Mannerheim-muistolaatan oudot tekstit: Marski oli venäläinen ja palveli aina ”Venäjän armeijaa”

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Pietarissa töhrityn Mannerheimin muistotaulun lyhyeen tekstiin on saatu mahtumaan kaksi virhettä, joilla Suomen marsalkasta yritetään tehdä venäläistä, arvioi kummallisiin muotoiluihin puuttunut Andrei Illarionov.

Illarionov on taloustieteilijä, joka toimi vuoden 2005 loppuun presidentti Vladimir Putinin neuvonantajana. Nykyisin hän työskentelee Yhdysvalloissa.

Mannerheimin muistamisen takana on Venäjän sotahistoriallinen seura, joka perustettiin presidentti Vladimir Putinin asetuksella 2012. Taulu kertoo kenraalimajurin palvelleen vuodet 1887–1918 Venäjän armeijassa ja ilmoittaa hänen isännimekseen venäläiseen tapaan Karlovitšin.

Kasparov-verkkosivustolla kirjoittava Illarionov kysyy, mihin taulun tekijät vihjaavat. Hän painottaa arviossaan, että hankkeella on vallanpitäjien siunaus. Paljastuksen hoitivat 16. kesäkuuta presidentinhallinnon johtaja Sergei Ivanov ja kulttuuriministeri Vladimir Medinski.

Illarionov ihmettelee ensin sanamuotoa palvelusta Venäjän armeijassa, Russkaja Armija. Hän muistuttaa, että Mannerheim oli Venäjän keisarillisen armeijan upseeri, sillä Venäjän armeija syntyi vasta 1918. Sen perusti vallankumouksen tehneitä bolševikkejä vastaan taistellut Koltšak ja myöhemmin samaa armeijaa johti Wrangel.

Mannerheim ei palvellut sen paremmin Koltšakin kuin Wrangellinkaan joukossa, opettaa Illarionov. Samalla hän kiinnittää huomiota siihen, kuinka yleensä vastaavissa muistotauluissa kerrotaan vain sotilas- ja aatelisarvot mainitsematta armeijaa. Poikkeuksena on juuri Wrangelin muistopatsas, josta siitäkin on kuva Illarionovin tekstin yhteydessä.

 

Lisäksi Illarionov hämmästelee, miksi Mannerheimin uran päättymisvuodeksi ilmoitetaan vuosi 1918, vaikka väliaikainen hallitus määräsi hänet reserviin 1917 syyskuussa.

Historiaan perehtynyt Illarionov toteaa Mannerheimin palanneen Suomeen 18.12.1917. Tammikuussa 1918 Mannerheimista tuli Suomen armeijan komentaja.

Illarionovin mukaan järjettömän muotoilun ”Venäjän armeijasta” voi ymmärtää niin, että on kyse vallanpitäjien yrityksestä esittää Mannerheim venäläisenä, koska hän on syntynyt Suomen suuriruhtinaskunnan alueella.

Näin siitä huolimatta, että Mannerheim on kansallisuudeltaan (tarkoittaa ilmeisesti äidinkieltä) ruotsalainen ja omaa saksalais-skotlantilaisia sukujuuria ja marsalkkana ja presidenttinä joutui puolustamaan maansa itsenäisyyttä kolmea Venäjältä tullutta hyökkäystä vastaan, kuten Illarionov listaa.

Miksi sitten vuosiluvuksi on valittu 1918, kysyy Illarionov ja esittää useamman tulkinnan. Yritetäänkö vuosiluvulla vihjata, että johtaessaan Suomen armeijaa hän todellisuudessa palveli ”Venäjän armeijaa”, joka tosin perustettiin vuotta myöhemmin? Vai viitataanko siihen, että Mannerheim oli muka salaisesti bolševikkihallituksen palveluksessa?

Vai onko kyse valmistautumisesta siihen, että voidaan kieltäytyä bolševikkien Suomelle 31.12.1917 myöntämästä itsenäisyyden tunnustamisesta?

Tulkintaan Illarionov kytkee sen, että kyseessä voi olla yritys tarkastella Suomen sisällissotaa niin, ettei sitä käyty itsenäisen valtion alueella vaan entisen Venäjän imperiumin alueella.

Tulkinnasta voisi Illarionovin mukaan seurata vaatimus, jonka mukaan naapurivaltion (Suomen) alue onkin (Venäjän) maanmiesten jälkeläisten asuinpaikkaa.

Mannerheimista kirjoittavat Venäjän kriittisessä verkossa monet muutkin.

Kun Pietarissa Mannerheimin laattaa on vastustettu syyttämällä häntä Hitlerin liittolaiseksi, Pjotr Bologov kysyy artikkelinsa otsikossa Slonissa, miksei Mannerheim ollut Hitlerin liittolainen.

Samalla Bologov ennakoi, että laatan vandalisoiminen Pietarissa jatkuu esimerkiksi silloin, kun Suomi jälleen kerran voittaa Venäjän jääkiekossa.

Bologov luettelee tarkkaan Mannerheimin ansiot tsaarin armeijassa. Hän toteaa niitä olevan niin runsaasti, että yksi muistotaulu voi olla liian vähän. Sitten hän siirtyy vuosiin 1941–1944 ja muistuttaa, että Suomi aloitti sodan Neuvostoliittoa vastaan vastauksena neuvostoarmeijan pommituksille. Lisäksi hän toteaa sodan olleen Suomelle jatkoa talvisodalle.

Bologov katsoo, ettei Suomella ollut 1941 valinnanvaraa: oli yritettävä palauttaa liitossa Hitlerin kanssa Neuvostoliiton valtaamat alueet tai sitten joutua Saksan miehittämäksi.

Bologov katsoo, että mahdollisesti juuri Mannerheim esti Leningradin antautumisen, koska tämä muistelmissaan kertoo suostuneensa ylipäälliköksi juuri sillä ehdolla, etteivät Suomen joukot osallistu Leningradin valtaukseen. Bologovin mukaan Mannerheim teki Hitlerin voimattomaksi, koska suomalaiset eivät edenneet kohti Leningradia Saksan painostuksista huolimatta.

 

Mannerheimin lisäksi mieliä on kuohuttanut silta, joka on Pietarissa nimetty kaupunkilaisten vastustuksesta huolimatta Tšetšenian nykyisen johtajan Ramzan Kadyrovin isälle Ahmatille.

Isä taisteli ensin venäläisiä vastaan ennen kuin siirtyi Venäjän liittolaiseksi ja nousi Tštetšenian presidentiksi.

Simjon Novoprudski käsittelee Gazetassa molempia kiistoja periaatteelliselta kannalta toteamalla, että vaikka Venäjä elää menneisyydessä, sillä ei taaskaan ole historiaa.

Paradoksin hän perustelee muistuttamalla, kuinka lokakuun vallankumouksen jälkeen 1917 nollattiin sitä aikaisempi keisarillisen Venäjän historia. Vastaavasti 1991 meneteltiin samalla tavalla neuvostohistorian osalta.

Samalla Novoprudski toteaa, ettei edes tieteellistä suuren isänmaallisen sodan historiaa ole voitu kirjoittaa, koska siinä pitäisi käsitellä koko toisen maailmansodan historia. Siihen Hitler ja Stalin lähtivät liittolaisina jakamalla Euroopan etupiireihin.