Kanava: Suomen kevyet raiskaustuomiot ovat poikkeus Euroopassa – Suomalainen oikeuskulttuuri vähättelee seksuaalirikoksia

Teksti on julkaistu alun perin Kanava-lehden numerossa 8/2022. Suomen Kuvalehti julkaisee Kanavassa aiemmin julkaistuja tekstejä verkossa.

Euroopassa tuskin on Suomen lisäksi maata, jossa useamman kuin joka toisen raiskauksesta tuomitun lyhyehkö vankeusrangaistus määrätään ehdolliseksi. Konkreettisen seuraamuksen sijasta yhteiskunta tyytyy kehottamaan tuomittua pysymään jatkossa kaidalla tiellä.

Tätä pidetään riittävänä seurauksena rikoksesta siitä huolimatta, että raiskauksen tiedetään aina traumatisoivan uhria ja johtavan usein pitkäaikaisen terapian tarpeeseen.

Ruotsissa ja Norjassa raiskausrikosten vahingollisuus ja rikosoikeudellinen moitearvo nähdään aivan toisessa valossa. Vähimmäisrangaistukseksi perusmuotoisesta raiskauksesta on niissä molemmissa säädetty kolme vuotta ehdotonta vankeutta. Muualla Euroopassa tuomitaan raiskauksista sitäkin ankarampia rangaistuksia.

Kansalaisilla tuskin on käsitystä siitä, miten poikkeuksellisella tavalla raiskausten rikosoikeudellista moitittavuutta Suomessa arvioidaan. Näin suuria eroja reagoinnissa seksuaalirikosten keskeisimmän ja vakavimman tekomuodon moitittavuuteen ei voida ainakaan pohjoismaisessa perspektiivissä selittää yleisin kriminaalipoliittisin perustein. Kysymys on syvemmistä yhteiskuntien oikeuskulttuurisista eroavuuksista suhtautumisessa ihmisen seksuaalisen integriteetin suojelemisen painoarvoon.

Tämä kulttuurinen ero heijastuu maiden rikoslainsäädäntöön ja konkretisoituu tuomioistuinten lainkäytössä.

Kesäkuussa säädettiin 1.1.2023 voimaan tuleva laki seksuaalirikoksia koskevan rikoslain 20 luvun uudistamiseksi. Hallitusohjelman edellyttämän laajan uudistuksen yhteydessä oli arvioitavana muun ohella aikuisten välisten raiskausrikosten rangaistusasteikkojen ajanmukaisuus. Asteikolla on suora yhteys tuomittavien rangaistusten yleiseen tasoon.

Eduskunta ei nähnyt tarvetta muutoksiin sen enempää perusmuotoisen kuin törkeänkään raiskauksen osalta. Lainsäätäjä on siis asiasta sanansa sanonut eli ”pulinat pois”. Tämä ei estä tekemästä Suomen kansallisesta ratkaisusta seksuaalisen koskemattomuuden oikeuskulttuuriseen painoarvoon liittyviä yleisinhimillisiä päätelmiä.

Aikuisten välisten raiskausrikosten seuraamusten ajantasaisuutta lainvalmistelussa ja eduskunnassa arvioitaessa ei asiaan liittyviä universaalisia kysymyksiä näytä pohditun. Ratkaisun tekemiseen on riittänyt kapea kriminaalipoliittinen kansallinen näkökulma. Se on vahinko.

Oikeusministeriö on eri yhteyksissä kertonut, että lainuudistuksessa on kiristetty raiskauslainsäädäntöä. Lapsiin kohdistuvien rikosten osalta näin tapahtuu, ja sitä hallitusohjelmassa suoraan edellytettiinkin. Täysi-ikäisten osalta raiskauksen tunnusmerkistö laajenee siten, että rikos kattaa väkivaltaa tai sen uhkaa sisältävien tekojen lisäksi muutkin sellaiset teot, joissa henkilö ei osallistu sukupuoliyhteyteen vapaaehtoisesti.

Lisäksi sukupuoliyhteyden määritelmää osana tunnusmerkistöä hieman rikastettiin. Oikeusministeriön mukaan nämä tunnusmerkistön muutokset ilmentävät raiskausrikosten rikosoikeudellisen kohtelun yleistä kiristymistä. Tämä lienee näkemyskysymys.

Olennaisin merkitys yleisen koventamisen kannalta on joka tapauksessa sillä, haluttiinko lainuudistuksella ankaroittaa raiskausrikosten erittäin lievää, ehdollista tuomiota suosivaa rangaistuslinjaa vaiko ei. Tunnusmerkistön laajennuksen mahdollisesti tuomat uudet rikosjutut tulevat luonteeltaan edustamaan raiskauksen lievimpiä tekomuotoja. Raiskauksen keskimääräinen rangaistustaso alenee ja ehdollisten tuomioiden osuus kasvaa.

Ruotsissa suostumuksenvastaisuus on sisällytetty raiskauksen tunnusmerkistöön jo aikaisemmin. Siellä on jo ehditty todentaa tyypilliseksi tekotilanteeksi toisilleen tuttujen nuorten illanvietto.

Hallituksen nimenomainen tavoite pitää raiskausten rangaistuslinja uudistuksen yhteydessä ennallaan sinetöitiin eduskunnan lakivaliokunnan lausunnossa (LaVM 10/2022 vp). Valiokunta päätyi torjumaan asiantuntijakuulemisessa tehdyt ehdotukset perusmuotoisen raiskauksen rangaistusminimin korottamisesta yhdestä vuodesta kahteen vuoteen vankeutta.

Ehdotusten torjumista perustellaan viittaamalla siihen, että silloin ”tulisi muun muassa arvioitavaksi sellaisen säännöksen ja asteikon lisääminen lakiin, jossa olisi varauduttu moitittavuudeltaan kaikista vähäisimpiä tekoja varten perusasteikkoa lievemmällä rangaistusasteikolla”. Valiokunta ei pitänyt ”tällaista sääntelyn rakenteen muuttamista perusteltuna”.

Perustelu on erikoinen sen vuoksi, että vielä hetken voimassa olevassa laissa on tällainen poikkeussäännös (RL 20:1 §:n 3. momentti, asteikko on 4 kk–4 v vankeutta). Uudistuksen yhteydessä se päätettiin kuitenkin poistaa laista. Ei siis olisi tarvinnut muuttaa sääntelyn rakenteita, vaan jättää nykyinen poikkeussäännös voimaan.

Ruotsin ja Norjan rikoslaeissa on lieville tekomuodoille säädetty erilliset rangaistusasteikot. Seuraamuskäytännön joustavuutta edesauttavat lisäksi säännökset raiskauksen tuottamuksellisesta tekomuodosta. Suomessa ei siis haluttu ottaa lakiin vastaavia säännöksiä, vaan kaikki raiskaustapahtumat on ”sumputettu” saman rangaistusasteikon piiriin.

Ratkaisu on ollut yksi lakivaliokunnan mainitsemista perusteista vastustaa yleisen rangaistusminimin korottamista. Tällaisella lainsäädäntöratkaisulla on varmistettu, että pääosa perusmuotoisista raiskauksista langetettavista vankeustuomioista pysyy jatkossakin ehdollisina. 

Ironista on, että Ruotsin valtiopäivät kulki samassa asiassa samaan aikaan täysin vastakkaiseen suuntaan ja kovensi perusmuotoisen raiskauksen rangaistavuutta korottamalla entisen kahden vuoden minimirangaistuksen kolmeen vuoteen. Ruotsin edellinen hallitus perusteli sosiaalidemokraattisen oikeusministerin suulla koventamista toteamalla, että seksuaalirikokset ”tillhör de allra allvarligaste brotten och straffen måste därför vara kännbara”.

Myös oma oikeusministerimme totesi 16. kesäkuuta lainuudistuksesta kertoessaan, että seksuaalirikokset ”ovat eräitä vakavimmista rikostyypeistä. Nämä rikokset uhkaavat laajasti ihmisten turvallisuutta ja turvallisuudentunnetta. Ne loukkaavat herkintä osaa ihmisten koskemattomuudesta, ja aiheuttavat sekä fyysistä että henkistä kärsimystä rikoksen uhrille. Rikoksen uhriksi joutuneista moni kärsii läpi elämänsä”.

Ihmetellä sopii, miten Pohjoismaiden oikeusministerit voivat ylevien, samaa eetosta painottavien puheidensa perusteella päätyä täysin erilaisiin johtopäätöksiin.

Ruotsissa perusmuotoisen raiskauksen todellisen paheksuttavuuden osoittaminen yhteiskunnassa on 1.8.2022 lukien edellyttänyt rangaistustason nostamista vähintään kolmen vuoden vankeustuomiosta alkavaksi. Suomessa päädyttiin siihen, että yhteiskunnan paheksuntaa riittää myös 1.1.2023 alkaen enimmäkseen ilmentämään läheltä rangaistusasteikon yhden vuoden alarajaa valittu ehdollinen vankeustuomio.

Miten paheksuttavana tekona raiskaus Suomen lainkäytössä pohjimmiltaan nähdään? Millä tavoin raiskausrangaistukset vertautuvat muista rikoksista tuomittuihin seuraamuksiin?

Kuvaavana esimerkkinä voi mainita, että esimerkiksi yhtäältä huumausainerikosten sekä toisaalta raiskausten, mutta myös muiden väkivaltaa sisältävien rikosten, rangaistukset elävät Suomessa ankaruudeltaan aivan eri todellisuutta. Sen takia eroavat myös poliisin edellytykset pakkokeinoin tehostaa näiden eri rikostyyppien esitutkintaa.

Esimerkiksi vangitsemisedellytysten kannalta kahden vuoden asteikkominimi olisi raiskausten tutkinnan teholle ensiarvoinen. Onko ihme, että huumerikosten tutkinta sujuu valtakunnassa kohtuullisesti, mutta raiskausten selvittäminen on pitkänsitkeätä ja kestää vuosikausia?

Poliisi joutuu painottamaan rajalliset tutkintavoimansa lainsäädännön ”oikeasti” vakaviksi osoittamiin rikoksiin. Raiskaukset eivät suomalaisessa yhteiskunnassa seuraamustensa valossa kuulu niihin. Raiskausjuttujen tutkinnan viipymisestä poliisiin kohdistetuilla julkisilla moitteilla on siis ollut lähtökohtaisesti väärä osoite.

Se, että Suomessa raiskausrangaistuksista yli puolet määrätään ehdollisiksi, johtuu kahdesta syystä. Ensinnäkin perusmuotoisista raiskauksista tuomitut rangaistukset ovat yleensä lieviä, asteikon alapäästä valittuja. Toiseksi kaikki alle kahden vuoden vankeustuomiot – myös vakavista fyysiseen koskemattomuuteen kohdistuvistateoista langetetut – määrätään Suomessa omaksutun jäykän tradition mukaisesti ensikertalaisille lähes aina ehdollisiksi.

Suomen oloja kuvaa esimerkkinä pieni vertaus. Vaikka täällä käydään parhaillaan keskustelua huumausaineiden käytön rangaistavuuden poistamisesta kokonaan, kohtuukokoisen kannabisviljelmän kasvattajaa odottaa käräjillä samantasoinen rangaistus kuin suurempaa osaa raiskaukseen syyllistyneistä.

Rikoslain pääsäännön mukaan (RL 6:1) rangaistus ”on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen”. Jokainen voi itseltään kysyä, onko näiden rikosten moitearvojen rinnastaminen toisiinsa kaikin puolin kohdallaan. Se on hyvä kysymys, mutta tällaisena me suomalaiset rangaistuskäytännön perusteella näemme seksuaalisen integriteetin painoarvon.

Havainto kärjistyy vielä jyrkästi, kun katsotaan, miten ankaria rangaistuksia huumausainerikoksista ylipäätään määrätään saman mittaamissäännön pohjalta. Samantasoiset rangaistusasteikot antaisivat mahdollisuuden rangaista raiskausrikoksistakin ankarammin. Tuomioistuimet ovat kuitenkin muokanneet nykyisen rangaistuskäytäntönsä aikana, jolloin seksuaalisen koskemattomuuden merkitys yhteiskunnallisena kysymyksenä on nähty eri tavoin kuin tänään.

Tuomioistuinten omaksuman rangaistuslinjan muuttaminen ilman poliittisten päättäjien ilmaisemaa tahtoa ei pohjoismaisessa oikeusjärjestelmässä käy päinsä. Lainuudistuksen valmistelussa antamassaan lausunnossa korkein oikeus vahvistaa tuon periaatteen toteamalla eri rikoksista säädettävien rangaistusasteikkojen arvioinnin ja rangaistuksista päättämisen kuuluvan lainsäätäjälle. Ainoa tie vaikuttaa käytännössä tuomitsemislinjan kiristymiseen olisi siis ollut raiskauksen rangaistusasteikon minimin korottaminen.

Kuten alussa mainittiin, minimirangaistus perusmuotoisesta raiskauksesta on Ruotsissa nykyisin 3 vuotta vankeutta; Norjassa asia on ollut näin jo pidempään. Ehdollinen tuomio ei voi tulla kysymykseen. Törkeän raiskauksen rangaistusminimi on meillä 2 vuotta, Ruotsissa 5 vuotta vankeutta. Norjassa asteikon maksimi on korkein mahdollinen, 21 vuotta vankeutta.

Kuvaavaa tämän kirjoituksen teeman kannalta on todeta, että törkeän raiskauksen minimi on siis Suomessa vuotta lyhyempi kuin Ruotsissa perusmuotoisen teon. Törkeän raiskauksen tunnusmerkistön täyttävä teko merkitsee viime päivien sotakentiltäkin tunnettua kaikkein pahimmanlaatuista ihmisarvon häpäisemistä.

Kokonaisuudistuksen yhteydessä ei ole kuitenkaan pohdittu tämän rikoksen rangaistusasteikon eettistä ajantasaisuutta, saati että sitä olisi nähty aihetta tiukentaa.

Kansainvälisessä katsannossa pienet eroavuudet Pohjoismaiden rikoslainsäädännöissä eivät ole estäneet perustelemasta kriminaalipoliittisten kannanottojen asianmukaisuutta usein yhteispohjoismaisella ajattelulla. Tuoreimman lainuudistuksen valmistelussa on kuitenkin haluttu antaa eroavuuksille iso painoarvo. Sen vuoksi lainvalmistelussa on varoiteltu tekemästä päätelmiä muiden Pohjoismaiden rangaistusasteikoista.

Raiskauksen tunnusmerkistöissä on pieniä kielellisiä ilmaisueroja, mutta asiallisesti säännökset vastaavat toisiaan. Eroavuuksien joukossa ei ole käsitykseni mukaan muutenkaan sellaisia, joiden pohjalta voisi ymmärtää raiskausrikosten rangaistustasojen valtavia suuruusluokkaeroja.

Huomionarvoista on myös, että sekä Ruotsissa että Norjassa perusmuotoisten raiskausrikosten rangaistusasteikkoja on kuluvalla vuosituhannella uudistettu useampaan kertaan. Naapurimaiden oikeusministeriöt ovat kerta toisensa jälkeen perustelleet näiden rangaistusasteikkojen koventamista halulla ilmentää seksuaalisen koskemattomuuden karkean loukkaamisen moitearvon jatkuvaa kasvua nyky-yhteiskunnassa.

Se, ettei poliittinen järjestelmä ole tunnistanut Suomessa vastaavaa yhteiskunnallista kehitystä, vahvistaa käsitystä oikeuskulttuuriemme eroavuuksista puheena olevassa suhteessa.

Kriminaalipolitiikkamme suosii yleisesti lieviä seuraamuksia ja kaihtaa viimeiseen asti vankeusrangaistuksen käyttöä. Nämä ovat tutkitusti kannatettavia tavoitteita. Suomessa ei ole syytä vaatia rangaistuspolitiikan yleistä kiristämistä, vaikka sellaistakin on julkisuudessa vaadittu.

Mutta hyvienkään kriminaalipoliittisten periaatteiden yltiöpuhdasoppinen tulkinta ei saisi olla este yhteiskunnan vahvalle moitereaktiolle silloin, kun on kysymys teoista, joilla ihmisyyden ydinarvoja poljetaan lokaan. Ja siitähän raiskauksissa on aina kysymys – ei suinkaan vain niissä poikkeuksellisen raakuutensa vuoksi julkisuutta saavissa jutuissa, joista tuomitaan keskimääräistä kovempia rangaistuksia.

Yhteiskunnan keinovalikoimassa rangaistus on aina ultima ratio, viimeinen keino epäkohtien korjaamiseksi. Tiedetään, että vankila ei ihmistä paranna, ja on kaiken lisäksi kallis ylläpidettävä. Vankeusrangaistuksen ei nyky-Suomessa kuitenkaan enää suinkaan tarvitse merkitä pelkkää kopissa istumista. Vankilahaittojen torjumiseksi on saatu käyttöön ”pantarangaistukset” ja muita niin sanottuja avoseuraamuksia, joiden uusia muotoja kehitetään lisää.

Summa summarum. Vaikka sitä ei ole suoraan lausuttu julki, on perusmuotoisten raiskausrikosten seuraamusten muuttamistarvetta arvioitaessa punnintakysymyksenä ollut vastakkain kaksi näkökulmaa.

Koventaminen olisi merkinnyt vankiluvun kasvua. Toisessa vaakakupissa on ollut kysymys siitä, riittääkö raiskausjutuissa edelleen voittopuoliseksi seuraamukseksi kehotus olla raiskaamatta uudelleen.

Vankilahaittojen punnus näyttää olleen yhteiskunnan vaakakupissa painavampi. Tämä on oikeuskulttuurisesta näkökulmasta mielenkiintoinen arvovalinta Pohjoismaassa, joka on saanut kansainvälisiltä valvontaelimiltä useita moitteita korjaamatta jääneestä tehottomuudesta torjua naisiin kohdistuvaa, maassa laajaksi todettua vakavaa väkivaltaa.

Kirjoittaja Matti Kuusimäki on professori. Hän toimi valtakunnansyyttäjänä 1997–2010.

Teksti on julkaistu ensi kertaa Kanavassa 8/2022. Kanavan voit tilata täältä. Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan mediaperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja.

Tämä oli ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Tilaa Suomen Kuvalehti ja hanki luettavaksi koko sisältö ja arkisto

Tilaa

Oletko jo tilaaja? Kirjaudu sisään.