Vuoto horjuttaa luottamusta
Uutisanalyysi: Salaisten asiakirjojen vuoto Helsingin Sanomille saattaa lopulta paljastua vahingoksi. Puolustusvoimille tapaus on silti äärimmäisen kiusallinen.
STT uutisoi perjantaina 12. heinäkuuta, että kontra-amiraali evp. Georgij Alafuzoff on epäiltynä tietovuototutkinnassa. Tutkinta liittyy tapaukseen, jossa sotilastiedustelun salaisia asiakirjoja vuodettiin Helsingin Sanomille.
Juuri mikään sotilastiedustelun toiminnasta ei ole julkista. Jopa perusasiat, kuten henkilöstön määrät ja budjetti, ovat salattua tietoa. Tiedustelun tuottama tieto on vieläkin tarkemmin varjeltua ja vain harvojen käytössä.
Nyt tämän koneiston ylimmällä paikalla toiminutta henkilöä epäillään tietovuodosta.
Alafuzoff on Pääesikunnan tiedusteluosaston eli Suomen sotilastiedustelun entinen päällikkö. Hän johti sotilastiedustelua vuosina 2007–2013.
Sittemmin hän siirtyi koko Euroopan unionin sotilastiedustelun johtajan tehtäviin, mistä jäi eläkkeelle vuonna 2016.
Poliisi ei ole vahvistanut STT:n tietoja. Myöskään Alafuzoff ei kommentoinut tapausta STT:lle.
Tapaus sai alkunsa jutusta, jonka HS julkaisi 16. joulukuuta 2017. Juttu käsitteli Jyväskylän Tikkakoskella sijaitsevaa Viestikoekeskusta.
Viestikoekeskus on Puolustusvoimien yksikkö, joka harjoittaa signaalitiedustelua eli erilaisen viestiliikenteen sieppaamista ja analysointia.
HS käytti juttunsa lähteenä Viestikoekeskukseen liittyviä asiakirjoja. Ne oli luokiteltu valtion käyttämän neliportaisen asteikon kahteen korkeimpaan luokkaan: salaisia tai erittäin salaisia.
Aineisto oli vuosilta 2002–2010. HS ei kertonut, miten materiaali oli päätynyt sen haltuun. Lehti vetosi lakiin perustuvaan lähdesuojaan.
Korkeimpaan salausluokkaan kuuluvat lain mukaan tiedot, joiden ”paljastuminen voi aiheuttaa erityisen suurta vahinkoa yleiselle edulle”.
Niiden käsittelyä määräävät tiukat säännöt.
Jokainen asiakirjakopio on numeroitava, ja niiden käsittelystä jää jälki: kuka luki, milloin. Niitä ei saa ladata tietokoneelle, joka on kytketty julkiseen tietoverkkoon.
Henkilöt, jotka saavat käsitellä erittäin salaiseksi luokiteltua tietoa, on nimetty erikseen.
Sotilastiedustelun päällikkö on ilman muuta kuulunut tähän joukkoon. Iso osa materiaalista on juuri tiedusteluyksikön tuottamaa.
On epäselvää, milloin asiakirjat ovat päätyneet Helsingin Sanomille. Tietolähteeksi epäilty Alafuzoff oli ollut eläkkeellä jo reilusti yli vuoden, kun juttu Viestikoekeskuksesta julkaistiin.
Jos Alafuzoff on todella ollut vuotaja, vaihtoehtoja näyttää olevan kolme.
Jos vuoto on tapahtunut juuri ennen artikkelin julkaisua, Alafuzoffilla on ollut tuolloin hallussaan korkeimpaan turvaluokitukseen leimattuja asiakirjoja. Tämä on kiellettyä, sillä Alafuzoff oli jo eläkkeellä eikä olisi saanut viedä papereita mukanaan jäädessään pois töistä.
Koska korkeimman turvaluokituksen materiaaleista on olemassa vain rajallinen määrä numeroituja kopioita, Alafuzoffin olisi pitänyt tehdä itselleen luvattomat kopiot. Se on kiellettyä, vaikka henkilö ei toimittaisi asiakirjoja ulkopuolisille.
Toinen vaihtoehto on, että Alafuzoff on vuotanut aineistot vielä virassaan ollessaan.
Tämä tarkoittaisi, että asiakirjat ovat olleet toimituksen hallussa vuosia ennen jutun julkaisua. Jos näin on, miksi julkaisun kanssa on odotettu?
Kolmas vaihtoehto on, että asiakirjat ovat päätyneet HS:lle välikäden kautta. STT:n uutisessa ei otettu kantaa siihen, onko Alafuzoff tutkinnan ainoa epäilty.
Kaikki kolme vaihtoehtoa herättävät kysymyksen motiivista.
Mitä Puolustusvoimien tiedustelupäällikkönä toimineen henkilön voi ajatella saavuttavan luovuttamalla erittäin salaisia asiakirjoja ulkopuolisen tai tiedotusvälineen haltuun – varsinkin, kun ne eivät paljastaneet väärinkäytöksiä?
On vielä neljäskin mahdollisuus: entä jos Alafuzoffin teko olikin vahinko?
Sotilastiedustelun nykyinen päällikkö, kenraalimajuri Pekka Toveri kommentoi vuotoepäilyä STT:lle perjantaina 12. heinäkuuta.
”Emme tiedä vielä miten vuoto tapahtui. Näissä asioissa käy välillä ihan vahinkojakin. Siksi pitää katsoa se tapahtumaketju. Vahinkoja on tapahtunut ulkomaiden organisaatioissa kautta aikojen niin, että tietoja on joutunut vahingossa vääriin käsiin erinäisistä syistä”, hän sanoi.
”Mutta emme vielä tosiaan tiedä, oliko kyseessä vahinko vai tahallinen vuoto.”
Poliisikaan ei kommentoinut STT:lle, epäilläänkö vuotoa tahalliseksi vai tahattomaksi.
Tiedustelussa yhteistyö perustuu luottamukseen.
Huolta sen rapautumisesta kannettiin heti HS:n jutun julkaisun jälkeen: uskaltavatko kumppanimaat luottaa Suomen tiedusteluun, jos kaikkein salaisimmatkin tiedot voi lukea maan ykköslehden sivuilta.
Pettyneitä kumppaneita tuskin lohduttaisi vuodon paljastuminen vahingoksi. Myös huolimattomuus voi kieliä vakavista ongelmista.
Ongelmat voivat piillä kulttuurissa tai käytännöissä, joilla salaisia asiakirjoja käsitellään. Joko säännöt eivät ole riittävän tiukat tai niiden noudattamisessa jaetaan erivapauksia.
Tai sitten valvonta ei ole ollut riittävän tiukkaa tai henkilöiden osaaminen riittävän korkealla tasolla.
Tällä vaihtoehdolla spekuloi blogissaan Seura-lehden toimituspäällikkö Petri Korhonen, joka pohjaa arvionsa ”salaisten viranomaistietojen jakeluun perehtyneisiin asiantuntijoihin”.
”Vanhan viitta-ja-tikari -koulukunnan tiedustelumies ei kuulemma ollut työpaikallaan mikään tietoturvan ja salausteknologian virtuoosi”, Korhonen kirjoittaa Alafuzoffiin viitaten. Korhonen epäilee, että aineisto on voinut vuotaa eteenpäin jo vuosia sitten.
Poliisi ja Puolustusvoimat vaikenevat kaikista Alafuzoffiin ja vuotoon liittyvistä yksityiskohdista.
Tiedossa ei ole, milloin Puolustusvoimat on saanut tiedon vuodosta, epäillyn henkilöllisyydestä tai tapahtumien tarkasta kulusta. Tiedossa ei ole myöskään, milloin Alafuzoffille itselleen on selvinnyt, että hän on tutkinnassa epäiltynä.
Miehen viimeaikaisesta toiminnasta sentään tiedetään jotain.
Puolustusministeriö haki viime talvena neuvottelevaa virkamiestä huolehtimaan sotilastiedusteluun liittyvän poliittisen päätöksenteon valmistelusta.
Alafuzoff haki paikkaa.Tiesikö hän hakiessaan, että oli epäiltynä tietovuodosta? Jos tiesi, miksi hän haki?
Helsingin Sanomien alkuperäisen jutun oli ilmeisesti tarkoitus kysyä, onko tiedustelun kaiken toiminnan salaaminen perusteltua.
Hallitus valmisteli julkaisun aikoihin uusia tiedustelulakeja, jotka olivat tuomassa Puolustusvoimille ja Suojelupoliisille merkittävästi lisää valtuuksia.
Juttu aloitti mylläkän, jonka keskiöön päätyivät Helsingin Sanomat ja sen toimittajat. Lehteä syytettiin vastuuttomuudesta ja epäisänmaallisuudesta.
”Kirjoituksen vastuuttomuutta voisi verrata siihen, että Tuntematon sotilas -elokuvassa oma sotilas olisi huutanut lähestymässä olevalle vihollisjoukolle: Varokaa! Alikersantti Antti Rokan tuliasema on tuolla ja hänellä on taistelijapari, joka tähystää”, silloinen sotilastiedustelun päällikkö, kenraalimajuri Harri Ohra-aho kommentoi STT:lle.
”Mietelmä: Sananvapauden väärinkäytöstä on lyhyt matka epäisänmaallisuuteen”, tviittasi silloinen puolustusministeri Jussi Niinistö (sin).
Moni toimittajakin kyseenalaisti jutun julkaisun. Miksi vaarantaa kansallinen turvallisuus, jos ei edes paljasta väärinkäytöksiä? ”Pelkkää punaleimapornoa.”
Mitään ei leimata salaiseksi turhaan, Puolustusvoimat linjasi. Juttu sisälsi yksityiskohtia, jotka yhdistettynä muihin tietoihin voivat paljastaa sotasalaisuuksia. Mitä tarkalleen? Sitä ei voinut paljastaa – tietenkään. Sehän oli sotasalaisuus.
Itse vuoto jäi vähemmälle huomiolle.
Valtioneuvoston entinen viestintäjohtaja Markku Mantila yritti kyllä pohtia Talouselämässä vuotajan motiiveja. Kansainvälisen oikeuden professori Martin Scheinin uskoi myyrän löytyvän presidentin kansliasta.
Vihreiden kansanedustaja Ville Niinistö yritti jopa keskustella HS:n jutun sisällöstä eli Viestikoekeskuksen toiminnasta. Tällaiset äänet jäivät isänmaallisuusmekkalan jalkoihin.
HS nöyrtyi kommentoimaan elämöintiä pääkirjoituksella, jossa korostettiin lehden kunnioittavan suomalaisten ”maanpuolustustahtoa”.
Päätoimittaja Kaius Niemi kirjoitti saaneensa Sanoman hallitukselta tehtäväksi selvittää, mitä juttuprosessissa oli tapahtunut. Selvityksen tuloksista ei ole kerrottu yleisölle.
Sotilastiedustelulaki astui lopulta voimaan 1. kesäkuuta 2019.
Uusi laki antaa Puolustusvoimille tukun uusia valtuuksia. Sotilastiedustelulla on jatkossa lupa muun muassa tunkeutua tietoverkkoihin tietyin ehdoin, seuloa tietoliikennettä, kuunnella puhelimia ja harjoittaa peitetoimintaa.
Pääesikunnan tiedustelupäällikön tehtävä on nyt entistä painavampi.
Järeimmät tiedustelukeinot vaativat tuomioistuimen luvan, mutta tiedustelupäälliköllä on lupa oikaista. Jos päällikkö katsoo, että tilanne ei salli viivytystä, hän voi ottaa jämerimmätkin metodit käyttöön omalla päätöksellään.
Tuomioistuimen lupa on silti haettava, mutta vasta jälkikäteen – 24 tunnin kuluessa.
Jos tuomioistuin on eri mieltä keinojen tarpeellisuudesta, kaikki hankitut tiedot on hävitettävä. Mitään ei saa säilyttää tai käyttää.
Tiedustelu-upseerit ovat kerta toisensa jälkeen vakuuttaneet, että näin myös tapahtuu – ja että tiedustelua valvotaan sekä sisäisin että ulkoisin keinoin.
Mutta niin valvotaan myös erittäin salaisten asiakirjojen käsittelyä.
Alafuzoffin mahdollinen tietovuoto ei ole ainoa tiedusteluviranomaisiin liittyvä epäily viime ajoilta. Vain kahta päivää ennen STT:n uutista kerrottiin Suojelupoliisin entisen työntekijän maanpetossyyteestä.
Määräaikaisen työntekijän epäillään hakeneen luvattomasti Supon tietojärjestelmistä arkaluonteisia tietoja.
Tuoreessa muistissa ovat myös lukuisat muut poliisiin liittyvät väärinkäytökset.
Huumepoliisin entisen päällikön Jari Aarnion tapaus on merkittävin, mutta urkintatuomioita on jaettu myös esimerkiksi Anneli Auerin murhatutkintaan liittyen sekä edesmenneen hiihtäjän Mika Myllylän tietojen kaivelusta.
Tuomioita ja syytteitä voi toki pitää osoituksena siitä, että järjestelmän omavalvonta toimii ainakin jossain määrin.
Mutta kuten tiedusteluihmiset usein toistelevat viitaten kansainvälisiin suhteisiin: tiedustelussa on kyse luottamuksesta. Saman luulisi pätevän myös kansalaisten ja viranomaisten välillä.
Juttua korjattu 14.7.2019: Kenraalimajuri Pekka Toveri kommentoi vuotoepäilyä STT:lle, ei Ilta-Sanomille.