Murhan merkit

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Lontoolaisen Timothy Evansin vaimo ja tytär löydettiin vuonna 1949 kuristettuina kotoaan. Poliisi epäili, että surmaaja oli 25-vuotias Evans ja kuulusteli häntä monta kertaa. Lopulta hän tunnusti.

Evans hirtettiin vuonna 1950.

Kolme vuotta myöhemmin Evansin perheen vuokraisännän John Christien asunnosta löydettiin useita ruumiita. Christie paljastui sarjamurhaajaksi, joka oli surmannut kahdeksan naista – mukaan lukien Evansin vaimon ja tyttären.

Mysteeriksi jäi, miksi Evans oli tunnustanut murhat.

Lundin yliopiston englannin kielen professori Jan Svartvik julkaisi vuonna 1968 tapaustutkimuksen The Evans Statements: A Case Study for Forensic Linguistics.

Svartvik analysoi tutkimustaan varten Evansin tunnustusta. Hän päätyi lausunnossaan vahvaan epäilyyn, että se oli johdateltu.

Evans oli lähes lukutaidoton työmies. Minämuodossa kirjoitetun tunnustuksen kieli sisälsi sanavalintoja ja ilmaisuja, joita Evans tuskin olisi osannut käyttää. Tunnustus sisälsi myös monia epäjohdonmukaisuuksia.

Svartvikin uraauurtava analyysi merkitsi kielentutkimuksen uuden osa-alueen, forensisen lingvistiikan, syntyä.

 

Jokaisella ihmisellä on oma kieli-identiteetti. Se ei ole sataprosenttisesti varmennettavissa, siksi tutkijat pitävät ilmaisua ”verbaalinen sormenjälki” virheellisenä. Identiteetti on kuitenkin selvästi olemassa, ja erittäin vaikeasti muutettavissa.

Roosa Rentola aloitti suomen kielen opinnot Jyväskylän yliopistossa vuonna 2008. Maisteriopintojen loppusuoralla hän pyrki Tampereelle Poliisiammattikorkeakouluun.

Rentola halusi yhdistää poliisin työn ja aiemmat opintonsa. Hän oli aina haaveillut poliisin ammatista.

Kun poliisi hyödyntää rikostutkinnassa tieteellisiä tutkimusmenetelmiä, niitä kutsutaan forensisiksi tieteiksi. Tunnetuimpia ovat oikeuslääketiede ja oikeuspsykiatria. Eräs opettaja vinkkasi, että Rentolalle voisi sopia forensinen lingvistiikka.

Siitä oli julkaistu Suomessa todella vähän. Suhtautuminen oli epäilevää.

Kun Rentola keskusteli kahden poliisin kanssa kielentutkimuksen hyödyistä rikostutkinnassa, miehet kuittasivat koko tutkimusalan hölynpölyksi. He pitivät suorastaan pelottavana, mikäli forensisen lingvistiikan avulla saatua näyttöä hyödynnettäisiin oikeudessa.

Rentola perehtyi ulkomaisiin lähteisiin, mutta myös muutamiin suomalaisiin rikostapauksiin. Hän julkaisi opinnäytetyön vuonna 2017. Se on ensimmäinen laatuaan Suomessa.

Rentola työskentelee Poliisiammattikorkeakoulussa poliisiviestinnän lehtorina. Viime syksynä hän julkaisi kirjan Kielestä kiinni (Warelia). Se esittelee kahdeksan rikosta, joiden tutkinnassa on hyödynnetty kielentutkimusta ja avaa lukijalle forensisen lingivistiikan perusteita.

Poliisi saattaa haluta kielentutkijan arvion siitä, kuka on kirjoittanut rikosepäilyyn liittyvän tekstin. Esiintyykö yksi kirjoittaja useina henkilöinä, vai ovatko tekstit todella eri ihmisiltä? Tavoitteena voi myös olla kirjoittajan profilointi: millainen henkilö on tekstien takana.

Vaatii valtavan määrän aikaa, taitoa ja kärsivällisyyttä, mikäli haluaa tekeytyä uskottavasti toiseksi henkilöksi. Monet rikolliset ovat onnistuneet huijaamaan maallikoita traagisin seurauksin, mutta ovat lopulta joutuneet vastaamaan teoistaan.

 

Seitsemäntoistavuotias teinityttö Ashleigh Hall oli aktiivinen Facebookin käyttäjä. Hall asui Darlingtonissa, Koillis-Englannissa ja opiskeli lastenhoitajaksi.

Hall ystävystyi 19-vuotiaan Peter Cartwrightin kanssa Facebookissa lokakuussa 2009. Cartwright näytti profiilikuvissaan urheilulliselta ja komealta, hänellä oli noin 200 kaveria, suurin osa nuoria naisia.

Todellisuudessa Cartwright oli 32-vuotias Peter Chapman, silmälasipäinen, ikäistään vanhemman näköinen mies.

Chapman oli tuomittu 19-vuotiaana seitsemäksi vuodeksi vankilaan. Hän oli raiskannut kaksi prostituoitua veitsellä uhaten.

Muutaman päivän viestittelyn jälkeen Hall ja Cartwright sopivat tapaamisesta.

Koska Chapman ei ollut sen enempää nuori, lihaksikas kuin komeakaan, hän oli vaikeuksissa. Vähän ennen Hallin tapaamista hän oli yrittänyt tavata toisen teinitytön, mutta tämä oli juossut karkuaan nähtyään todellisen ”Cartwrightin”.

Tällä kertaa Chapman päätti esiintyä kahtena eri henkilönä: isänä ja poikana. Hän suostutteli Hallin erikoiseen järjestelyyn: ”isä” noutaisi Hallin kodin läheltä ja veisi hänet ”pojan” luokse.

Tapaamispäivänä Chapman aloitti tekstiviestittelyn Hallin kanssa. Pahaa-aavistamaton Hall luuli kirjoittavansa viestejä kahdelle eri henkilölle.

Kun Chapman esiintyi Peter Cartwrightina, hän kirjoitti näin: ”Mun iskä on tulossa kulta se sano et älä välitä siitä miltä se näyttää lol Se on ollut töissä lol ei sen tarvi tulla teille ja tavata sun äitiä eihän lol se on varmaan ihan hirveen näkönen lol x”

”Isän” lähettämä viesti taas kuului näin:

”Hei oon peten isä oletko varma että ei haittaa että minä haen sinut? Pete odottaa jo kovasti sinun tapaamista ja joo voit jäädä meille kylään”

Chapman nouti Hallin tämän kodin lähistöltä. Hän ajoi läheiseen kylään, pysäköi auton parkkipaikalle, raiskasi Hallin ja tukehdutti hänet ilmastointiteipillä. Sen jälkeen hän lähetti Hallin puhelimesta viestejä tämän ystävälle.

”Haha se on mahtava ohjelma mä katon sitä koko ajan haha: p x x”

”Haha oot hullu, oot helvetin koukussa siihe, mä syytän nickiä haha: p x x”

Poliisi suhtautui alusta lähtien epäilevästi juuri näihin tekstiviesteihin. Se pyysi avuksi kielentutkija John Olssonin, joka on ollut mukana yli 400 tapauksen tutkinnassa.

Chapman oli nähnyt vaivaa, ja monet kielen piirteet viittasivat siihen, että Hall olisi voinut kirjoittaa viestit ystävälleen. Niissä oli kuitenkin myös poikkeavuuksia.

Viestit olivat huomattavasti pidempiä kuin Hallin normaalisti lähettämät. Sekä viestien alkuun että loppuun kirjoitetut naurua merkitsevät haha-huudahduspartikkelit vaikuttivat oudoilta.

Olsson otti avukseen Forensic Linguistics Instituten aineiston, joka sisältää kymmeniätuhansia viestejä sadoilta eri kirjoittajilta. Sen avulla hän tutki, miten yleinen tällainen ilmaisu oli. Yhdessäkään toisessa viestissä naurua ei ollut kirjoitettu sekä alkuun että loppuun.

Chapman tunnusti murhan oma-aloitteisesti, mutta Olssonin johtopäätökset auttoivat yhdistämään hänet rikokseen.

Teksti- ja lyhytviestit paljastavat kirjoittajan jopa paremmin kuin pitkät, muodolliset tekstit.

Forensista kielentutkimusta käytetään Suomessa vielä vähän. Kielentutkijan lausuntoa pyydetään usein liian myöhään, esimerkiksi silloin, kun juttu on jo menossa hovioikeuteen.

Maailmalla tutkijat analysoivat kieltä viranomaisten apuna aktiivisesti, nykyään yhä enemmän myös teksti- ja muita lyhytviestejä. Kirjoittajan persoona tulee niissä jopa paremmin läpi kuin muodollisissa teksteissä.

Kattavat tietokannat ja maailman kielten murteita kokoava murreatlas ovat tutkijan välttämättömiä työkaluja. Yksi tutkijan pätevyyden mittari on se, miten hyvin hän osaa niitä käyttää.

Kehitystä tapahtuu meilläkin. Monet rikokset ovat siirtyneet verkkoon, missä niitä tehdään kielen avulla. Rajavartiolaitos, tulli ja keskusrikospoliisi ottavat tutkijoihin nykyään yhteyttä aiempaa useammin.

Forensista kielentutkimusta voitaisiin silti käyttää apuna laajemminkin.

Anneli Aueria pyöritettiin suomalaisen oikeusjärjestelmän rattaissa viiden vuoden ajan. Satakunnan käräjäoikeus tuomitsi Auerin hänen miehensä Jukka S. Lahden murhasta elinkautiseen, hovioikeus vapautti, korkein oikeus lähetti takasin Satakunnan käräjäoikeuteen. Se tuomitsi Auerin taas elinkautiseen. Vaasan hovioikeus hylkäsi syytteet vuonna 2015.

Yksi Auerin oikeudenkäyntien keskeinen todiste oli hätäkeskuspuhelu, jonka hän soitti Lahden surmayönä. Keskusrikospoliisin rikosteknisen laboratorion äänitutkija Tuija Niemi analysoi hätäpuhelunauhoitetta vuosien ajan, satoja kertoja.

Fonetiikan tutkijana hän keskittyi nauhoitteen äänimaailmaan: kuuluiko taustalla ulkopuolisen tekijän ääniä, oliko osa puhelun sisällöstä nauhoitettu jo etukäteen. Sanoiko Auer miehelleen ”kuole”? Puolustuksen mielestä hän saattoi yhtä hyvin sanoa ”älä kuole”.

Roosa Rentola tarkastelee kirjassaan Auerin tapausta toisesta näkökulmasta, analysoimalla päivystäjän ja soittajan välistä keskustelua.

Kun puhelua analysoidaan, on ensin kuunneltava, kuka on keskipisteenä. Pyytääkö soittaja välittömästi apua uhrille? Määritteleekö hän heti, missä tilassa uhri on? Tarjoaako hän uhrille apua? Myöntävät vastaukset viittaavat soittajan syyttömyyteen.

Kriteerit ovat Tracy Harpsterin ja Susan Adamsin kehittämiä. He ovat tutkineet yli tuhatta henkirikoksiin liittyvää hätäpuhelua, jotka on soitettu Yhdysvaltojen hätänumeroon 911.

Auer pyytää apua heti puhelun alussa ja kiirehtii sen tuloa neljä kertaa. Hän kertoo, että hänen miestään hakataan puukolla.

Harpsterin ja Adamsin mukaan syyttömät soittajat saattavat kokea vaikeaksi ymmärtää yhtäkkistä rikosta ja läheisen kohtaloa. Syylliseksi todetut soittajat sen sijaan voivat kertoa uhrin olevan jo kuollut ennen kuin heidän olisi sitä mahdollista tietää.

Auer ei sano missään vaiheessa, että Lahti olisi kuollut.

Olennaista on myös se, mitä puhelu käsittelee. Syyttömät soittajat kykenevät antamaan riittävästi tietoa, jotta päivystäjä pystyy lähettämään avun oikeaan paikkaan. Syyllinen soittaja sen sijaan saattaa jaaritella epäolennaisuuksia ja viivyttää avun saamista.

Rentolan mielestä Auerin antamien tietojen relevanttius on hyvin tulkinnanvarainen.

Puhelun alussa hän kertoo tappajasta ja antaa osoitteen. Hän toistelee kuitenkin myös, että joku on tullut talon ikkunasta sisään, mikä vie huomion pois Lahden tilasta. Hän kiinnittää huomiota Lahden ääntelyyn, mutta ei kerro muita aistihavaintoja. Hän kuvailee tekijää epämääräisesti.

Syyttömät soittajat, jotka ovat usein itse vaarassa, saattavat ilmaista pelkoa puhelun aikana. Auer ei vaikuta olevan peloissaan sen enempää itsensä kuin talossa olevien lasten puolesta.

Syyllinen soittaja saattaa pyrkiä luomaan itselleen alibia ja kertoa saapuneensa vasta paikalle. Mitään sellaista Auer ei väitä.

Rentolan analyysin voi tiivistää seuraavasti. Hätäpuhelussa on piirteitä, jotka todistavat Auerin syyttömyydestä. Osa keskustelusta on hyvin tulkinnanvaraista, eikä täysin selkeitä viitteitä syyllisyydestä löydy.

Tekaistuissa fakseissa virkamiehet kiroilivat ja runtelivat suomen kieltä. Vastaanottajaa puhuteltiin oudosti: hän oli ”paroni” tai ”Sir”.

Kielentutkija Ulla Tiililän tekstianalyysi auttoi ratkaisemaan törkeän petosrikoksen, jota Pirkanmaan käräjäoikeus käsitteli vuonna 2014. Kotimaisten kielten keskuksen tutkija Tiililä ja Turun yliopiston tutkija, oikeuslingvisti Tarja Salmi-Tolonen ovat toimineet poliisin apuna useissa tapauksissa.

Liikemies Carl J. Danhammer oli tunnettu suomalainen seurapiirileijona. Hän avioitui malli Anu Saagimin kanssa, toimi ex-mäkihyppääjä Matti Nykäsen managerina ja kyläkauppias Vesa Keskisen liikekumppanina.

Danhammer huijasi rovaniemeläiseltä vanhukselta kahdeksan vuoden aikana 300 000 euroa.

Rovaniemeläismies oli toiminut jonkin aikaa matkailuyrittäjänä. Hän olisi halunnut laajentaa lomakyläänsä, mutta rakennuslupaa ei irronnut.

Danhammer ryhtyi hänen asianhoitajakseen. Kaikki yhteydenpito viranomaisiin kulki hänen kauttaan. Mies maksoi Danhammerille tuhansien eurojen palkkioita, mutta sen lisäksi Danhammer rakensi taustalle kokonaisen viranomaisarmeijan, joka tarvitsi maksuja erilaisia kuluja varten.

Mies sai näiltä ”korkeissa tehtävissä” toimivilta ihmisiltä satoja fakseja. Lähettäjiksi oli merkitty työ- ja elinkeinoministeriön virkamiehiä, jotka allekirjoittivat faksinsa nimillä Topi, Maire, hallitusneuvos KG Peltola, Ystävä Savosta ja Väyrynen. Faksit oli merkitty ”erittäin salainen” -leimalla.

Vuonna 2010 miehen rahat olivat lopussa. Pian poliisi aloitti tapauksen tutkinnan. Se pyysi Tiililää analysoimaan faksien sisältöä.

Tiililän huomion kiinnitti ensiksi se, että oletetut virkamiehet kiroilivat viesteissään paljon. Useimmat heistä eivät hallinneet alkeellisiakaan oikeinkirjoitussääntöjä. Rovaniemeläismiestä puhuteltiin oudoilla nimityksillä kuten paroni ja Sir.

Tiililä todisti oikeudessa, että tekstit oli todennäköisesti kirjoittanut sama henkilö. Hän piti epäuskottavana, ettei 12 kirjoittajasta kukaan tuntisi yleiskielen normeja ja hallinnon tekstilajeja.

Danhammer tuomittiin törkeästä petoksesta vuoden ja kahdeksan kuukauden ehdolliseen vankeuteen ja maksamaan rovaniemeläismiehelle yli 270 000 euroa.

 

Newjerseyläinen Thomas Mosser oli paiskinut pr- ja mainosalan johtotehtävissä vuosikymmeniä.

Joulukuun 10. päivänä vuonna 1994 alkoi loma. Mosser istui keittiössä ja odotti, että muut perheenjäsenet olisivat valmiita lähtemään ulos: heidän oli tarkoitus mennä ostamaan joulukuusi.

Keittiön pöydällä oli Mosserille osoitettu paketti.

”En tunnista palautusosoitetta”, Mosser huusi viereisessä huoneessa olevalle vaimolleen. ”En minäkään”, vaimo vastasi. Se oli heidän viimeinen keskustelunsa.

Mosser avasi paketin. Se räjähti välittömästi ja silpoi hänet. Mosserin vaimo ryntäsi tuhoutuneeseen huoneeseen, jonka täytti valkoinen puuterimainen sumu. Hän yritti tyrehdyttää miehensä runsasta verenvuotoa vauvan peitteellä. Mosser kuoli hänen käsivarsilleen.

Thomas Mosser oli Unabomberiksi kutsutun henkilön viidestoista uhri. Unabomberin terrorikampanja piinasi Yhdysvaltoja 18 vuoden ajan.

Oikealta nimeltään hän oli Ted Kaczynski. Hän oli huippuälykäs, akateemisen uran hylännyt mies, joka asui eristyksissä montanalaisessa pikkuhökkelissä keskellä metsää.

Kaczynskin kirjepommit tappoivat kolme ihmistä. 23 ihmistä haavoittui, osa heistä sai elinikäisiä vaikeita vammoja.

Kaczynskin terrorismi oli suunnattu nykyteknologiaa vastaan. Se oli hänen mielessään kehittymässä kohti järjestelmää, jossa ihmiset olisivat lopulta sen orjia ja vapaa tahto kuolisi pois.

The Washington Post ja The New York Times julkaisivat vuonna 1995 Kaczynskin 35 000-sanaisen manifestin ”Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus”. Kaczynski oli luvannut lopettaa, mikäli manifesti julkaistaisiin.

Kaczynskin lähettämistä pommeista, niiden postituspaikoista tai kohteista ei pystytty päättelemään juuri mitään. Unabomberista tuli siis profiloinnin kohde: oli yritettävä selvittää tyhjästä, millainen henkilö rikosten takana oli.

Kolme kuukautta manifestin julkaisemisen jälkeen FBI:hin otti yhteyttä David Kaczynski, Ted Kaczynskin pikkuveli. Manifesti oli muistuttanut häiritsevän paljon veljen käyttämää kieltä, erityisesti ilmaisu cool-headed logician, kylmäpäinen loogikko.

Lingvisti James Fitzgerald auttoi profiloinnissa. Manifestin vanhahtavat sanat broad (mimmi) ja negro auttoivat haarukoimaan tekijän ikää. Tietyt termit oli yhdistettävissä chicagolaisissa lehdissä vuosina 1930–1950 käytettyyn kieleen.

Huomion kohteeksi nousi myös Kaczynskin kirjoittama sananlasku: You can’t eat your cake and have it too. Normaalisti se lausuttiin toisin päin: You can’t have your cake and eat it too.

Kaczynski pidätettiin mökistään Montanasta. Oikeudessa puolustus vetosi paranoidiseen skitsofreniaan, vaikka Kaczynski yritti itse kiistää diagnoosin. Hän vältti kuolemantuomion tunnustamalla kaikki rikokset ja istuu lopun elämäänsä Coloradossa korkean turvaluokituksen vankilassa.

 

Suomen tunnetuimpiin kuuluvaan kielihuijaustapaukseen ei sisältynyt rikosta, vaikka poliisi käynnistikin esitutkinnan epäillystä petoksesta.

15-vuotias Enkeli-Elisaksi nimetty tyttö oli tehnyt itsemurhan lääkkeillä vuosia jatkuneen sadistisen koulukiusaamisen jälkeen. Kuoleman jälkeen vanhemmat löysivät tytön päiväkirjat.

Elisan isä Miksu otti yhteyttä kirjailija Minttu Vettenterään. Yhdessä Riikka-äidin kanssa he päättivät kertoa maailmalle Elisan tarinan. Isä ja äiti alkaisivat kirjoittaa nettipäiväkirjaa, jotka julkaistaisiin Vettenterän blogissa. Vettenterä kirjoittaisi Elisan päiväkirjoihin perustuvan kirjan ja poistaisi tapahtumista kaikki tunnistettavat ihmiset ja paikat.

Tapaus sai valtavasti huomiota mediassa. Turun Sanomat esitteli Enkeli-Elisan tarinan. MTV3:n tutkivan journalismin ohjelma 45 minuuttia haastatteli Vettenterää. Iltapäivälehdet tarttuivat aiheeseen, samoin Ylen lääketiedeohjelma Akuutti. Yksikään media ei haastatellut tytön vanhempia, kaikissa jutuissa esiintyi vain Vettenterä.

Toimittajat Hanna Nikkanen ja Anu Silfverberg kirjoittivat Kuukausiliitteeseen artikkelin Uskomaton murhenäytelmä, joka julkaistiin heinäkuussa 2012.

Molempia oli alkanut epäilyttää tarinan todenmukaisuus. He olivat huomanneet, että vaikka kirjoittajia piti olla kolme, kirjoituksissa oli todella paljon kielellisiä ja tyylillisiä samankaltaisuuksia.

Myös aktiivisella Vauva-lehden keskustelupalstalla haistettiin palaneen käryä. Siellä oli huomattu, että yksi ilmaisu toistui kaikkien kirjoittajien teksteissä. Virkkeen edessä esiintyvä ”vaan”.

”Vaan kun sitä kelausnappia ei elämästä löydy.” (Vettenterä)

”Vaan Minttis saa kertoa asiasta enemmän omassa blogissaan…” (Riikka-äiti)

”Vaan ei Villeä kukaan kiusaa.” (Elisa)

Nikkanen ja Silfverberg pyysivät kielentutkija Ulla Tiililää analysoimaan tekstejä.

Tiililä vertaili Miksun ja Riikan kirjoituksia, Elisan päiväkirjoja ja Vettenterän omaa blogia. Hän totesi, että tekstit olivat häkellyttävänä samanlaisia.

Rytmi toistui samankaltaisena. ”Me haluttiin herättää.” ”Me haluttiin, et joku enkeli vois pelastua.” Kaikki kirjoittajat unohtivat käyttää pilkkua ennen kysyvää sivulausetta. Kaikki käyttivät sanaa ”sinällään”. Kaikki kirjoittivat sanan ”etenkin” muodossa ”eteenkin”.

Tekstit olivat saman ihmisen kirjoittamia.

Enkeli-Elisa oli Minttu Vettenterän päässä syntynyt mielikuvitushahmo. Niin olivat myös hänen isänsä Miksu ja äiti Riikka.

Vettenterä myönsi poliisikuulusteluissa kirjoittaneensa Elisan vanhempien tekstit ja keksineensä yksityiskohdat. Hän väitti silti Elisan tarinaa ”pohjimmiltaan” todenperäiseksi.