Jaha, televisiossa riidellään taas

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Yleisradion Sannikka-keskusteluohjelmassa käytiin marraskuussa debattia rasismista, vallankäytön näkymättömistä rakenteista ja cancel-kulttuurista. Marja Sannikan juontaman jakson aiheeksi oli suunniteltu sitä, kuinka ”hyvien asioiden ajaminen” voikin muuttua vastakkainasetteluksi ja miten tällaista voitaisiin välttää.

Toimittaja Renaz Ebrahimin ja emeritustähtitieteilijä Esko Valtaojan keskustelu riistäytyi kuitenkin nopeasti juontajan otteesta. Valtaoja havainnollisti esimerkkejään sillä kuuluisalla n-sanalla eikä luonnontieteilijän kategorisoivasta ajattelustaan käsin tullut ymmärtäneeksi, että keskustelun asetelma toisti varsin tarkasti arjen rasismia.

Jakson vahvaa vastakkainasettelua ja kärkevyyttä pääsivät jälkeenpäin hyödyntämään muutkin kuin Yleisradio. Iltapäivälehdissä tuntemuksiaan on raportoinut keskustelijoiden lisäksi ohjelman juontaja. Sosiaalinen media täyttyi jyrkillä kannanotoilla, pilkalla, vihalla ja – niin, voimistuneella vastakkainasettelulla.

 

Kun media puhuu vastakkainasetteluista, se muistaa harvoin katsoa peiliin. Aihe on nykyjournalismin mielestä niin kiinnostava, että se ylittää helposti uutiskriteerit. Siten media itse pitää vastakkainasettelua käynnissä.

Kutsunkin kyseisen Sannikka-jakson tapaista asetelmaa usutusjournalismiksi. Sillä usutetaan ihmisryhmiä toisiaan vastaan. Hyvällä vastakkaisasettelulla media voi ansaita vaikka kuinka pitkään.

Noin yleisestikin journalisteja, tapahtumajärjestäjiä ynnä muita keskustelujen käynnistäjiä vaivaa harha siitä, että keskustelu olisi hedelmällistä, kun osanottajien mielipiteet ovat mahdollisimman erilaisia. Siksi rokotusasiantuntijat ovat olleet tv-studiossa homeopaattien ja susitutkijat salametsästäjän kanssa.

Erilaisiin paneelikeskusteluihin ja debatteihin itsekin osallistuneena olen huomannut tämän: keskustelusta tulee parempaa, kun keskustelijoiksi ei valita lähtökohtaisesti asiasta täysin eri mieltä olevia.

Itse asiassa keskustelusta tulee erityisesti yleisölle sitä antoisampaa, mitä lähempänä toisiaan keskustelijoiden lähtökohdat ovat.

Ajanko takaa sitä, että julkiset keskustelut olisivat vain samanmielisten hymistelyä? Entä tasapuolisuus? Entä toisiaan täydentävät näkökulmat?

Mitä vahvempi erimielisyys keskustelijoilla on heti alkumetreillä, sitä pinnallisemmalla tasolla keskustelu kuitenkin pysyy. Jäädään kiistelemään vaikkapa siitä n-sanasta. Mihinkään todelliseen ilmiön pohtimiseen tai analyysiin ei päästä. Ymmärrys ei lisäänny.

Jos sen sijaan keskustelijoiden lähtökohdat aiheeseen ovat yhtenevät, päästään nopeasti hyvinkin syvälle. Yleisön tietämys kasvaa valtavasti siihen verrattuna, että se juuttuisi seuraamaan pintatason riitelyä.

 

Olisi ollut paljon antoisampaa, kun Esko Valtaojan sijaan Sannikka-ohjelmassa olisi keskustellut aihetta tutkinut tieteentekijä. Samoin Valtaojan ajatuksia on suorastaan huimaa kuunnella, kun hänen kanssaan keskustelee asian syvästi tunteva henkilö eikä mikään kreationisti.

Eikö vaarana ole, että kaksi asiantuntijaa uppoaa niin syvälle alansa kiemuroihin, että ulkopuoliset putoavat kärryiltä? Juontajan tai keskustelun vetäjän tehtävä on toimia ulkopuolisena kysyjänä ja haastajana.

On merkillinen ilmiö, että nykyään tällainen tehtävä on pyritty antamaan jollekin keskustelijoista sen sijaan, että luotettaisiin toimittajan ammattitaitoon.

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.