Lyötäväksi kasvatetut
Ennen autenttiset kuvadokumentit olivat todisteita asioista, joihin tarvittiin muutosta, kirjoittaa Hanna Weselius.
Helmikuussa Oikeutta eläimille -yhdistys julkaisi häiritsevää materiaalia. Videokuvissa ihmiset lyövät, kuristavat, repivät ja potkivat koiria ja antavat niille sähköiskuja. Kuvattu toiminta on, kerrotaan, suojelukoirien kouluttamista.
Materiaali on kuvattu salaa koulutuskenttien lähimetsiköistä tai jättämällä kamera halliin, jossa koulutustapahtumia on pidetty. Videokuva näyttää genrensä mukaiselta: kentällä on hämärää ja suttuista, ihmisten päät on blurrattu. Kuvasta voi heti päätellä, että jotain kauheaa on meneillään ja nyt se paljastuu.
Väkivallan katsominen ahdistaa. Kampanjan julkaisemista seuranneesta laajasta keskustelusta valtaosa on ollut järkyttynyttä. Koirajärjestöt ovat reagoineet ja panneet osan yhdistystoiminnastaan jäähylle.
Kuvissa näkyvät teot ihmisen parasta ystävää kohtaan ovat selvästi paitsi yleisen moraalin myös eläinsuojelulain vastaisia. Keskusteluissa on silti usein sivuutettu kuvien sisältö ja noustu viestintuojaa vastaan erilaisilla entäs sitten -kommenteilla.
On kysytty, miksei Oikeutta eläimille välitä tuotantoeläimistä vaan keskittyy söpöihin koiriin. On kysytty, eikö koiraharrastajilla ole enää mitään oikeuksia. Ja eikö teillä ole parempaa tekemistä kuin kuvata salaa ihmisten yksityisiä asioita. Eikö ole isompia epäkohtia?
Kun kirjoitan tätä, päivän Helsingin Sanomien kannessa on Valion mainos. Sen yhdessä valokuvassa näkyy keväisellä laitumella riemuissaan loikkiva lehmä. Toisessa kuvassa lehmä nuolaisee hoitajansa otsaa. Tuotantoeläinten hyvinvointi on ilmiselvästi markkinointivaltti.
Mainoksesta avautuu linkki, josta pääsee tutustumaan lypsylehmien elämään. Kerrotaan, että valiolaisten maitotilojen jokaisella lehmällä on nimi.
Kuvissa kaikki näyttää hyvältä. Mutta kaikki ei ole noissa kuvissa. Tavallisen lehmän elämä on nykyään kaukana siitä, mitä se oli vielä 1950-luvulla ja mihin nykyinen ideaalikuva yhä perustuu.
”Ihmiset tahtoo romanttisen kuvan liinapäämummosta joka lypsää käsin sitä lehmää mutta totuus on… aika karu”, pientilallinen Ilmari Majuri toteaa Riikka Kaihovaaran dokumenttisarjassa Kaikki irti eläimistä (Yle Areena). Sarjassa yritetään pureutua siihen arkeen, jota tuotantoeläimiä esittävässä markkinointimateriaalissa ei näy. Kuvaaminen on kuitenkin ollut vaikeaa.
Kaihovaara siteeraa Syötäväksi kasvatetut -kirjan (Atena, 2012) tekijää Elina Lappalaista, jonka mukaan toimittajan tuntuu joskus olevan helpompi päästä vierailulle ydinvoimalaan kuin broilerihalliin.
Ennen ajattelin, että tärkein kysymys on ”Mikä ei ole kuvassa?” Uskoin, että kaikki muuttuu, kunhan epäkohdat paljastetaan.
Suojelukoirakeskustelu aiheuttaa kuitenkin turhautumista. Onhan suomalaisilla turkistarhoilla ja eläintiloillakin jo vuosien ajan kuvattu salaa. Kristo Muurimaa ja Juho Kerola ovat julkaisseet kuvistaan kirjan Eläintehtaat (Into, 2018). Materiaalia on vaikka kuinka paljon.
Kaikki on kuvassa. Yleinen keskustelu junnaa silti samanlaisena eikä pysyviä muutoksia tapahdu. Monen mielestä kiusallisinta ei ole se, että eläimet kärsivät, vaan se, että kuvat ovat olemassa.
Ennen autenttiset kuvadokumentit olivat todisteita asioista, joihin tarvittiin muutosta. Nykyään ne jäävät mediatilaan leijumaan vailla merkitystä ja ovat todisteita vain siitä, että jokainen valitsee totuutensa itse, kuvista ja faktoista huolimatta.
Kirjoittaja on kirjailija, taiteen tohtori ja valokuvataiteen yliopistonlehtori.