Samaan aikaan Jemenissä
Suomessa kiistellään siitä, voiko puoluejohtaja juhlia baarissa ilman paitaa. Ei kukaan jaksa uutisia Jemenistä.
Elokuun 1. päivänä Touko Aalto istui puhallettavassa lasten uima-altaassa Tukholmassa. Allas oli King Kong -nimisen baarin lattialla. Siitä oli tehty pieni pallomeri.
Aalto hymyili leveästi kameralle. Oikeassa kainalossa oli vaaleaperuukkinen drag queen ja vasemmassa kainalossa oli vaaleaperuukkinen drag queen. Tämä piti kättään Aallon paljaalla vatsalla.
Toisessa kuvassa Aallon ilme oli keskittynyt. Hänen eteensä oli kyykistynyt mies, ja Aalto läimi häntä takapuoleen.
Suomen vihreiden puheenjohtaja osallistui Europride-juhlaan. Oli selvästi hauskaa.
Siitä syntyi kohu, monen päivän mittainen. Kuvat levisivät Facebookiin, iltapäivälehtiin ja sanomalehtiin. Maanantaina Aalto oli A-studiossa ja lupasi, ettei enää ota paitaa pois.
Professori Hannu Juusola turhautui.
”Twitterissäkin huomaa muuten hyvin sen kuinka Suomessa keskustellaan lähinnä Suomen tapahtumista”, hän tviittasi myöhään illalla. ”@ToukoAalto paidat tärkeitä, #Jemen ei.”
Juusola on seurannut Lähi-itää lähes kolmekymmentä vuotta. Hän on seemiläisten kielten ja kulttuurien professori Helsingin yliopistossa. Suurin seemiläinen kieli on arabia.
Jemen taas on Espanjan kokoinen maa Arabian niemimaan eteläkärjessä. Köyhä, kärsivä ja sotaisa. Sanotaan, että siellä on nyt pahempi humanitaarinen kriisi kuin missään muualla.
Ei kukaan sellaista jaksa.
Tilanne on lohduton kyllä, Juusola sanoo.
Siinä mielessä hän ymmärtää. Väkivalta turruttaa, jatkuvaan kurjuuteen puutuu. Ja onhan niitä muitakin. Syyria, Afganistan, Itä-Kongo, Myanmar.
Mutta Lähi-itä-ihmisenä häntä ”ärsyttää tietysti”, että uutiset ovat mitä ovat. Viihdettä.
Jemenin sota on unohdettu. Sillä tavalla Britannian yleisradioyhtiö BBC nimesi reportaasisarjan, jonka se teki kolme vuotta sitten, Yemen’s Forgotten War. Sama sota jatkuu yhä.
Omalla tavallaan suomalaiset ovat siinä mukana. Puoli vuotta sitten maailmalle levisi video, jossa suomalainen panssariajoneuvo etenee jemeniläisellä aavikolla. Patria oli myynyt panssariajoneuvoja Arabiemiirikuntiin, joka osallistuu sotaan. Asiaa kommentoitiin ylimalkaisesti. Patriasta sanottiin, etteivät he tiedä, miten ostaja on vaunut aseistanut. Ne myytiin aseistamattomina.
Juusola selittää perusasiat. Kyseessä on sisällissota. Periaatteessa.
On pohjoisen huthit, jotka syrjäyttivät presidentin ja valloittivat pääkaupungin Sanaan. Siirtyivät siitäkin etelämmäksi. He hankkivat hyvitystä sorrolle, jota olivat mielestään kokeneet vuosikymmeniä.
On syrjäytetty presidentti, 73-vuotias Abdrabbu Mansur Hadi. Hänen kannatuksensa on olematon, mutta liittolaiset ovat jykevät: Saudi-Arabia, Arabiemiirikunnat, Yhdysvallat, Egypti. Väitetään, että nyt Hadi istuu saudipalatsissa Riadissa ja lähinnä ryypiskelee.
On etelän vastarinta, siirtymäneuvosto, joka haluaa eroon kaikista muista. Itsenäiseksi. Etelä oli ennen aluetta, jossa naiset kulkivat tavallisissa puuvillamekoissa eivätkä peittäneet kasvojaan huivilla.
Ja on al-Qaida.
Kaikki tahtovat samaa asiaa: valtaa. Jaloissa on 28 miljoonan ihmisen kansa. Vesipula, ruokapula, lääkepula. Kolera, johon sairastui yli 1,1 miljoonaa ihmistä.
Juusola tuntee Jemenin ”teoreettisella tasolla”. Hän ei ole käynyt siellä. Juuri nyt sinne ei voisi mennäkään. Ulkoministeriö antaa yksiselitteisen matkustusohjeen: poistuttava maasta välittömästi.
Paras asiantuntija löytyy Tampereen yliopistosta, Juusola sanoo. Tutkija Susanne Dahlgren.
Hän on asunut Jemenissä monta vuotta.
Lapset olivat eväsretkellä. Kuljettaja pysähtyi ostamaan virvokkeita. Ja siinä.
Iskun piti osua ”lailliseen kohteeseen”.
”Ei, bussilastillinen lapsia ei ole sellainen”, tiedottaja Turki al-Maliki kommentoi 10. elokuuta 2018. Hän edustaa Saudi-Arabiaa ja sen liittolaisia. Silti maiden keinot tunnistaa kohteita ”ovat korkealaatuiset”, al-Maliki lisäsi.
Laillinen kohde olisi tiettävästi ollut ohjusten laukaisualusta jossain Saadan kaupungin liepeillä Pohjois-Jemenissä, huthien ydinalueella. Kaupunki on ylängöllä, hiekkatasangon reunalla. Saudi-Arabian rajalle on 40 kilometriä. Talot on rakennettu mutatiilistä, joita ei tarvitse polttaa, vain kuivattaa, sillä koskaan ei sada.
Ilmaisku osui linja-autoon. Lapset olivat eväsretkellä, he olivat alakouluikäisiä. Kuljettaja pysähtyi Dahyanin torille virvokkeita ostamaan. Ja siinä.
Punaisen Ristin sairaalaan vietiin 29 kuollutta ja 30 loukkaantunutta. Reppu selässä, vaatteet veressä. Monta samalle sängylle.
Toripaikalle jäi syvä kuoppa ja vääntynyttä metallia.
Liittouma perusteli iskua: se oli oikeutettu vastatoimi. Huthit olivat juuri iskeneet Saudi-Arabian puolelle Jizanin kaupunkiin. Yksi kuoli, yksitoista loukkaantui.
Tätä on nähty paljon, puolin ja toisin. Toistuvia ilmaiskuja. Liittouman kohteita tosin on ihmetelty: sairaala, hääseurue, koulubussi. Voiko tiedustelu olla näin hukassa?
Miksi Saudi-Arabia tekee tätä? Se on suuri ja rikas maa, sillä on öljyä enemmän kuin kellään. Melkein viidennes maailman varoista. Jemen on köyhä. Sen öljyvarat ovat vaatimattomat ja teollisuus kituliasta. Viljaa, hedelmiä, kahvia ja khatia tuotetaan, ei tosin isoiksi vientituotteiksi asti. Kalastus kannattaisi, mutta nyt sekään ei ole mahdollista. Itä on aavikkoa, pohjoinen vuoristoa. Jokiakaan ei ole.
Mutta on tärkeä kanava, 19 kilometrin levyinen ”Kyynelten portti”, Bab al-Mandab. Se yhdistää Punaisenmeren ja Intian valtameren. Jos Jemen jollain tavalla sulkisi sen, väylä Punaisellemerelle katkeaisi. Maailmankauppa kärsisi.
Saudit pitävät muutenkin Jemeniä otteessaan. He ovat niemimaan herrakansa, ja Jemen on alusmaa. Hallituksen on syytä olla heille suopea.
Huthit eivät ole, eikä Iran, joka nyt tukee hutheja. Se mutkistaa kuviota.
Iran on mahtitekijä Persianlahden toisella puolella – ja iso paholainen sekä saudeille että Yhdysvalloille. Ne ovat molemmat huolissaan siitä, että Iran saa vaikutusvaltaa Jemenissä.
Tosin tutkijat sanovat, että liiankin huolissaan. Ei Iranilla ole rahaa eikä rahkeita todelliseen valtapeliin. Nyt se toimii kuin taitava persialainen kauppias: se sijoittaa vähän mutta saa ison tuoton.
Tekee hyvää kauppaa.
Etelä-Jemenissä naiset kävivät töissä, käyttivät mekkoja ja osallistuivat politiikkaan.
Susanne Dahlgren on harvinainen tutkija. Hän on ollut Jemenissä jo silloin, kun sen keskellä kulki raja.
Hän lähti kesätöihin Etelä-Jemeniin vuonna 1982. Siellä järjestettiin työprikaati. Asunnot olivat kärsineet tulvissa, ja työleiriläisten oli määrä auttaa kunnostamisessa.
Dahlgren ilmoittautui heti. Hän opiskeli antropologiaa Helsingin yliopistossa.
Etelä-Jemen oli itsenäinen valtio, Jemenin kansandemokraattinen tasavalta. Puolueita oli yksi, sosialistinen.
Perillä Dahlgren huomasi, että osallistujia oli sata ja hän oli ainoa nainen. Järjestäjät olivat innoissaan: kuitenkin yksi nainen!
Pääkaupungissa Adenissa oli suuri satama ja suvaitseva ilmapiiri. Naiset kävivät töissä, käyttivät mekkoja ja housupukuja, osallistuivat politiikkaan. Saivat avioeron siinä missä miehet. Islam oli virallinen uskonto, mutta jokainen sai toteuttaa sitä niin kuin halusi.
Pohjoisessa, Jemenin arabitasavallassa, tilanne oli toinen. Naiset olivat kotona ja kasvattivat uutta muslimipolvea. He olivat aviomiehen määräysvallan alaisia. Kun lähdettiin ulos, vartalo, hiukset ja kasvot peitettiin. Kun oltiin kotona, ei katsottu ikkunasta.
Työleiri kesti viisi viikkoa. Dahlgren päätti, että hän palaa. Etelä-Jemeniä oli tutkittu hyvin vähän, jos ollenkaan.
Hän keräsi aineistoa graduun, sitten väitöskirjaan ja artikkeleihin.
Dahlgren kiersi etelää ja pohjoista. Hän lensi usein Sanaahan ja osti sieltä bussilipun. Bussi tarkoitti vanhaa farmari-Peugeotia, josta oli tehty kymmenen hengen auto. Jemeniläiset ovat pienikokoisia. Dahlgren osti aina kuljettajan viereiset paikat, molemmat. Vuoristotiet olivat kapeita, eikä liikennesääntöjä ollut. Jos näyttäisi siltä, että pösö suistuisi, hän ehtisi ehkä hypätä.
Dahlgren tutki yhteiskuntaa ja moraalikeskusteluja. Istui Adenin perhetuomioistuimissa ja seurasi erokäräjiä. Jos mies – tai nainen – ei ollut tyytyväinen avioseksiin, hän sai eron. Islam ei ihannoinut selibaattia eikä pidättymistä, päinvastoin. Seksi kuului avioliittoon ja paratiisiin.
Vuonna 1990 alkoi muutos. Pohjoisesta ja etelästä tuli yksi valtio, Jemenin tasavalta. Yhdistymisestä oli neuvoteltu ennenkin, mutta nyt päästiin tulokseen. Sosialismi oli romahtanut.
Seurasi yksi hyvä asia: lehdistö vapautui ja kansalaisjärjestöjäkin perustettiin.
Kaikki muu oli huonoa. Naiset katosivat kaduilta, ravintoloista ja elokuvateattereista. Konsertit ja keskustelutilaisuudet lopetettiin. Pohjoisen vanhoillisuus levisi etelään, ja tapoja perusteltiin uskonnolla. Presidentti oli kelvoton ja pysyi virassaan.
Suomalainen tutkija oli hengittänyt kaasua. Hallitus käytti samaa ainetta, jolla teurastamot tappavat eläimiä.
Kyynelkaasu ärsyttää limakalvoja ja kirvelee silmiä. Dahlgren tiesi, miltä se tuntuu. Hän oli hengittänyt kyynelkaasua ennenkin.
Mutta tämä oli erilaista. Henki ei kulkenut lainkaan. Okei, hän ehti ajatella, tässäkö tämä nyt oli.
Dahlgren oli Adenin vanhassa kaupungissa. Hän oli päättänyt lähteä ulos. Aamulla hän oli seissyt parvekkeellaan ja nuuhkinut ilmaa: haiseeko kyynelkaasu, kuuluuko laukauksia.
Oli huhtikuu 2013, ja Adenissa oli levotonta. Sisällissota ei ollut vielä syttynyt, mutta etelän maakunnat kapinoivat. Sitä oli jatkunut kuusi vuotta.
Keskiviikko ja lauantai olivat yleisiä kansalaistottelemattomuuspäiviä. Suljettiin kaupat, koulut ja virastot. Kokoonnuttiin vallankumousaukioille ja vaadittiin oikeuksia. Parempia kouluja ja terveysasemia, sähköä, joka ei jatkuvasti katkeaisi.
Vallankumousaukio oli kaupunginosan bussiasema, tai puolet siitä. Siellä istuivat miehet ja naiset.
Mutta hallitus pani vastaan. Presidentti Hadi lähetti kortteleihin panssareita ja tarkka-ampujia. Aktivisteilla ei ollut aseita, kaikilla ei edes kenkiä.
Dahlgren oli kadulla kuvaamassa. Hän kantoi Jemenissä aina kameraa.
Päivä oli ollut merkittävä, sillä hän oli tavannut Khaled Adenin. Lippalakkipäinen, kolmekymppinen mies oli tullut tervehtimään ulkomaalaista ja sanonut nimensä. Minähän tunnen sinut, Dahlgren oli vastannut. He olivat tuttuja Facebookista. Khaled Aden oli liikkeen johtajia. Vallankumouksen, kuten hän sanoi. ”Tämä ei ole enää liike.”
Khaled Aden oli aina paikalla, sillä hänellä oli auto. Sillä hän vei loukkaantuneita hoitoon. Puolen tunnin ajomatkan päässä oli yksityinen klinikka, joka auttoi ilmaiseksi. Ambulanssimies, Khaledia kutsuttiin.
Dahlgrenin kameraan jäi kuva, keikahtanut katunäkymä. Kirkas aurinkoinen taivas, taustalla Shamsanin vuorenrinne. Katutasossa räjähtänyt kaasukranaatti ja juoksevia ihmisiä. Siinä vaiheessa Dahlgren yritti jo juosta itsekin.
Seuraava kuva on klinikalta. Dahlgren istuu happinaamari kasvoilla ja näyttää uupuneelta. Hän puhdistaa keuhkojaan hapella.
Khaled Aden ajoi hänet klinikalle. Matkalla hän kertoi, mitä kaasua hallitus käyttää. Khaled oli ammatiltaan laboratorioinsinööri, siksi hän tiesi.
Kaasu oli ainetta, jolla teurastamot tappavat eläimiä.
Täysi sisällissota syttyi kaksi vuotta myöhemmin.
Tammikuussa 2015 huthit tulittivat presidentin virka-asuntoa Sanaassa. Presidentin edustaja sanoi, että kyseessä oli vallankaappaus. YK:n pääsihteeri sanoi, että väkivaltaisuudet oli heti lopetettava.
Saudi-Arabia ja liittolaiset vastasivat maaliskuussa pommeilla.
Ja niin edelleen.
Al-Qaida näki tilaisuutensa idässä ja ryhtyi herraksi al-Mukallan satamakaupungissa. Al-Qaida vastusti sekä hutheja että ”hallitusta”, syrjään pantua presidenttiä. Toki se oli tehnyt iskuja Jemenissä jo viisitoista vuotta ja Yhdysvallat oli käynyt sotaa sitä vastaan.
Mutta al-Qaida on hajanainen joukko. Liittouma valtasi al-Mukallan kaupungin takaisin huhtikuussa 2016, eivätkä taistelijat juuri panneet vastaan. Osa heistä siirtyi liittouman riveihin, osa vain käveli muualle.
Samaan aikaan YK laski, että Jemenin sisällissodassa oli kuollut yli 10 000.
Tutkijat olivat antaneet varoituksia. Ja silti länsivallat tekivät dramaattisen virheen.
Siitä sota johtuu, väittää Susanne Dahlgren.
Virhe liittyy arabikevääseen. Kun se koitti, Jemen heräsi suuriin mielenosoituksiin. Ne alkoivat tammikuussa 2011 ja kestivät monta kuukautta, eri puolilla maata. Massojen viesti oli se, että silloisesta presidentistä Ali Abdullah Salehista oli päästävä eroon. Hän oli hallinnut Jemeniä 33 vuotta ja pelannut likaista valtapeliä koko ajan.
”Jemenin johtaminen on rankkaa”, Saleh oli sanonut The New York Timesin toimittajalle vuonna 2008. ”Kuin tanssisi käärmeiden päiden päällä.”
Tämän tanssin jäljiltä Jemen oli taantunut, rapistunut ja läpikotaisin korruptoitunut.
Marraskuussa 2011 ulkovallat – Persianlahden maat, Yhdysvallat ja EU – tekivät Salehin kanssa vallansiirtosopimuksen. Presidentiksi nousi varapresidentti Hadi, mutta Saleh sai jäädä maahan ja politiikkaan. Tämä oli virhe.
Pian Saleh alkoi vehkeillä huthien kanssa, huthit vahvistuivat ja marssivat pääkaupunkiin.
Kuinka kävi Salehille? Joulukuussa 2017 hän käänsi selkänsä hutheille ja vetosi jemeniläisiin. Kansakuntaa on puolustettava hutheilta. Sen jälkeen hän yritti paeta Sanaasta, mutta huthit tappoivat hänet autoon.
Jemeniin on yritetty neuvotella rauhaa. Sveitsissä joulukuussa 2015, Kuwaitissa huhtikuussa 2016. Kesäkuussa 2015 neuvottelijat eivät ehtineet pöydän ääreen, kun välit jo katkesivat.
Nyt yritetään jälleen. YK on kutsunut osapuolet Geneveen 6. syyskuuta 2018.
Susanne Dahlgren ei odota paljon, ei ”mitään läpimurtoa”.
”Itse asiassa”, hän sanoo, naurahtaa vähän. ”Mä olen tässä miettinyt omaa rauhansuunnitelmaa.”
”Se lähtee vähän eri pohjalta.”
Hän on esitellyt suunnitelman amerikkalaisille kollegoilleen, ja he aikovat viedä sitä eteenpäin.
Dahlgren levittää kahvilan pöydälle Jemenin kartan ja piirtää siihen perusidean. Hän jakaisi maan neljään osaan, ”hallintovyöhykkeeseen”.
Aseet tietenkin laskettaisiin heti. ”Koulubussi oli viimeinen niitti.” Hän uskoo, että Saudi-Arabia olisi valmis. Sota maksaa sille ”miljoonia päivässä”, eikä tämä selkkaus sotimalla lopu. Mutta se ei voi vetäytyä, jos se menettää kasvonsa.
Dahlgren on miettinyt saudeille myyntipuheen.
Vyöhyke yksi: Huthit saisivat pohjoisen, Sanaan ja vielä Dhamarin kaupungin. Mittavan alueen. Mutta Sanaa ei olisi enää pääkaupunki vaan siksi julistettaisiin Taizz, Jemenin suurin kaupunki.
Tähän myyntipuhekin liittyy. ”Saudi-Arabia voisi julistaa, että se on vapauttanut pääkaupungin ja pannut alulle rauhanprosessin”, Dahlgren sanoo. ”Tai jotain muuta yhtä typerää.”
Mutta retoriikka on tärkeää, kaikkien pitää ajatella voittaneensa jotain.
Vyöhyke kaksi: Taizzin alue ja läntinen Jemen. Uuteen pääkaupunkiin siirrettäisiin presidentti Hadi ja hänen hallituksensa. Hadi ei ole kummoinen presidentti, mutta hänestä on vaikea päästä eroon.
Vyöhyke kolme: Etelä ja aavikkoinen itä.
Vyöhyke neljä: Keski-Jemen ja Maribin maakunta, koko suunnitelman tähti.
Dahlgren panisi vyöhykkeet kilpailemaan keskenään. Miten onnistuu jälleenrakennus, miten hallinto saadaan kuntoon, koulut, terveydenhuolto, jätehuolto, turvallisuus. Kolmen vuoden kuluttua pidettäisiin kansanäänestys: saako paikallinen johto jatkaa.
Marib olisi mallioppilas, nimittäin sillä menee hyvin. Kuvernööri Sultan al-Arada on ottanut ohjat käsiinsä. Teitä rakennetaan, ravintoloita avataan ja leikkipuistoja perustetaan. Yritykset investoivat, työpaikkoja syntyy ja palkat maksetaan. On turvallistakin, jemeniläisessä mittakaavassa. Muut vyöhykkeet saisivat ottaa Maribista mallia.
Rahaa jaettaisiin Hodeidasta. Hodeida on tärkeä satamakaupunki Punaisenmeren rannalla, ja nyt ankarien taistelujen kenttä. Dahlgren antaisi sen YK:lle. Se jakaisi sieltä kansainvälistä apua ja jälleenrakennusrahaa koko maahan.
Valtakunnalliset vaalit Dahlgren pitäisi paljon myöhemmin, kymmenen vuoden kuluttua. Sitten, kun on erilaisia puolueita, aidosti valinnanvaraa.
”Vaalien järjestäminen olisi nyt järjetöntä.”
”Kansainvälinen yhteisö tekee usein tämän virheen. Vaalit liian aikaisin.”
Dahlgren laskee kynän pöydälle, katsoo karttaa.
”Tällä se mun mielestä menis…”
”Täytyy nyt hioo vielä.”
Näin rauha voisi tulla
- Aseet lasketaan heti. Ketään ei ”riisuta aseista”. Retoriikka tärkeää. Kukaan ei saa menettää kasvojaan.
- Maa jaetaan neljään hallintovyöhykkeeseen.
- Pääkaupunki siirretään Taizziin, Sanaa marginalisoidaan.
- Vyöhykkeet pannaan kilpailemaan keskenään: kuka saa alueensa jaloilleen? Esimerkkinä Marib, jossa menee hyvin.
- Hodeidan kaupunki YK:n hallintaan. Jälleenrakennusrahaa jaetaan sieltä.
- Kansanäänestys kolmen vuoden kuluttua. Valtakunnalliset vaalit kymmenen vuoden kuluttua.
Dahlgren on kirjoittanut paljon amerikkalaiseen Middle East Reportiin. Se on Lähi-idän tutkijoiden julkaisu.
Loppusyksystä 2014 hän kirjoitti Khaled Adenista. Artikkelin nimi oli A Poor People’s Revolution, Köyhien vallankumous.
Hän kertoi kyynelkaasusta ja siitä, kuinka Khaled Aden vei hänet klinikalle. Hän sanoi, että tämä käytti Facebook-nimeään. Khaled Adenin kaupungista. Oikeasti tämä oli Khalid al-Junaydi.
Dahlgren kertoi etelän liikehdinnästä, hirakista. Sen taustoista ja tavoitteista.
Eräänä iltana pari kuukautta myöhemmin hän selasi asunnossaan Facebookia. Hän oli silloin Singaporessa, vuoden tutkimusvierailulla.
Facebookista hän luki:
”Naamioidut sotilaat pysäyttivät… kiskottiin autosta, vietiin tuntemattomaan paikkaan… ammuttiin selkään.”
”Verinen ruumis kipattiin sairaalan eteen.”
Kurkkua kuristi. Nyt se on tapettu.
Seuraavana päivänä Dahlgren otti yhteyttä julkaisuun ja sanoi, että voisi kirjoittaa uuden tekstin, jatkon edelliseen.
Juttu ilmestyi 17. joulukuuta 2014. Killing the Ambulance Man. Ambulanssimiehen murha.