Kanava: Akateemisen maailman ideologisuus on aito ongelma – itsesensuuri on yleistä, valtavirrasta poikkeavia syrjitään

Poliittisilla mieltymyksillä on yhteiskuntatieteissä liian suuri vaikutus, kirjoittaa Jukka Savolainen Kanava-lehden numerossa 5/2021. Suomen Kuvalehti julkaisee Kanavassa aiemmin julkaistuja tekstejä verkossa.

 

Floridan kuvernööri Ron DeSantis allekirjoitti kesäkuussa lakiehdotuksen, jonka tarkoituksena on lisätä akateemisen keskustelun vapautta ja intellektuaalista moninaisuutta osavaltion julkisten yliopistojen kampuksilla.

Asetuksen keskeinen elementti on vuosittainen kysely, jolla selvitetään, kuinka tasapuolisesti opetuksessa esitellään kilpailevia näkemyksiä. Lisäksi jatkossa arvioidaan, kokevatko opiskelijat, että he voivat tuoda vapaasti esiin valtavirrasta poikkeavia mielipiteitä.

Aloitteen taustalla oli konservatiivisten poliitikkojen huoli yliopiston ideologisesta ilmapiiristä. Sen katsotaan suosivan äärivasemmistolaista maailmankuvaa.

Tämäntyyppinen puuttuminen yliopistojen toimintaan on saanut vastakaikua myös Euroopassa, jopa akateemisessa maailmassa. Lontoon yliopistossa työskentelevä kanadalainen politologian professori Eric Kaufmann on esittänyt, että ”valtion on ryhdyttävä proaktiivisiin toimiin sananvapauden puolesta ja poliittisen syrjinnän ehkäisemiseksi yliopistoissa”.

Myös Tanskassa on käyty kiihkeää keskustelua samoista teemoista. Maaliskuussa 2021 maan johtava sanomalehti Berlingske julkaisi puheenvuoron, jossa kansanedustajat Morten Messerschmidt ja Henrik Dahl puuttuivat ”epätieteellisten” virtausten kasvavaan suosioon yliopistoissa. Heidän nimenomainen huolensa oli yhteiskuntatieteiden ja humanististen alojen selviytyminen ”postkolonialismin” ja ”kriittisen rotuteorian” kaltaisten viitekehysten aallokossa.

Mutta onneksi meidän ei tarvitse välittää näistä uhkista, koska Suomen yliopistomaailmassa ideologisuus ei ole minkäänlainen ongelma.

Ainakin näin voisi päätellä huhtikuun alussa käydystä keskustelusta. Se alkoi, kun Helsingin Sanomat kirjoitti 3.4. pääkirjoituksessaan: ”Mitä kauemmas tieteen ytimestä edetään yhteiskunnallisille, humanistisille ja lopulta taiteellisille aloille, sitä vähemmän akateemisessa kilpailussa on empiriaa ja sitä enemmän ideologiaa.”

Lukuisat mainittujen alojen professorit närkästyivät luonnehdinnasta ja torjuivat sen jyrkin sanoin sosiaalisessa mediassa ja mielipidepalstoilla. Koska valtaosa yhteiskuntatieteistä perustuu empiriaan – joko tilastollisiin tai laadullisiin aineistoihin – tutkijoiden olikin helppo tyrmätä pääkirjoituksen sanoma.

Keskustelu päättyi, kun vastaava päätoimittaja Kaius Niemi pahoitteli kirjoituksen antamaa mielikuvaa ja kiistellyn tekstin laatijaksi ilmoittautunut pääkirjoitustoimituksen esimies Saska Saarikoski pyysi anteeksi ”epäonnistunutta” kirjoitustaan (HS 14.4.2021).

 

Yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen ideologisuus on tärkeä kysymys, josta pitää keskustella rehellisesti ja täsmällisesti. Siksi on valitettavaa, että kotimainen debatti lopahti ennen kun päästiin itse asiaan.

Kysymys ei ole nimittäin siitä, onko biologiassa enemmän ”ideologiaa” kuin sosiologiassa, vaan siitä, missä määrin poliittinen ideologia vaikuttaa alan tutkimukseen. Kuten tieteenfilosofi Samuli Reijula totesi Helsingin Sanomien haastattelussa 14.4.: ”Olennaista on se, että tiede on institutionaalisesti järjestetty niin, että alistamme väitteemme tiedeyhteisön avoimelle keskustelulle.”

Tiede on sosiaalinen instituutio (tai ”konstruktio”), joka itsessään perustuu tietynlaiseen arvomaailmaan, eli ideologiaan. Koska tieteellisen ideologian keskiössä on totuuden tavoittelu, tieteen pelisäännöt ovat usein ristiriidassa muiden sosiaalisten normien kanssa.

Toisin kuin perheissä, tiedemaailmassa ei saa suosia omia lapsia tai muita läheisiä. Toisin kuin politiikassa, tieteessä on oltava puolueeton. Ja toisin kuin yritysmaailmassa, tieteellistä tietoa ei saa pimittää, vaan tulokset tulee julkaista avoimesti.

Kysymys on siis siitä, missä määrin yhteiskuntatieteilijät noudattavat tieteen pelisääntöjä – tai rikkovat niitä omien poliittisten arvojensa edistämiseksi.

Suositaanko näiden alojen tutkimusyhteisöissä tietynlaisia uskomuksia ilman riittävää näyttöä? Kohdellaanko tutkimuksia eriarvoisesti tulosten sisällöstä riippuen? Onko esimerkiksi sosiologiassa helpompi julkaista tutkimuksia, jotka tukevat ”intersektionaalisen feminismin” oletuksia kuin tuloksia, jotka korostavat biologisia eroja miesten ja naisten käyttäytymisessä? Ovatko tutkijat valmiita raportoimaan tuloksia maahanmuuttajien kokemasta syrjinnästä, mutta haluttomia tutkimaan väkivaltaista rikollisuutta samassa väestöryhmässä?

 

Olen itse tehnyt yhteiskuntatieteellistä tutkimusta yli 30 vuotta. Olen työskennellyt yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa Suomessa, Norjassa ja Yhdysvalloissa. Kokemukseni valossa on päivänselvää, että poliittisilla mieltymyksillä on liiallinen vaikutus alan tutkimuskirjallisuuteen. Itsesensuuri on yleistä ja valtavirrasta poikkeavia näkökulmia syrjitään avoimesti.

Yhdysvalloissa esimerkkejä ideologisesta syrjinnästä ilmaantuu tätä nykyä viikoittain.

Huhtikuun 2021 lopussa Georgian valtionyliopiston professori Callie Burt erotettiin kriminologisen aikakauslehden toimituskunnasta transsukupuolisten oikeuksia koskevien kirjoitustensa vuoksi. Hän oli kritisoinut lakiehdotusta, joka sallii naisiksi identifioituvien miesrikollisten sijoittamisen naisvankilaan.

Samoihin aikoihin Amerikan humanistinen yhdistys veti takaisin biologi Richard Dawkinsille 1996 myöntämänsä palkinnon ja kertoi syyksi transsukupuolisia ”halventavan” puheenvuoron. Sekä Burt että Dawkins kannattavat kaikkien sukupuolivähemmistöjen tasa-arvoista kohtelua ja kiistävät syyllistyneensä minkäänlaiseen panetteluun.

Erittäin tyypillisiä ovat kampanjat, joissa suuri joukko tutkijoita vaatii tieteellisesti moitteettoman artikkelin poisvetämistä poliittisin perustein.

Kesällä 2019 Yhdysvaltain tiedeakatemian arvovaltainen PNAS-lehti julkaisi tutkimuksen, jossa havaittiin, että valkoihoisten poliisien osallistuminen ampumatilanteisiin ei ollut yhteydessä kuolonuhrin ihonväriin. Asiallisen debatin jälkeen yli 800 yhteiskuntatieteilijää julkaisi adressin, jonka mukaan kyseinen tutkimus on ”vaarallisesti harhaanjohtava”. Negatiivisen julkisuuden siivittämänä kirjoittajat päättivät vetää artikkelinsa pois.

Normaalisti tieteellisen artikkelin poisvetäminen liittyy tutkimuksessa paljastuneeseen vilppiin tai merkittävään virheeseen aineistossa tai sen analyysissä. Tässä tutkimuksessa ei kuitenkaan ollut kyse vilpistä tai edes empiirisestä virheestä. Kirjoittajat totesivat, että päätös vetää artikkeli pois perustui huoleen siitä, miten tutkimuksen tuloksia käytetään poliittisessa keskustelussa.

Vastaavia tapauksia on ollut useampia.

Kesäkuussa 2020 Society-lehti veti pois poleemisen artikkelin 550 tutkijan vaatimuksesta, tutkimuksen kirjoittaneen professorin vastuksesta huolimatta. Kirjoitusta pidettiin rasistisena, koska siinä katsottiin, että kulttuuriset tekijät vaikuttavat ryhmien välisiin köyhyyseroihin enemmän kuin esimerkiksi rakenteellinen rasismi.

Nature Communications puolestaan taipui vaatimuksiin peruuttaa artikkeli, jossa havaittiin, että nuoret naistutkijat hyötyivät enemmän yhteistyöstä kokeneemman mies- kuin naistutkijan kanssa. Tämäkin tutkimus vedettiin pois siitä huolimatta, että – kuten lehden päätöksessä todetaan – ”kaikki ydintulokset ovat valideja”.

On normaalia, että tieteellisessä keskustelussa esitetään vasta-argumentteja, ja edellä kuvattuja tutkimuksia arvosteltiin osuvastikin metodologisista puutteista. Mutta huomionarvoista on, että vastaavilla menetelmillä tehtyjä tutkimuksia, jotka päätyivät vastakkaisiin lopputuloksiin, ei ole vedetty pois.

Ainostaan ”konservatiivisiksi” tai ”oikeistolaisiksi” leimattuihin tutkimuksiin reagoidaan tällä tavalla. Jos tutkimus kyseenalaistaa maailmankuvaa, jossa korostuu rasistinen tai sukupuoleen perustuva syrjintä, tutkijayhteisö suuttuu ja ryhtyy sensuroimaan tutkimusta eikä osallistu keskusteluun tieteen pelisääntöjen mukaisesti, niin kuin pitäisi.

Sosiaalipsykologi Cory Clarkin tuoreen haastatteluaineiston valossa yli 80 prosenttia alan professoreista yhtyi näkemykseen, jonka mukaan psykologiassa on tabunomaisia tutkimuskysymyksiä – eli sellaisia, joita yksinkertaisesti ei saa tutkia ja 73 prosenttia heistä piti asiantilaa valitettavana.

Akateemisen ilmapiirin heikkeneminen on ollut sysäyksenä uuden aikakauslehden, Journal of Controversial Ideas, perustamiselle. Tämä lehti tarjoaa foorumin, jolla tutkijat voivat julkaista kirjoituksia arkaluontoisista aiheista. Lehden yksi perustaja on maailmankuulu moraalifilosofi Peter Singer.

Tieteellisestä käytännöstä poiketen lehdessä on mahdollisuus julkaista tutkimuksia anonyymisti, jos tutkija haluaa suojautua nimimerkin taakse.

 

Mutta ovatko nämä vain suuren maailman ongelmia? Mikä on tilanne Suomessa?

Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä ilmestyi vuonna 2007 professori Janne Kivivuoren artikkeli, jossa hän tarkasteli evolutionismin paluuta suomalaiseen yhteiskuntatieteeseen. Tämä on historiallisesti mielenkiintoinen ilmiö, koska suomalaisen sosiologian tunnetuin klassikko, Edvard Westermarck (1862–1939), oli evoluutioteoreettisen yhteiskuntatieteen uranuurtaja.

Vuosikymmenten saatossa tämä viitekehys hylättiin vanhentuneena, kunnes modernit evoluutiopsykologiset virtaukset herättivät sen henkiin 1990-luvulla. Artikkelin ideana oli kuvata, haastatteluaineiston valossa, evolutionismista kiinnostuneiden yhteiskuntatieteilijöiden kokemuksia kotimaisessa tutkimusyhteisössä.

Tieteellisen arvomaailman kuvauksena Kivivuoren artikkeli on karmaiseva.

Yksi haastateltavista tutkijoista kuvasi, kuinka sosiaalitieteellisen lehden päätoimittaja painosti häntä poistamaan käsikirjoituksesta lauseen, jossa viitattiin biologisiin eroihin miesten ja naisten seksuaalisuudessa: ”Sähän olet sosiologi, kyllä sun pitää ymmärtää!”

Useat haastateltavat kuvasivat kokemuksiaan yhteisön ulkopuolelle sulkemisesta: ei tervehditty, lakattiin juttelemasta, leimattiin hulluksi, ja jotkut saivat osakseen nimetöntä häirintää. Kaiken kaikkiaan Kivivuoren tutkimus antaa ymmärtää, että kotimainen tiedeyhteisö ei katso hyvällä intellektuaalisia virtauksia, jotka kyseenalaistavat vallitsevaa ideologiaa tai edes näyttävät olevan sen kanssa ristiriidassa.

Tietääkseni tämä on ainoa kotimainen tutkimus, jossa on tarkasteltu ideologista painostusta yhteiskuntatieteellisessä tiedeyhteisössä. Tulokset ovat sen verran huolestuttavia, että vastaavia tutkimuksia olisi syytä tehdä enemmän.

Olen melko varma, että monet alan opiskelijat oppivat kaihtamaan vääränlaisia kysymyksiä ja selitysmalleja ja lahjakkaat toisinajattelijat hakeutuvat muille aloille ahdistavan ilmapiirin takia. Ajan mittaan seurauksena on tärkeän tutkimuskohteen muuttuminen dogmaattisten portinvartijoiden temmellyskentäksi.

En pidä mahdottomana, että tulevaisuudessa oikeistopopulistinen hallitus voisi Suomessakin puuttua akateemisen maailman ylilyönteihin. Olisi parempi, että tiedeyhteisö pyrkisi moniarvoisuuteen itse, ilman ulkopuolista väliintuloa.

 

Kirjoittaja Jukka Savolainen on sosiologian professori Wayne State Universityssä.

Teksti on ensi kertaa julkaistu Kanavassa 5/2021. Kanavan voit tilata täältä. Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan mediaperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja.

Korjattu 22.8. klo 16.20 Cory Clarkin nimi.