijapariskunnan Scott ja Helen Nearingin Hyvä tapa elää. Pariskunta eli syrjäseudulla taloudellisesti ja ulkoisesti niukkaa elämää, johon kuului luomuviljelyä, kasvissyöntiä, pasifismia ja ekoenergiaa. Se oli Nearingien mukaan oikeastaan ainoa vaihtoehto – maailma ei kasvavaa kulutuskulttuuria kestäisi. Kirja oli julkaistu 1954.
Jussi Mälkiä luki ja paiski töitä. Rahtilaivoilla, matkustajalaivassa, uittohinaajassa, sisävesilaivoilla, jäänmurtajalla, Panama-lipun alla eteläisten merien myrskyissä. Jos lastina ei ollut öljyä tai rekka-autoja, kannelle saatettiin taluttaa lehmiä. Väliaikaiseksi ajateltu elämänvaihe merellä kesti liki 20 vuotta.
Estelle oli epäilemättä kaunotar, kun se purjehti ulos saksalaiselta telakalta 1922. 1980-luvun puolivälissä kolmimastokuunari oli enää vain raakki. Silti joukko kehitysmaaliikkeen aktiiveja – Mälkiä jo heidän joukossaan – halusi muuttaa sen reilun kaupan lippulaivaksi. Estelle purjehtisi avustustarvikkeiden kanssa Afrikkaan ja toisi paluulastina oikeudenmukaisesti tuotettuja tavaroita myyntiin.
Mälkiä oli opiskellut perämieheksi ja kapteeniksi ja päätyi ostamaan ystäväporukan kanssa myös vanhan Aura-hinaajan, ensimmäisen Aura-laivansa, asuntolaivaksi Estellen kunnostajille. Normandian maihinnousussa merikelpoiseksi todettu jämerä hinaaja ajettiin Aurajokea ylös Estelleen kupeeseen.
Vanhan purjelaivan korjausurakka osoittautui valtavaksi – etenkin kun osa joukosta oli niin periaatteellista, että halusi valmistaa työkalutkin omin käsin.
”Meillä syntyi maailmankatsomuksellisia eroja, ja aika pian huomasin ajattelevani, että kyllä reilua kauppaa pitäisi pystyä tekemään myös markkinatalouden ehdoilla.”
”Olen ääreispragmaattinen. Asioiden pitää edetä jatkuvana prosessina, ja jos ne voi tehdä nopeammin, paremmin ja helpommin, sitten edetään niin. Ecological is economical on motto, joka minusta pätee edelleen.”
Mälkiä lunasti lopulta Aura-hinaajan omistuksen itselleen. Estelle purjehti omille teilleen, Mälkiä Auransa kanssa omilleen.
Tänä päivänä Israelin armeijan takavarikoima Estelle makaa jälleen surkeassa kunnossa Haifan satamassa.
Jussi Mälkiä luotsaa 17 aluksen laivastoa ja ajaa Teslalla.
Kesällä 1988 Mälkiän perheen kesämökillä Kangasalla soi puhelin: vuorokausi aikaa mennä valaanlihalaivaa vastaan Helsingin satamaan. Pystytkö?
Greenpeacen Lontoon-keskustoimisto tiesi, että kontillinen valaanlihaa oli matkalla Helsingin ja Neuvostoliiton kautta Japaniin. Islanti jatkoi valaanlihan pyytämistä ”tieteellisiin tarkoituksiin” kansainvälisistä kieltosopimuksista huolimatta.
Koko 20-tonninen valas lahdattiin, jotta saatiin otettua pieni maksanäyte. Lihoja jo odotettiin.
Myös Suomi oli sitoutunut estämään valaanlihan kuljettamisen alueellaan.
Mälkiä oli ilmoittautunut Greenpeacen vapaaehtoiseksi ammattilaiseksi ja tullut maininneeksi, että oli hänellä laivakin. Vajaa vuorokausi puhelun jälkeen Aura-hinaaja miehistöineen oli ehtinyt Turusta Helsinkiin.
”Estimme konttien purkamista tai ainakin hidastimme sitä – ja saimme aikaan ison mediashow’n.” Se oli tarkoituskin.
Mälkiästä tuli Greenpeacen action coordinator.
Kun Porissa Vuorikemian jätevedet tekivät silakoista silmättömiä 1988, Mälkiä oli kippaamassa kuolleita kaloja pääkonttorin ovelle. Päästöt laitettiin kuriin.
Sellutehdas Ruotsissa saastutti kloorilla Mönsteråsin vedet. Näyttävä isku kesäkuussa 1990 herätti ruotsalaiset. Kloorin käyttö lopetettiin.
Ydinaselaiva pysäytettiin Tanskan salmissa. Venäjällä liputettiin vedenpuhdistamoiden puolesta. Etelämantereella Mälkiän elämästä vierähti puoli vuotta.
Mälkiä sekä suunnitteli että toteutti keikkoja eri puolilla maailmaa, ja Aura-hinaajasta tuli Greenpeacen lippulaiva Itämerellä.
Öljylaivan kyljessä roikkuva Greenpeace-aktivisti on yhden silmissä sankari, toisen silmissä rikollinen.
”Kun sinua talutetaan poliisiautoon, et ajattele, että tässä sitä ollaan teollisuuden asialla, mutta sitä se on ollut.”
Ympäristöjärjestöjen tuoma paine on puskenut teollisuutta kehittämään tuotantoa tehokkaammiksi ja puhtaammiksi. Mälkiä kiittelee erityisesti metsäteollisuutta. Siellä moni on tehnyt täyskäännöksen ja toteuttaa nyt hyvin kunnianhimoisia vastuullisuusohjelmia.
Aktiivivuodet Greenpeacen operaatioiden koordinaattorina olivat Mälkiän mukaan erinomaista johtajakoulutusta. ”Jos Estelle oli pienyrittäjyysoppia, Greenpeace oli kuin iso ylikansallinen firma, jossa oppi strategista ajattelua ja raportointia.”
Se on jälkeenpäin osoittautunut erittäin hyödylliseksi.
Meriaura-yhtiö perustettiin 1986, sinä samana myrskyisenä vuonna, kun Aura-hinaaja ostettiin, Tšernobyl räjähti ja Mälkiälle syntyi ensimmäinen lapsi.
Aura ei osoittautunut erityisen toimivaksi lapsiperheen kodiksi, ja sen ylläpitokin oli kallista, joten laivalle piti keksiä myös tuottavaa käyttöä. Neuvostoliiton kaatuminen oli siinä suhteessa onnenkantamoinen: tilauskirja alkoi täyttyä. Mälkiä alkoi hankkia Auran rinnalle uusia aluksia.
Tätä nykyä konserni koostuu kymmenestä yhtiöstä. Liikevaihto on 60 miljoonaa euroa, ja voittoa tulee vuosittain reilu miljoona. Palkkalistoilla on 180 ihmistä, heistä 120 merimiehiä.
Nyt 39-vuotias Elina Mälkiä tuli talon palkkalistoille suoraan lukiosta kiireapulaiseksi 2000-luvun alussa, mutta jäi sille tielle. Oppisopimuskoulutus antoi ammatillisen osaamisen ja kauppakorkeakoulun opinnot teoriapohjan. Usko siihen, että ekologinen on myös ekonomista, yhdisti pariskuntaa ja yhdistää edelleen. Elina Mälkiä vastaa firman viestinnästä ja ajaa samoja teemoja Naantalin kaupunginvaltuustossa.
Pariskunnan teini-ikäiset pojat Urho ja Sisu ovat päivittäinen muistutus siitä, että aikaa ilmastotoimissa ei ole haaskattavaksi.
”Korona osoitti, että me pystymme muuttamaan toimintatapoja nopeasti”, sanoo Elina Mälkiä. ”Ilmastonmuutoksen osalta pitäisi reagoida samalla tavalla. Nopeasti ja kaikilla mahdollisilla rintamilla.”
Meriauran laivat kuljettavat tuulimyllyjen lisäksi paljon kierrätysmateriaaleja – lasimurskaa ja romurautaa uudelleenkäsittelyyn ja kipsiä pelloille – mutta myös puuta, sahatavaraa, viljaa ja lannoitteita. Bisneksessä on vaikea olla täysin puhdasoppinen: sitä kuljetetaan, mitä tarjotaan.
On laivan kannelle joitain kertoja kiinnitetty kontillinen matala-aktiivista ydinjätettä matkalla käsittelylaitokseen. Kierrätystä sekin.
”Tämä on eräänlaista nykyajan Robin Hood -toimintaa. Teemme kannattavaa liiketoimintaa siellä missä parhaiten pystymme ja käytämme tuoton ympäristön näkökulmasta hyvän edistämiseen”, Jussi Mälkiä perustelee.
Mälkiät laskevat käyttäneensä tähän mennessä yli 10 miljoonaa euroa erilaisiin kestävää kehitystä edistäviin hankkeisiin.
Jo Aura-hinaajaa kipparoidessaan Mälkiä pohti, miksi laiva ei voisi kulkea myös puhtaasti biopohjaisista aineista tuotetulla polttoöljyllä. Sellaista ei kuitenkaan ollut kaupan. Erilaisten kokeilujen ja kehittämisvaiheiden jälkeen Mälkiä päätti ryhtyä tuottamaan sitä itse.
Uudenkaupungin biotuotantoalue on jättimäinen. Kun leveästä metalliportista ajaa sisään, heti edessä vasemmalla nousee suuri harmaa biokaasulaitos. Sinne kuskataan biojätteitä Turun seudun kodeista, ravintoloista, maataloudesta ja teollisuuslaitoksista.
Biojäte murskataan, syntyvä lieju menee reaktoriin ja päätyy lämmöksi Uudenkaupungin kaukolämpöverkkoon.
Jäljelle jäävästä mädätysjäännöksestä ollaan kehittämässä lannoitetta, joka soveltuu luomuviljelyyn.
Nenä kertoo, että mädätys toimii.
Toinen, laivoja ajatellen vielä tärkeämpi rakennus seisoo vieressä. Sen sisällä linjalla kulkee erikokoisia muovikanistereita, joissa on ravintoloista kerättyä paistoöljyä. Ne jalostetaan bioöljyksi.
Vuodessa laitos tuottaa noin 70 säiliöautollisen verran öljyä. Kun sitä laittaa laivan tankkiin fossiilisen dieselin sijasta, ilmastoa kuormittavat päästöt romahtavat.
Osana kokonaisuutta toimi vuosia myös valtaisa kiertovesilaitos, jossa kasvatettiin kalaa. Ruoan lisäksi siitä saatiin jätettä raaka-aineeksi biotuotantoihin.
”Tälle kalalaitokselle etsimme parhaillaan ostajaa, jotta voisimme irrottaa pääomia taas uusiin hankkeisiin.”
Mälkiän horisontissa häämöttää jo bioöljyä ja uusinta akkuteknologiaa yhdistävä täysin hiilineutraali tapa kuljettaa rahtia, mihin kansainvälinen merenkulkujärjestö IMO, Suomi ja EU tähtäävät vuoteen 2050 mennessä.
Mälkiän tavoite on olla perillä 25 vuotta aiemmin, 2025.
”Me olemme pieni firma, mutta maailmalla meidän innovaatiomme kiinnostavat. Sanon aina, yksinkertaiset ihmiset keksivät yksinkertaisia asioita, ja siksi ne usein toimivat.”
Mälkiä arvelee, että juuri nuoruusvuosien valtaisa lukemisen kirjo muovasi hänen tapansa hahmottaa asioita.
Kun pitää ratkaista pulma, aivot alkavat skannata ratkaisuvaihtoehtoja ja yhdistellä asioita pidäkkeettä.
Jos laivoihin sopivaa bioöljyä ei löydy markkinoilta, sitä voi valmistaa itse. Jos siinä rinnalla syntyy biokaasua, miksi ei lämmittäisi sillä yhtä kaupunkia?
Merenkulussa puhutaan nyt paljon päästöistä: hiilidioksidista, typestä, rikistä ja metaanista. Maailman tavaraliikenteestä 90 prosenttia kulkee laivojen ruumassa ja kansilla, ja laivaliikenteen päästöt kasvavat koko ajan.
Yhtä oikeaa ratkaisua ei vielä ole. Ympäristöystävällisenä mainostettu nesteytetty maakaasu LNG aiheuttaa uusien selvitysten mukaan laivoissa suuria metaanipäästöjä. Metaani on kasvihuonekaasujen suuri pahis.
”Viherpesu on alalla todella iso ongelma”, Mälkiä sanoo. ”Asioita yritetään ratkoa aina yksi kerrallaan, mutta se ei toimi. Pitää katsoa koko kuvaa.”
Meriauran uusimmat laivat, Eeva ja Mirva, ovat lähellä sitä, mitä kohti koko merenkulkua pitäisi Mälkiän mielestä luotsata: laivojen runko on suunniteltu niin, että laiva kuluttaa tavallista laivaa merkittävästi vähemmän polttoainetta, lisäksi niiden moottorit voivat käyttää bioöljyä.
Myös Meriauran operoima Suomen ympäristökeskuksen SYKEn omistama tutkimusalus Aranda voisi käyttää bioöljyä.
Se, että kaikki maailman laivat siirtyisivät käyttämään bioöljyä, ei kuitenkaan ole mahdollista. Niin valtavaa tuotantoa ei ole missään.
Siksi Mälkiän katse on siirtynyt takaisin Afrikkaan.
Kun Jussi Mälkiä oli lapsi, Kangasalan kirkolla oli lipas, johon kerättiin kolikoita Ambomaan lasten hyväksi. ”Haaveilin tuolloin ryhtyväni joko lähetyssaarnaajaksi tai toimittajaksi – kumpikin kun pääsi kertomaan muille ihmisille hyvistä asioista.”
Mutta ei Mälkiästä tullut kumpaakaan. Ei riittänyt usko eikä kirjoitustaito.
Nyt käsillä kuitenkin saattaa olla Mälkiän Ambomaa-hetki.
Mälkiä suunnittelee öljykasvien kasvattamista Namibiassa. Erityisesti öljypalmu houkuttelisi: se kasvaa valtavan nopeasti ja tuottaa moninkertaisesti kasviöljyä muihin lajeihin verrattuna.
Ongelma on öljypalmun huono maine. Jo lajin mainitseminen saa monet kavahtamaan. Sen piikkiin menevät Kaakkois-Aasian tuhotut sademetsät ja luontokato. EU on jo kieltänyt palmuöljyn käytön biopolttoaineissa.
”Ei ole palmuöljyn vika, jos sitä kasvatetaan väärin”, puolustaa Mälkiä.
Palmun juuret sitoisivat hiiltä, biodiversiteetti vahvistuisi, maanviljelijät saisivat tuottoisan bisneksen ja ehkä jopa päästökaupan kompensaatioita. Paikalliset saisivat myös arkeensa monikäyttöistä kasviöljyä, laivat ja lentokoneet puolestaan polttoainetta.
Mälkiä sanoo, että ideassa on myös vahva Eurooppaa suojeleva näkökulma.
Ilmasto muuttuu jo. Afrikka kuumenee ja käy sääoloiltaan yhä arvaamattomammaksi. Jos öljykasvien viljely toisi afrikkalaisten kylien asukkaille säännöllistä tuloa, paine lähteä vaaralliselle matkalle kohti Eurooppaa voisi helpottaa.
”Tämä pitäisi kuitenkin toteuttaa reilusti niin, että paikalliset ovat alusta asti siinä oikeasti mukana.”
Mälkiä sanoo, ettei itse suinkaan ole idean isä. ”Minä vain yhdistelen asioita.” Ilmastonmuutoksen torjunnan keinoihin perehtynyt tietokirjailija Risto Isomäki, Jussi Mälkiän pitkäaikainen ystävä ja sparraaja, on sen sijaan tutkinut asiaa perin pohjin.
Vaikka Namibia on kuuma ja kuiva, olisi se Mälkiän mielestä hyvä paikka aloittaa kokeilu: maa on saatavilla edullisesti ja kulttuurisiteet Suomeen ovat jo ennestään vahvat.
Tutustumismatka Ambomaalle ja Windhoekin yliopistolle osoitti, että kiinnostustakin olisi. Turun yliopistolla puolestaan on jo yhteishankkeita Windhoekin yliopiston kanssa.
”Vielä pitäisi löytää yhteistyökumppaneita, jotka uskaltaisivat lähteä ennakkoluulottomasti mukaan.”
Tämä oli ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä
Tilaa Suomen Kuvalehti ja hanki luettavaksi koko sisältö ja arkisto
Tilaa