Kuvat Caj Bremer – ”Hän on aina kyennyt poimimaan iloa, joka saa katsojan hymyilemään”

SK:n arkistoista: Kesä 1961 oli Bremerin tärkein valokuvauskoulu – ja ainoa.

arki
Teksti
Elina Järvinen

Suomen Kuvalehden journalistipalkinto jaettiin 29. lokakuuta. Kunniamaininnan sai valokuvaaja, akateemikko Caj Bremer, 86. Hän aloitti uransa 1950-luvulla ja työskenteli kuvaajana muun muassa Helsingin Sanomissa, Svenska Dagbladetissa, taiteilijaprofessorina ja kuvajournalismin opettajana. ”Bremeriä arvostavat niin suuri yleisö kuin laaja ammattilaistenkin joukko”,  palkintolautakunta totesi.

Toimittaja Elina Järvinen tapasi Bremerin alkuvuonna 2010, kun valokuvaajan laaja näyttely avautui Ateneumissa. Bremer kertoi uransa alkuajoista, kuvaussattumuksista ja lehdistön roolin muuttumisesta. Sekin selvisi, miksi digikamera aiheuttaa mestarikuvaajalle harmia.

Presidentti Urho Kekkonen ja rouva Sylvi Kekkonen Ranskassa 1962.
Presidentti Urho Kekkonen ja rouva Sylvi Kekkonen Ranskassa 1962. Kuvat Caj Bremer © Caj Bremer

Caj Bremer matkusti autoletkassa kohti Hämeenlinnaa. Vieressä istui Ellinora Ylipoussu.

Oli heinäkuun alku 1961, Viikkosanomat oli lähettänyt valokuvaajansa ja toimittajansa keikalle. Neuvostoliittolainen Juri Gagarin oli nimittäin Suomessa, ja hän oli suuri tähti. Kolme kuukautta aikaisemmin Gagarin oli ollut avaruudessa, ensimmäisenä ihmisenä. Hän oli lentänyt Vostok 1 -aluksellaan Maan ympäri. Tunnissa ja 48 minuutissa.

Gagarin oli matkustanut Helsinkiin junalla, mutta nyt häntä vietiin Hämeenlinnaan autolla. Yleisö odotti torilla.

Yhtäkkiä jono pysähtyi, ja Gagarin tuli ulos autosta. Hän näytti kalpealta. Bremer sai kuulla, että Gagarin oli tullut huonovointiseksi. ”Autosairaaksi”, kuten Bremer sanoo. Pikkupojatkin nousivat uimasta ja tulivat katsomaan univormupukuista miestä. He ällistyivät, kun kuulivat, että mies oli kosmonautti Juri Gagarin!

Siinä kosmonautti sitten huilasi, ja valokuvaaja otti kuvan.

Juri Gagarin matkalla Hämeenlinnaan 1961.
Juri Gagarin matkalla Hämeenlinnaan 1961. © Caj Bremer

Mutta sitä Viikkosanomat ei koskaan julkaissut. Se valitsi kasvokuvan ja levitti sen sivun kokoiseksi. Avaruushurmuri Juri Gagarin, otsikossa luki.

Silti Viikkosanomien tyyli oli jotain uutta. Suomessa ei ollut totuttu sellaiseen näyttävyyteen. Kuvat olivat suuria, otsikot ja taitot moderneja niin kuin tasokkaissa kansainvälisissä lehdissä. Vaikka amerikkalaisessa Lifessa. Sitä Bremer monta kertaa selasi Korkeavuorenkadun toimituksessa ja ihaili painojälkeä. Viikkosanomien paperilla kuvat toistuivat usein harmaina ja suttuisina, vaikka originaalit olisi tehnyt kuinka hyviksi.

Bremer piti huolen siitä, että originaalit olivat hyviä. ”Niin parasta kuin suinkin.” Hän oli vuokrannut kotitalonsa pesutuvan Herttoniemessä ja rakentanut sinne laboratorion. Kuvansa hän kehitti aina itse. Sen hän oli oppinut 1950-luvun alussa Tukholmassa. Hän oli ollut kesäharjoittelijana Bonnierin kuvatoimistossa ja saanut seurata sellaisten laatulehtien tekoa kuin Vecko-Journalen ja Se.

Tuo kesä oli Bremerin tärkein valokuvauskoulu – ja ainoa. Suomessa ei valokuvaajia vielä koulutettu.

Valimo, maidonjuoja, Tuusula 1957.
Valimo, maidonjuoja, Tuusula 1957. © Caj Bremer

Bremer muistelee mielellään 1950- ja 1960-lukuja. Ne olivat ammatillisesti parhaat vuosikymmenet, ”ilman muuta”.

Hän oli nuori lehtikuvaaja ja koko ajan liikkeellä. Missikisat Helsingissä, murhaoikeudenkäynti Heinävedellä. Hevoskilpailut Pariisissa, olympialaiset Tokiossa, presidentinvaalit Yhdysvalloissa. Maanjäristys Iranissa, levottomuudet Pohjois-Irlannissa. Urho Kekkosen valtiovierailut: Titon Jugoslavia, de Gaullen Ranska, Nasserin Egypti…

Maailma alkoi avautua, ja se näkyi aikakauslehdissä. Sotakorvaukset oli maksettu, suurin puute oli ohi. Matkustettiin, oli paperia, mille painaa. Alettiin puhua kuvan voimasta, kuvajournalismista. Siitä, ettei valokuva ainoastaan raportoi vaan myös kommentoi. Ja yksi edelläkävijöistä oli Viikkosanomat, Sanoma Osakeyhtiön aikakauslehti.

”Se oli intensiivistä aikaa”, Bremer sanoo. ”Mä olin mukana rakentamassa jotain uutta.”

Lohjan lavatanssit 1957.
Lohjan lavatanssit 1957. © Caj Bremer

Viime vuodet Bremer on käynyt ankarasti kuviaan läpi. ”Ei ole ollut päivää eikä yötäkään, etten olis niitä miettinyt”, hän sanoo.

Se johtuu näyttelystä.

Helmikuussa 2006 Bremer sai Suomen kulttuurirahastolta 20 000 euron apurahan. Hän oli hakenut sitä, koska halusi pitää laajan näyttelyn 80-vuotispäivänsä kunniaksi. Syntymäpäivä olisi helmikuussa 2009, ja silloin Bremer olisi ollut valokuvaaja kuusikymmentä vuotta.

Apuraha tuli, mutta näyttely ei ehtinyt syntymäpäiviksi. Se taas johtui museon aikatauluista. Bremer näet päätti, että kysyy komeinta mahdollista paikkaa. ”Otan sarvesta kiinni.”

Pari kuukautta hänen piti odotella, ”olla halsterilla”, ja sitten vastaus tuli. Ateneumin taidemuseo olisi kiinnostunut.

Kiinassa kulttuurivallankumouksen jälkeen 1985.
Kiinassa kulttuurivallankumouksen jälkeen 1985. © Caj Bremer

Siitä alkoi suunnittelu. Ensin Bremer poimi arkistostaan noin 700 kuvaa, arkisto on hänen kotonaan Sipoossa. Sitten hän alkoi karsia ja lajitella. Kotimaan reportaasikuvat, henkilökuvat, missikisat, muotikuvat, ulkomaan reportaasit. Perhekuvat ja vanhalla puukameralla otetut luontokuvat. Jäljelle jäi 160 kuvaa. Ne mahtuvat näyttelytilaan,  neljään saliin Ateneumin ensimmäisessä kerroksessa.

Näyttely avautuu helmikuun puolivälissä [2010]. Ja jos Bremer olisi saanut päättää, sen nimeksi olisi tullut Viimeinen naula.

”Mutta ei voinut tulla niin”, Bremer sanoo, naureskellen. ”Mutta sellainen ajatus mulla oli, että tää on mun viimeinen naula ja sitten se on stop.”

Lenita Airisto ja luuta 1960.
Lenita Airisto ja luuta 1960. © Caj Bremer

Bremer kuvasi Viikkosanomille yksitoista vuotta.

”Sittenhän mä väsyin.”

Televisio oli tullut suomalaisiin koteihin, ja viikkolehdet pelkäsivät menettävänsä lukijansa. Monet muuttuivat skandaalilehdiksi, eikä Viikkosanomatkaan voinut sivuuttaa kohuja ja julkkiksia. Bremer ei enää viihtynyt. Reportaasit tehtiin nopeasti, määrä korvasi laadun.

Vuonna 1968 Bremer lähti. Hän jäi tekemään omaa projektiaan, kuvaamaan suomalaista arkipäivää. Hän pyysi Sanomilta virkavapaata, mutta sitä ei herunut. Bremer irtisanoutui.

Hän varasi projektiinsa vuoden, ja se tuntui ruhtinaalliselta. Hän kuvasi kalastaja Sandbergiä Porvoossa, Nesteen öljynjalostamon naapurissa, vietti viikon uudisraivaaja Frimanin perheessä Muoniossa. Auttoi heinänteossa ja kuvasi.

Arjen kuvista hän kokosi ensimmäisen yksityisnäyttelynsä.

Kokkolan markkinat 1958.
Kokkolan markkinat 1958. © Caj Bremer

Mutta omakin arki koitti, ”piti hankkii kaurapuuroa perheelle”.

Bremer oli ajatellut, että jää projektin jälkeen freelanceriksi. Hän yritti, mutta siitä ei tullut oikein mitään. Bremer ei osannut markkinoida itseään. Hän istui kotona ja odotti.

”Eikä koskaan tullut puheluita. Oli koputettava taas Sanomien ovea.”

Keväällä 1971 Bremeristä tuli Helsingin Sanomien valokuvaaja. Viikkosanomiin hän ei enää mennyt, vaikka lehti ilmestyi vielä muutaman vuoden.

Rouva Aino Sibelius Jean Sibeliuksen hautajaisissa 1957.
Rouva Aino Sibelius Jean Sibeliuksen hautajaisissa 1957. © Caj Bremer

Helsingin Sanomissa työskenteli tuolloin myös Hannu Lindroos, Suomen Kuvalehden nykyinen valokuvaaja.

Lindroos muistaa ajan hyvin.

”Pappa Bremer oli ylivertainen”, hän sanoo. ”Kun haluttiin hyvä kuva, lähetettiin Bremer. Vaikka hän oli dokumentaarinen kuvaaja, hän toi uutiskeikoiltakin aina uuden näkökulman.”

Kollegat kutsuivat Bremeriä Papaksi. Nimi voisi tulla siitä, että Bremerin poikakin on valokuvaaja, Stefan Bremer. Mutta se ei ole syy, ainakaan ainoa. Bremer sai lempinimen, koska valitteli vanhuuttaan. Nelikymppinen mies.

Herkkäkin Bremer oli, Lindroos sanoo. ”Joskus kuvat olivat ristiriidassa siihen.”

Tulilahden surmista epäilty Runar Holmström 1960.
Tulilahden surmista epäilty Runar Holmström 1960. © Caj Bremer

Toisinaan kuvauskeikat olivat rajuja. Onnettomuuksia ja sotia. Ne vaativat Bremeriltä ponnistuksia.

”Mulla ei ollut himoa semmoisiin, en tunne itseäni ollenkaan semmoiseksi kuvaajaksi”, Bremer itse sanoo. ”Se oli vaan, että kun kysyttiin, en kehdannut sanoa ei.”

Riitta Raatikainen löytää Bremerin kuvista piirteen, joka erottaa ne muista. Raatikainen on Bremerin näyttelyn kuraattori.

Tämä piirre on lempeä huumori.

”Hän on aina kyennyt poimimaan kuviinsa iloa, joka saa katsojan hymyilemään jo ennen kuin tämä ehtii hahmottaa aiheen kokonaisuutta.”

Näin Raatikainen sanoo artikkelissa, jonka hän on kirjoittanut näyttelykirjaan.

Bremer on toki saanut työstään tunnustusta, oikein roppakaupalla. Hänet on palkittu valtion journalistipalkinnolla kerran ja valokuvataiteen valtionpalkinnolla kaksi kertaa. Huhtikuussa 2009 tasavallan presidentti myönsi hänelle akateemikon arvonimen.

Savupirtti Joutsassa 1960.
Savupirtti Joutsassa 1960. © Caj Bremer

Bremer oli 1980-luvun puolivälissä jälleen Sanomien ovella.

Hän oli lähtenyt Helsingin Sanomista 1970-luvun lopulla, koska hänet oli valittu taiteilijaprofessoriksi. Kausi oli viiden vuoden pituinen. Niin pitkä virkavapaa ei ollut mahdollinen, joten hänen oli irtisanouduttava.

Kun kausi oli ohi, Bremer tarvitsi taas töitä. Hän palasi Helsingin Sanomiin.

Edellisellä kerralla hän oli viihtynyt lehdessä, ”ihan reilusti”, mutta nyt oli vaikeaa. Työnteko oli erilaista. Ihmiset olivat vaihtuneet, ja tahti oli kiristynyt. ”Vaikeita tehtäviä” oli entistä enemmän, juuri niitä onnettomuuksia ja sotia.

”Mä kerta kaikkiaan tunsin itseni loppuun ajetuksi”, Bremer sanoo.

 

Vuonna 1994 hän täytti 65 vuotta ja jäi eläkkeelle. ”En surrut yhtään.”

Hän halusi päästä käsiksi arkistoonsa, ”hyödyntää sitä vielä”, ja jatkaa kuvaamistakin. Mutta ei enää juttukeikoilla. Bremer oli jo pitkään ottanut luontokuvia vanhalla, puisella palkkikameralla, jonka hän oli ostanut teollisuus- ja mainosvalokuvaaja Rafael Roosin jäämistöstä. Se oli hidas ja hankala – valokuvapaperikin oli tilattava Lontoosta – mutta tulos oli mykistävä. Siihen pystyi nyt paneutumaan.

E. Manninen Saarijärven pelimannikilpailussa 1959.
E. Manninen Saarijärven pelimannikilpailussa 1959. © Caj Bremer

Digikamerankin Bremer on hankkinut. Töissä hän ei ehtinyt sitä käyttää, sillä digikamerat tekivät tuloaan juuri kun hän lähti.

”Jaa, se oli just se vaihe”, hän sanoo. ”Pikkasen harmittaa, kun mä olisin voinut saada hyvän opetuksen siinä lopussa.”

Silti se on vain tekniikka, Bremer huomauttaa. Kuvan sisältö on asia erikseen.

”Mä en tiedä, mitä digi voisi siinä muuttaa”, hän sanoo. ”Jotkut osaa kuvata, jotkut ei. Niin se on aina ollut.”

Hän kuvaa digikameralla perhettään, lapsenlapsiaan ja lapsenlapsenlapsiaan, vaikka haluaa välillä ”heittää sen metsään”.

”Ehkä mä en ole vaan löytänyt sellaista digikameraa, josta pitäisin”, hän sanoo.

Harmia tuottaa jo pelkkä kameran muoto. Valokuvaajan kun pitää saada painaa silmänsä pieneen etsimeen – eikä tuijottaa etäältä litteää ruutua.

 

Juttu on ensi kerran julkaistu Suomen Kuvalehdessä 3/2010.

Pakolaisleiri Mosambikissa 1973.
Pakolaisleiri Mosambikissa 1973. © Caj Bremer