”Kun pohdin eksistenssikysymyksiä, tuntuu kuin aivopuoliskojeni välissä hiertäisi kivi”

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Tuttavani teki kerran tunnustuksen.

”Kadehdin uskovaisia”, hän tokaisi. ”Olisin mieluusti uskossa, jos vain pystyisin. Oman tietämyksensä varassa oleminen on toisinaan niin raskasta.”

Katsahdin häneen yllättyneenä. Ei ollut kauankaan siitä, kun hän vannoi olevansa ateisti. Sitä paitsi hän on tiedemies, yliopistotutkija.

Lausuin hänelle lohdutukseksi oman tunnustukseni: uskonto oli vetänyt minuakin aina puoleensa. Mutta en kyennyt uskomaan. En aidosti.

Useimpien ihmisten tapaan minulla on uskonnollisia tarpeita ja taipumuksia. Neurotieteilijä Bruce Hoodin mukaan täydellinen uskonnottomuus – kaikkien järkeä pakenevien käsitysten ja taikauskon puute – on jopa mahdotonta, sillä taipumus uskoon on evoluution tuote.

Mutta tunnen yhtä kiihkeää tarvetta järkeistää. Kun aamuyön kalpeina hetkinä pohdin eksistenssikysymyksiä, tuntuu siltä kuin aivopuoliskojeni välissä hiertäisi kivi.

Olen kotoisin tapauskovaisesta, maallistuneesta kodista. Kävimme kirkossa harvoin, jos koskaan. Odotin silti teini-iässä jännittyneenä rippileiriä. Kaverit levittivät varmaa tietoa: leirillä ”pamahdettiin uskoon iltanuotiolla”.

Kun en sitten tuntenut vähäisintäkään värähdystä nuotiotulen äärellä - vain pihkapuut paukkuivat kesäyössä ja papin epävireinen Landola rämisi - olin äärimmäisen pettynyt. Varmuuden vuoksi kävin vielä seurakunnan isoskoulutuksen, ja toistin leireilyn seuraavana kesänä. Ei mitään.

Muutamaa vuotta aiemmin olin kylläkin hurahtanut toisella tavalla.

Seitsemänkymmentäluvulla avaruusinnostus oli kuumimmillaan. Tähtien sota ja Kolmannen asteen yhteys tulivat ensi-iltaan, Pioneer 10 -luotain lähetettiin matkaan, kuussa käytiin yhtä tiuhaan kuin anoppilassa. Kristillinen taivas oli tuntunut vaativan aina ylivoimaisia ponnistuksia, synnittömyyttä ja imperatiiveja – en tietenkään ymmärtänyt armon käsitettä – mutta ikkunasta avautuva tähtikupu tuntui tarjoavan salaisuuttaan aivan ehdoitta. Vaikkei se ollutkaan yhtä ikuinen ja juhlallinen kuin Raamatun selestiaalinen tyyssija, oli se minulle tarpeeksi mittaamaton.

Kautta aikojen uskovaiset ovat huutaneet taivaasta Jumalaa. Rienausta tai ei, näen niissä analogian teinityttöön, joka talvi-iltana seisoo pakkassaappaat märkinä keskellä joutomaata, kohottaa kätensä ylös ja huutaa: ”Avaruusoliot! Tulkaa!”

Moni 1800–1900-luvun taitteen tähtitieteilijöistä ja fyysikoista tunnustaa innoittajakseen katolisen, vanhemmiten deistiksi itsensä määritelleen tieteiskirjailijan Jules Vernen. ”Hän ohjasi ajatukseni tiettyihin uomiin, sitten syntyi halu ja sitä seurasi mielen työ”, kuvasi suhdettaan Verneen muun muassa itänaapurin avaruusteknologian isäksi kutsuttu Konstantin Tsiolkovski. Scifin ja tieteen välistä suhdetta ei pidä vähätellä.

Mutta pitäisikö myöskään paisutella uskon ja tieteen välistä kuilua?

Artikkelikokoelmassa Mitä uusateismi tarkoittaa? uskontotieteilijä Tiina Mahlamäki kirjoittaa, miten uskon ja tieteen suhdetta alettiin 1800-luvun lopulla kuvata konfliktimetaforan kautta. Kirkko joutui nyt ensi kertaa tuomiolle. Sitä syytettiin törkeästä edistyksen ja tieteen tukahduttamisesta historian aikana.

Tieteen suurimmaksi marttyyriksi nostettiin Galileo Galilei, jonka kohtaloa kosmologi Kari Enqvist kuvaa vieläkin lähes samoin sävyin kuin 1800-luvun lopun tiedemiehet. Kirjassaan Uskomaton matka uskovien maailmaan Enqvist kertoo, miten Galileo pakotettiin polvillaan kieltämään inkvisitiotuomioistuimen edessä heliosentrinen oppinsa. Sen jälkeen hänet suljettiin kotiarestiin.

Kertomus kuulostaa pahalta.

Se myös kuulostaa pyhimystarulta.

Historian sedimenttejä kaivamalla saa esiin hivenen harmaampaa materiaalia. Kuten vaikkapa sen, että tähtitieteilijää tukivat monien vuosien ajan useat jesuiitat ja jopa itse paavi, Urbanus VIII, joka oli ensi alkuun Galileon ihailija.

Muutama vuosi sitten amerikkalainen historioitsija löysi tähän saakka hämärään jääneen yksityiskohdan tähtitieteilijän henkilöhistoriasta: tämän matemaattisia tutkimuksia inspiroi alun perin oppineiden kiista siitä, missä DantenInfernossaan kuvaamat helvetin piirit sijaitsivat.

Tätäkin pidemmälle menee tunnettu itävaltalainen kulttuurihistorioitsija Egon Friedell, jonka mukaan ”todelliset syyt” Galileon vainoon olivat tämän ”sairaalloinen ärtyväisyys” ja ”inttämishalu” sekä ”taipumus sekoittaa uskonnollisia spekulaatioita eksakteihin tutkimuksiin”. Yhden ensimmäisistä harhaoppisyytöksistä Galileota vastaan esittikin filosofian professori eikä uskonoppinut.

Tämä ei tarkoita, ettei inkvisitiotuomioistuin olisi ollut väärässä. Tietenkin se oli.

Tiina Mahlamäen mukaan 1800-luvun lopun konfliktimetafora yksinkertaisti historian tapahtumat. Taustalla oli taistelua vallasta, resursseista ja paljon muusta. Kaikista tieteenalan edustajista kiihkeimmin noihin taisteluihin osallistuivat luonnontieteiden edustajat.

Aivan samoin on nyt.

Uskon ja tieteen suhdetta käsittelevissä populaarikirjoissa – kuten myös monissa viimeaikaisissa kolumneissa ja puheenvuoroissa – konfliktimetaforaa viljellään yhä innokkaasti. Keskustelu tuntuu ulkopuolisesta yhtä hedelmälliseltä kuin kinastelu siitä, kumpi oli parempi, Paul vai John, enkä puhu nyt apostoleista.

En väitä, että kyse on makuasiasta, lopputulos vain näyttää samalta. Uskonoppineiden ja luonnontieteilijöiden väittelykirjoissa ei edetä mihinkään, niissä soudetaan ja huovataan ilman toivoakaan katarsiksesta.

Uskontotieteen dosentti Matti Kamppisen mukaan viime aikojen nahistelu kumpuaa monestakin eri syystä. Maallistumiskehitys, markkinatalous ja tiede ajavat uskontoa yhä ahtaammalle. Sekulaari pensseli laveeraa nyt esiin sellaisetkin uskonnolliset kuviot, jotka ovat aiemmin jääneet näkymättömiin. Oma osuutensa on myös syyskuun 11. päivän tapahtumilla.

Tieteellinen maailmankuva on uskonnollisen täydellinen vastakohta, niin kuuluu ainakin äänekkäin väite. Ja tosiaan, eräiden ateististen kirjoittajien kuva uskonnosta on niin mustaksi maalattu, että se tuo mieleen jo babylonialaisten uskontojen paholaiskuvan.

Harva nahistelijoista tuntuu muistavan muuatta seikkaa: uskonto ja tiede kehittyivät satoja vuosia samoissa aivoissa ja samoissa tiloissa.

Sekä brittihistorioitsija John Hedley Brooke että jo edesmennyt kanadalainen kulttuurintutkija David F. Noble vyöryttävät kirjoissaan hengästyttävän määrän eri aikojen tieteentekijöitä, jotka ovat olleet syvästi uskonnollisia. Olisiko tällainen kasvualusta voinut olla vaikuttamatta tieteelliseen maailmankuvaan, sen tiedostamattomiin päämääriin ja käytäntöihin?

Noblen, juutalaisen ateistin, mielestä se on mahdotonta. Brooken mielestä tieteen ja uskonnon suhde on äärimmäisen kompleksinen.

Myös Kari Enqvist kirjoittaa, ettei pidä uskonnollista uskoa ja tieteellistä maailmankuvaa toistensa vastapooleina – hän puhuu mieluummin ”jännitteestä”, joka sanasotaa seuratessa tuntuu tosin aikamoiselta vähättelyltä. Huomattavia eroavaisuuksia hän kyllä löytää. Enqvist esimerkiksi painottaa, että toisin kuin uskonnoilla, tieteellä ei ole dogmatiikkaa, vaan se tutkii yksityiskohtia jatkuvasti muuntuen.

Sitäkin ällistyneempi Enqvist on, kun hänen kosmologiaa käsittelevien luentojensa jälkeen seurakuntalaiset saapuvat puristamaan hänen kättään ja hengähtävät ihastuneesti: ”Mitään en ymmärtänyt, mutta hienoa oli!”

Minunkaltaiselleni selitys on päivänselvä.

Teini-iän scifi-harrastukseni rinnalle ilmaantui muutaman vuoden kuluttua innostus luonnontieteisiin. Minua kiinnostivat esimerkiksi geeniteknologia, avaruustutkimus, hiukkasfysiikka sekä luonnon epätavalliset ilmiöt. Luonnontieteiden ohella minua vetivät puoleensa uskonnot ja filosofia.

Kesti kuitenkin pitkään, ennen kuin ymmärsin, miksi en kyennyt uskomaan vailla itsepetosta, vaikka olinkin mielestäni uskoon päin kallellaan. Hellin pitkään Søren Kierkegaardin kertomusta miehestä, joka halusi varmistua uskon kannattavuudesta ”objektiivisen harkinnan ja likimääräisten arvioiden avulla”. Kun mies vihdoin tuli tulokseen, että uskominen taitaa tosiaan kannattaa, hän ei enää kyennytkään siihen. Järki ei taipunut absurdiin, joka Kierkegaardin mukaan oli uskon ydin: credo quia absurdum.

Yritin mieluummin hahmottaa hiukkasten spin-tiloja sekä sitä, ettei alkusingulariteettia ennen ollut mitään, edes Suurta Napinpainajaa, ja kaikki tuo tuntui minusta luultavasti samalta kuin Enqvistin luennon kuulijasta.

Minähän kuuntelin munkkilatinaa keskiaikaisessa kirkossa! Katselin äärettömyyteen, jota vain vihkiytyneet papit osasivat tulkita.

Seurasin videolta tuttavani promootiotilaisuutta. Näytettiin tohtoreiden miekanhiomistilaisuus – tuolla miekalla ”puolustettiin Totuutta” – mustia vaateparsia sekä kulkue, jota johti punaiseen, kultabrokadein päärmättyyn samettiviittaan pukeutunut rehtori.

Keskeisessä osassa olivat hatut, joiden merkitys opintiellä on kiinnostava, eihän ylioppilaskaan ole mitään ilman lakkiaan. Myös oma maisterintutkintoni, tuo laakeriseppeleellä kruunattu, on luonut heikkovaloisen nimbuksen pääni ympärille.

Siksi en yhtynyt ihmettelyihin, miten niin sanottu valelääkäriys oli mahdollista. Tutkinto pyhittää kyselemättä – ei kun herran huomaan!

John Hedley Brooken mukaan on tärkeä tunnistaa, miten uskonto on vuosien saatossa muovannut tapaamme katsella maailmaa. Tällainen alitajuinen kulttuurinen kuva on myös osa tieteellisen teorianmuodostuksen ravintoketjua. Hän varoittaa essentialismista ja muistuttaa, ettei ole mitään yhtä ainoaa Uskontoa ja yhtä ainoaa Tiedettä.

Vaikka Enqvistin mielestä syytös tieteellisen maailmankuvaan kuuluvasta skientismistä on halpa, muodostaa se hyvin usein konfliktin ytimen. Skientismillä tarkoitetaan varmuutta siitä, että vain tieteen tuottama tieto on oikeaa, mutta termiä käytetään usein myös halventavassa mielessä, uskona tieteen kaikkivoipuuteen (samaan juureen liittyy myös teknologiausko).

Siihen kosmologimme tarttuu pohtiessaan sarkastisesti, missähän moinen tiedeuskovien kauhistuttava salaseura oikein kokoontuu.

Mutta kyse ei ole mistään noin vulgaarista.

 

Millaiset tiedostamattomat uskonnollissävytteiset rakenteet sitten muka kuuluvat tieteen työkalupakkiin?

Onhan maapallo todistetusti jotakuinkin pyöreä, geenit ja evoluutio täyttä totta. Ei tarvitse kuin katsella Avaraa luontoa lauantai-iltaisin, niin havaitsee, miten jokainen esitelty luonnonilmiö, niin kalan suussa asuva siiralaji kuin magman koostumuskin, on löytänyt oman, asiaan vihkiytyneen tutkijansa. Siirojen preparointia eivät varmastikaan siivitä taivasnäyt, eivätkä tulivuorentutkijat pohdi helvettiä.

Mutta ”sadekin näyttää säännölliseltä vasta kaukaa katsottuna”, kuten intiaanilegenda kuuluu.

David F. Noble harjaa esiin eräitä kristinuskon, tieteen ja teknologian yhteiselosta jääneitä eläviä fossiileja. Ratkaiseva murros tapahtui hänen mukaansa 800-luvulla.

Kun kirkkoisä Augustinus oli pitänyt teknistä kehitystä vielä lankeemuksesta seuranneena taakkana – joutuihan paratiisista karkotettu Aatami-parka tarttumaan neulaan ja lankaan ommellakseen itselleen vaatteet – keisari Kaarle Kaljupäätä palvellut teologi Johannes Scotus Eriugena näki ”mekaniikan” keinona päästä takaisin Eedeniin. Ihmisen piti löytää uudelleen Aatamilta riistetyt tiedot ja taidot; se oli Jumalan meille antama tehtävä.

Noble mainitsee muun muassa seuraavat uskonnolliset motiivit, jotka kertautuvat yhä tieteen saavutuksissa: halveksunta ihmisen ruumiillisuutta kohtaan (jo uskovainen Descartes toisti Noblen mielestä raamatullista eetosta pitäessään ihmiskehoa puutteellisempana kuin mieltä), transsendenttiset pyrkimykset (mikä olikaan kuumatkojen tieteellinen hinta-laatu-suhde?) sekä ennen muuta käsitys ihmisestä luomakunnan herrana, jota pidetäänkin yhtenä keskeisimmistä ympäristön saastumisen ideologisista juurista. Myös pyrkimys symmetriaan ja harmoniaan on toisinaan uskonnollista perua.

Noblen mukaan tieteentekijöiden pitäisikin keskittyä maanläheisimpiin ongelmiin. Hän ei ymmärrä keinotekoisen elämän kehittelyä, ei Mars-mönkijöitä eikä luultavasti satsausta viiden miljardin euron hiukkaskiihdyttimeenkään samanaikaisesti kun puoli maailmaa näkee nälkää.

Vastikään tutkijaryhmä ilmoitti löytäneensä keinon pidentää hiirien elämää - lopullisena tähtäimenään ihmisen eliniän pidentäminen, tuo kevytversio ikuisuudesta. Se onkin varmaan tarpeen ylikansoituksen kanssa painivalle ihmiskunnalle.

Vai olisiko sittenkin niin, että tätä tieteeltä haluammekin juuri me, palvovat seurakuntalaiset?

Viime aikoina olen alkanut pohtia, onko tiede ravinnut myös uskonnollista puoltani. Olen luullut, että järkeni potkii vastaan – ja etten siksi taivu uskoon – mutta olen ollut väärässä. Olen löytänyt uskoa tieteestä.

Mikä hienointa, Matti Kamppinen löytää minulle hengenheimolaisia. Yksi heistä on biologi Stuart Kauffman, joka teoksessaan Pyhän uudelleen keksiminen: Uusi näkemys luonnontieteestä, järjestä ja uskonnosta kehottaa uudenlaisen pyhyyden etsintään.

Kauffman vastustaa tieteen reduktionistista maailmankuvaa – esimerkiksi ihmismieltä ei voi hänen mielestään palauttaa noin vain aivosolujen toimintaan – ja tarjoaa sen tilalle kompleksisten systeemien teoriaa. Juuri se, että me olemme monimutkaisia, itse oppivia, lakkaamatta kehittyviä olentoja, tekee meistä jälleen merkityksellisiä. Emme ole enää pelkkiä soluja ja atomeita, kuten luonnontiede on tähän saakka usein provosoivasti esittänyt.

Kaiken lisäksi Kauffman löytää jälleen tilaa Jumalalle. Hänen Jumalansa ei tarkoita niin sanottua älykästä suunnittelijaa, vaan on pikemminkin panteistinen. Jumala on kehittyvän luonnon ja koko olemassaolon monimutkaisuus. Jumala on itseään luova elämä.

Voin tuntea tällaista Jumalaa kohtaan varovaista kutsumusta. Mutta olen kulttuurini kasvatti. Voiko Kauffmanin Jumalaa rukoilla? Kiittää? Tunnen niihin välillä selittämätöntä, kouristuksenomaista halua.

Entä jos kristinusko on totta, minä vain olen siihen kykenemätön?

Vain tämä tuntuu varmalta.

Olemme syntyneet saamaan vastauksen.

 

Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 29/2013.