Kalpea Kamala ja ”ihanan unohduksen” aine
Helsingin alamaailmassa liikkui 70 vuotta sitten mystinen hahmo, joka tunnettiin nimellä Kalpea Kamala. Kuka tämä rikollinen nainen oli, ja minne hän katosi?
Kannessa hymyili Babitsinin sisarusparvi. Keravalaisessa matkustajakodissa 23-vuotias mies alkoi selata muutaman viikon takaista Seuraa.
Uusi tenavatähti Sinikka Haataja. Jukka Santanen taivuttaa lusikan paremmin kuin Uri Geller. Tietokilvassa vastaajana kansanedustaja Lasse Lehtinen. Näppärä uusi kuuluttajatyttö Pirjo Nuotio. Lasse Viren juoksee siitepölyn voimalla…
Suomalainen mielenmaisema helmikuussa 1974.
Lehden loppupuolella selaaminen loppui. Mies hätkähti.
Suomen tunnetuin nais-narko on kuollut. Kalpean Kamalan viimeiset vuoden morfiinin varjossa, jutun otsikoissa luki.
”Elämänsä viimeisinä vuosina kymmenet lehtimiehet halusivat haastatella häntä, mutta hän kieltäytyi jyrkästi”, Seura kirjoitti ”Annikista”.
Mies palasi useaan kertaan sanoihin ”tämän julkaiseminen ei voi vahingoittaa ketään”.
He eivät tienneet.
Uusi koti oli Linjoilla Kalliossa. Sinne 18-vuotias Hilpi Kanninen muutti kesäkuussa 1939. Helsinki valmistautui seuraavan vuoden olympialaisiin. Pääkaupunki kylpi auringossa, tunnelma oli huoleton ja toiveikas, ravintolatyöläiselle riittäisi töitä.
Kanninen oli kotoisin Paakkolan kylästä Vuoksen varrelta. Hän oli perheensä kuopus, syntynyt 12. marraskuuta 1920. Vuosi oli tärkeä: Tarton rauha varmisti, että kotitalo Karjalan kannaksella jäi Suomen puolelle.
Kotona oli vanhempien lisäksi ollut viisi vuotta vanhempi veli, Lauri. Toisesta veljestään Hilpi oli vain kuullut, Aarne syntyi sisällissodan keskelle ja eli vain kaksi kuukautta.
Helsingissä alkaisi uusi elämä.
Kaikki oli mahdollista, kuten toiselle Muolaan tytölle ja Hilpin ikätoverille, Sirkka Sarille. Hänestä povattiin elokuvataivaalle uutta tähteä. Kesällä näyttelijä kuvasi Helsingissä komediaa Rikas tyttö, jossa oli ensimmäistä kertaa pääosassa. Elokuviin hänet oli löydetty viipurilaisesta rohdoskaupasta. Sirkka Sari oli ei ollut hänen oikea nimensä vaan taiteilijanimi, jonka ohjaaja oli keksinyt.
Kesä kylmeni äkisti, kun Sari kuoli 30. heinäkuuta. Elokuvantekijät olivat juhlimassa, kun huimapääksi tiedetty Sari putosi savupiippuun. Näyttelijää surtiin koko maassa.
Olympiahenki sammui lopullisesti, kun Saksa hyökkäsi Puolaan 1. syyskuuta.
Marraskuun viimeisen päivän aamuna Helsingissä ujelsi ilmahälytys. Se oli alkusoitto myös Hilpi Kannisen painajaiselle.
Suomessa oli vakava heroiiniongelma, ja vuonna 1949 Yhdistyneet kansakunnat vaati siihen jälleen selitystä. Aineen kulutus oli ollut kansalaista kohti suurempaa kuin missään muussa länsimaassa 1930-luvun puolivälistä alkaen.
Jatkosodan aikana puolustuslaitoksessa oli kulunut noin 250 miljoonaa heroiinitablettia ja vakavasti haavoittuneita oli hoidettu joka päivä morfiinipistoksilla jopa vuosia. Lääkeaineiden käyttö oli laillista, ongelmiin oli havahduttu niiden seurausten takia.
Sotien jälkeen kaikkien odotettiin osallistuvan jälleenrakentamiseen. Näin ei käynyt, ja varsinkin Helsingissä heräsi huoli kasvavasta rikollisuudesta, irtolaisuudesta ja työtä vieroksuvista ”pinnareista”. Ruttopuistossa, Lapinlahden ja Hietaniemen alueilla sekä Paavalin kirkon puistossa hiipineet harmaankalpeat toimettomat hahmot alkoivat kiinnostaa huoltopoliisia.
Morfiininhimoiset lähtivät hakemaan ainetta myös maakunnista.
Tammikuussa Turun poliisi kertoi saaneensa kiinni 23-vuotiaan viinurin noin kuudenkymmenen reseptin hallussapidosta. Ne hän oli hankkinut käyttämällä vatsasyöpää sairastavaa äitiään usealla eri lääkärillä.
Heroiinia yritettiin saada esittämällä keuhkotautista, morfiinia teeskentelemällä syöpäsairasta tai sellaisen omaista.
Helsingin poliisissa toimi morfinistijuttuihin erikoistunut etsiväryhmä, jonka kortistosta löytyi kaikkien kiinnijääneiden käsialanäytteet. Apteekkeja ohjeistettiin ilmoittamaan epäilyttävistä asiakkaista ja runsaasti opiaattireseptejä kirjoittavista lääkäreistä.
Julkisuudessa huumeongelma näkyi vain lehtien rikosuutisissa.
Vaikeneminen harmitti erästä Helsingin morfiiniliigan jäsentä, joka päätti toukokuussa kertoa tarinansa.
Eronnut 28-vuotias nainen käveli Seura-lehden toimitukseen Bulevardi 7:ään ja sanoi: ”Myrkky jäytää minun ruumistani ja tiedän, etten enää elä kauan. Siksi uskalsin kirjoittaa tämän.”
Seura julkaisi naisen kirjoituksen ”Olen morfinisti”, jossa hän väitti jääneensä morfiinikoukkuun onnettoman avioliiton takia.
”Olin ns. hyvän perheen hemmoteltu lapsi ja hän oli ensimmäinen mies minun elämässäni. Siihen saakka olin innolla toiminut nuorisojärjestöissä, syventynyt uskonnollisiin kysymyksiin ja opiskellut yhteiskunnallisia aineita eräässä korkeakoulussa.”
He menivät naimisiin heinäkuussa 1943, mutta avioliitto joutui pian vaikeuksiin.
Naisen mukaan hermot olivat ”riekaleina ja jäseniäni alkoi särkeä”. Jatkosodan aikana Helsinkiä pommitettiin ankarasti.
Mies kertoi rintamalla vaimonsa säryistä korsutoverilleen, joka oli lääkäri. Tämä neuvoi antamaan vaimolle muutamia morfiiniruiskeita, jotta säryt lakkaisivat ja nainen saisi nukutuksi.
”Elimistöni alkoi tottua myrkkyyn, vaatia sitä yhä suurempia määriä. Minä suorastaan odotin sitä hetkeä, jolloin saisin vuodattaa käsivarteeni ihanan unohduksen aineen”, nainen kirjoitti.
Laillisesti saatavat määrät eivät kuitenkaan enää riittäneet, ja nainen kyseli ”myrkkyä” kadulta. Kohtalotovereita löytyi kuppilasta Sörnäisistä, ja hän alkoi käydä siellä joka ilta.
Syksyllä 1946 käyttäjistä muodostui liiga, jossa oli 115 jäsentä. Heistä kymmenen oli naisia. Liigaan kuului muun muassa autonkuljettajia, balettitanssija, näyttelijä, hammasteknikoita, postinkantaja, tehtaanjohtaja, ”pari aikanaan kuuluisaa urheilijaa”, kultaseppä, kolme entistä poliisia ja kaksi ammattinyrkkeilijää.
”Onpa joukossa kymmenen sellaista aviopariakin, joista molemmat, sekä mies että vaimo, ovat morfinisteja. Heitä ei sido toisiinsa rakkaus, vaan yhteinen pahe”, nainen kirjoitti.
Liiga koostui ”ihmisistä, jotka vihasivat toisiaan, mutta joita myrkyn tarve piti yhdessä”.
Nuoret miehet olivat jääneet koukkuun sairaalassa ollessaan. Siellä piikin saanti oli onnistunut vetoamalla hoitajien sääliin tai flirttailemalla.
Naisen, ”parantumattoman morfinistin”, riippuvuus oli ajanut pariskunnan eroon. Hän käytti yhteisestä kodista saadun omaisuuden morfiiniin. Päiväannoksen hinnaksi tuli vähintään 2 000 markkaa. Rahaa hän sai työstään ”lääketehtaasta”, josta joutui lähtemään.
”Nyt minulla on pieni liike”, nainen väitti Seurassa. Elämäänsä hän kuvasi ”hitaaksi kuolemaksi”.
Nainen oli maksanut kymmeniä sakkoja reseptiväärennöksistä, ollut kuusitoista kertaa sairaalassa ja kahdeksan kuukautta vankilassa.
Hän oli yrittänyt itsemurhaa ja maannut melkein kolme viikkoa tajuttomana sairaalassa. Se oli ollut ainoa ajanjakso, jolloin hän ei ollut voinut käyttää morfiinia.
Nainen vetosi yhteiskunnan apuun, jotta morfinisteille olisi samanlaisia parantoloita kuin alkoholisteille. Tärkeintä olisi päästä kauas muista käyttäjistä, ”mieluiten maalle terveen elämän keskelle”.
Naisen nimeä Seura ei mainitse. Sen kuitenkin, että häneen ei voi luottaa: ”Morfinistirouva myi meille valmiiksi kirjoittamansa jutun itsestään ja narkomaanitovereistaan, mutta kohta maksun saatuaan meni erään päivälehden toimitukseen ja myi sinne saman jutun.”
Helsingin Sanomat käyttää nimeä, jolla nainen tunnettiin kadulla ja poliisissa: Kalpea Kamala. Juttu ilmestyi 6. toukokuuta, Seurassa tarina julkaistiin painoaikataulun takia vasta 22. kesäkuuta.
Helsingin Sanomat myös haastatteli naista.
”Entä paljonko morfiinia voi syvälle vajonnut morfinisti tarvita vuorokaudessa? ’Kalpea Kamala’ sytyttää savukkeen ja hymähtää hiukan ivallisesti: ’Lehdissä mainitaan usein että joku morfinisti on käyttänyt ’jopa 300 viivaa’. Minä käytän 600.’”
Seurassa Kalpea Kamala väitti päiväannoksensa nousevan ”jopa 700 viivaan saakka”. Viivalla hän tarkoitti yhtä milligrammaa morfiinia. Kuoleva sai hänen mukaansa neljä milligrammaa tuskien lievittämiseksi.
Lehdet eivät epäilleet naisen tarinaa.
Jos suoni puhkesi ja morfiinipitoinen veri valui ulos, Kalpea Kamala keräsi sen talteen. ”Onhan siinäkin morfiinia”, hän sanoi.
Helsingin Sanomissa Kalpea Kamala sanoi, ettei enää saanut aineesta aloittelijan nauttimaa euforiaa, vain lievityksen tuskiin pariksi tunniksi.
Tällä kertaa nainen vakuutti olleensa alun perin heroinisti, kuten muutkin käytön jatkosodan aikana aloittaneet liigan vanhimmat. Suurin osa oli kunnollista väkeä. He olivat joutuneet aineiden kanssa tekemisiin kenttäsairaaloissa tai sairauden takia, tajuamatta, kuinka pian huume saisi yliotteen.
Hän sanoi uskovansa voivansa vielä parantua, jos hänellä olisi omaisia tai joku, joka tukisi häntä. Oikeaa hoitoa olisivat ”vähennyskuuri” ja ”pitkä toipumisaika sairaalassa”.
Helsingin Sanomien toimituksessa Kalpealla Kamalalla oli mukanaan salkku, jossa oli kaksi pulloa ja kumiletku. Pulloissa oli morfiinia, toisessa puhdasta ja toisessa verensekaista.
”Silloin tällöin sattuu, että suoni ruiskeen yhteydessä puhkeaa ja morfiinipitoinen veri valuu ulos. Se kerätään talteen, sillä tulee hetki, jolloin tuo vastenmielinen verinestekin on tarpeen. Onhan siinäkin morfiinia.”
Kuten Seurassa, Kalpea Kamala kertoi liigan jäsenistä. Mukana oli nyt myös ”kaksi Valpon entistä etsivää”.
Viisi päivää myöhemmin Olli Kaartinen antoi Helsingin Sanomille haastattelun, koska uskoi monien arvanneen hänet liigaan kuuluneeksi ammattinyrkkeilijäksi.
Kaartinen kertoi lopettaneensa aineiden käytön. ”Kalpeaa” hän kuvaili isoksi tekijäksi morfiinin myyjien hierarkiassa.
Saalis oli vain viisi grammaa morfiinia. Kauniaisten apteekkiin murtautuneiden epäiltiin olevan samoja, jotka kesällä 1949 olivat tehneet apteekkimurtoja eri puolilla Uuttamaata. Huoltopoliisin mukaan ”dullarintama” oli ollut viime aikoina vaikeuksissa, sillä lääkärit olivat entistä varovaisempia kirjoittaessaan reseptejä.
”Ja merimiehetkin ovat ilmeisesti vähentäneet morfiinin salakuljetusta”, kirjoitti Helsingin Sanomat 4. lokakuuta.
”Säännöllisesti joutuu huoltopoliisin käsiin kuitenkin morfinisteja – viimeksi pääkaupungin tunnetuin morfinisti ’Kalpea Kamala’, joka näyttää joutuneen morfiininkäytössään äärimmäisyysasteelle. Hänen toinen kätensä oli niin arpien peittämä ja kuoleentunut, ettei hän voi enää työntää neulaansa siihen.”
Morfinistina yksikätisen Kalpea Kamalan kerrottiin olevan tyytyväinen päästessään valtion täysihoitoon. Vankilalääkärin oli pakko antaa ainetta, jos aikoi pitää hänet hengissä.
Alkuvuonna 1952 Kalpea Kamala jäi jälleen kiinni, tällä kertaa reseptien väärentämisestä. Hän oli mennyt eräänä yönä sairaalaan ja pyytänyt apua tuskaiseen oloonsa. Kun päivystävä hoitaja oli mennyt soittamaan asiasta lääkärille, Kalpea Kamala varasti päivystyshuoneen pöytälaatikosta 200 leimalla varustettua reseptilomaketta. Myöhemmin hän uusi tempun toisessa sairaalassa.
Samana vuonna toimittaja Veikko Ennala selvitti Apu-lehdessä huumeiden salakuljetusta Helsingissä. Hän onnistui tapaamaan verkoston johtajan, joka kuvaili morfiinin kulkevan virkavallan nenän editse. Kaupungilla piikkimiehiksi kutsutut välittäjät myivät morfiinia suoraan injektioruiskusta. Poliisi arvioi, että maassa oli 500 henkilöä, jotka käyttivät säännöllisesti huumausaineita.
Kalpea Kamala teki myös uskaliaan sairaalahuijauksen: hän livahti hoitajien pukuhuoneeseen ja vaihtoi vaatteensa sairaanhoitajan asuun. Valehoitaja käveli kirurgiselle osastolle ja sanoi, että morfiini oli loppunut leikkaussalista. Saatuaan osaston koko morfiinivaraston hän pakeni ulkona odottavaan autoon. Saaliin hän jakoi rikostovereidensa kanssa.
Alkuvuonna 1953 Helsingin alamaailmassa alkoi kiertää huhu, että Kalpea Kamala olisi kuollut. Hämeenlinnan naisvankilan johtaja kuitenkin kertoi naisen päinvastoin juuri vapautuneen ja ”olleen ainakin silloin varmasti elossa”.
Muutama kuukausi tuon jälkeen pahamaineinen morfinisti kuoli. Kalpean Kamalan nimeä kantanut nainen onnistui vihdoin vieroittautumaan morfiinista psykiatrisessa sairaalassa.
Opioidiriippuvaisten hoitoon oli alettu käyttää synteettistä opioidia eli metadonia vuonna 1951. Lääke tuli Suomeen Algidon-nimellä. Se poisti kivun, mutta sen vaikutus kesti pidempään. Normaali annos ei aiheuttanut euforiaa opioideihin tottuneille.
Ei tiedetä, auttoiko Algidon Kalpeaa Kamalaa pääsemään irti morfiinista. Sitä pitkään käyttäneitä pidettiin vaikeina hoidettavina, ja monet alkoivat käyttää Algidonia suurina annoksina. Uusien käyttäjien joukossa oli aiempaa enemmän naisia.
Omaisia Kalpealla Kamalalla ei enää tiettävästi ollut. Äiti oli kuollut vuonna 1942, isä kaksi vuotta myöhemmin. Isoveljen kohtalosta ei löydy tietoja.
Kalpea Kamala sai töitä toimistoapulaisena. Hän avioitui mainospiirtäjä Aimo Kamppurin kanssa 1955, mutta liitto päättyi eroon 1960. Hän alkoi juoda mutta pystyi tekemään siinäkin täyskäännöksen ja raitistui täysin.
Poliisi löysi katukaupasta sodanaikaisia heroiinitabletteja vielä 1970-luvun alussa. Samaan aikaan Suomi kriminalisoi myös huumeiden käytön. Uutiset kertoivat jo Atlantin toisella puolella kasvavasta uudesta heroiiniaallosta, mutta sen rantautumista tänne Kalpea Kamala ei ennättänyt nähdä.
Kalpean Kamalan haamu kummitteli viimeisen kerran Seurassa helmikuussa 1974 ennen kuin katosi helsinkiläisten kollektiivisesta muistista.
”Hämmästykseni oli valtava, kun hän tuttavuutemme alkuaikoina kertoi, että juuri hän oli se nainen, jota oli käytetty nimeä Kalpea Kamala”, ystävä kertoi Seurassa.
Matkustajakodissa jutun lukenut mies muistaa Kalpean Kamalan yhä, vaikkei tätä hyvin tuntenutkaan.
Eriskummallisen nimensä Kalpea Kamala poimi suosituista seikkailuromaaneista. Se sopi naiselle, josta oli tullut kalmankalpea.
Erkki Kanninen syntyi keväällä 1951. Poika otettiin välittömästi huostaan. ”Arvo Ylpön mukaan äidinmaito olisi ollut minulle myrkkyä”, hän kertoo kuulleensa myöhemmin. Kolmivuotiaana hänet sijoitettiin kasvattiperheeseen Somerolle.
Kun Erkki oli kymmenen, naapuritaloon tuli puhelu. Naapuri juoksi kertomaan, että Erkin äiti Hilpi Kanninen halusi tavata poikansa paikallisessa hotellissa.
Kohtaaminen ei ollut lämmin. Erkki muistelee tunteneensa vierasta naista kohtaan vain vastenmielisyyttä.
Erkki oli kokenut syvää huonommuutta tavallisista perheistä tulleiden lasten keskellä. Alemmuudentunne purkautui vihana ja vahingontekona. Jopa kasvattiperheen härät pelkäsivät Erkkiä, koska tämä oli mennyt aitaukseen tappelemaan niiden kanssa.
Hilpi kutsui Erkin käymään luonaan Helsingissä. Siellä hän vei pojan oopperaan. Erkistä se tuntuu yhä käsittämättömältä. Mieluummin hän olisi mennyt vaikka Linnanmäelle.
Hilpi oli olemukseltaan hauras, mutta luonteeltaan kova, kylmäkin.
Teini-ikäisenä Erkki muutti äitinsä luo Helsinkiin, Runeberginkadulle. Tuolloin Hilpi kertoi pojalleen, että hänet oli aikoinaan tunnettu Kalpeana Kamalana.
Nimensä Hilpi oli saanut vaaleutensa ja Simo Penttilän samannimisten seikkailuromaanien innoittamana.
Hän kertoi hankkiutuneensa raskaaksi, koska oli toivonut pääsevänsä irti morfiinista.
Erkin kysymyksiin isästään Hilpi ei vastannut mitään.
Vaikka Hilpi oli jyrkän päihdevastainen, kotiin sai aina tulla oli missä kunnossa hyvänsä. Erilaiset luonteet ja arvomaailmat kuitenkin törmäsivät, ja jo muutaman kuukauden kuluttua Hilpi heitti pojan kadulle: ”Tuossa on ovi, ulos täältä.”
Erkki vietti yön rautatieasemalla. Hän sai luvan tulla kotiin vähäksi aikaa mutta muutti pian nuorisokotiin Väinämöisenkadulle. Siellä asuvilla pojilla oli hyvä yhteishenki, ja he viettivät jenginä paljon aikaa Hietaniemessä.
Kesällä 1968 Hilpi Kanninen avioitui kolmannen kerran. Hän oli tavannut AA-ryhmässä kymmenen vuotta vanhemman Seppo Heikkilän, joka työskenteli käyttöohjeiden kääntäjänä Fordin tehtaalla Helsingin Hernesaaressa. Pariskunta asettui Lauttasaareen.
Heikkiläkin oli ollut sotien jälkeen persona non grata, mutta varsin erilaisesta syystä. Hän oli kuulunut saksalaismielisen vastarintaliikkeen erikoisyksikköön Sonderkommando Nordiin. Vakoilu- ja tiedotustoiminnan lisäksi se salakuljetti aseita, räjähteitä ja polttoainetta Suomeen sekä parikymmentä suomalaista Saksaan koulutettavaksi sabotaasiin ja radio- ja viestitehtäviin.
Yksitoista vastarintaliikkeen jäsentä tuomittiin maanpetoksesta. Luutnantti Heikkilä, entinen poliisi, oli yksi heistä.
Kannisen ystävä vakuutti Seurassa, että kyseessä oli aito rakkausliitto, toisin kuin aiemmat. Hänen mukaansa Heikkilä pyysi vaimoaan lopettamaan huumeisiin liittyvien haastattelujen antamisen, koska mies toivoi Hilpin vähitellen unohtavan ne ajat.
Erkki muistelee Heikkilää lämpimästi. Mies oli häntä kohtaan ystävällinen ja auttoi myös saamaan työpaikan Fordin tehtaalta. Erkin riidellessä äitinsä kanssa Seppo puolusti poikaa, mikä ärsytti Hilpiä.
”Ehkä äiti oli mustasukkainen.”
Hilpi Kanninen eli sairauseläkkeen turvin. Hän kärsi muun muassa vaikeasta nivelreumasta. Aikansa hän omisti alkoholi- ja huumeriippuvaisten auttamiseen, tosin suorasukainen ja päätä silittelemätön tyyli toi hänelle myös vihamiehiä.
Marraskuun lopussa 1973 Erkki soitti ovikelloa Taivaanvuohentiellä, mutta kukaan ei vastannut.
Heikkilä oli kuollut syöpään kuukautta aiemmin, ja äitikin ollut tavallista sairaampi. Erkki huolestui.
Äiti löytyi Meilahden sairaalasta. Siellä päivystävä hoitaja sanoi, ettei Erkin tarvitse noudattaa vierailuaikoja, koska potilaalla ei ollut enää paljon aikaa jäljellä.
Hilpi makasi sängyssä eikä enää kyennyt puhumaan, oli turha yrittää kysyä mitään.
Huoneeseen tuli Hilpin ystäviä AA-ryhmästä, ja Erkki jätti heidät keskenään. Hän antoi hoitajille puhelinnumeron keravalaiseen matkustajakotiin, senhetkiseen majapaikkaansa.
Yöllä tuli puhelu: äiti oli kuollut.
Kuolinpäivä oli 29. marraskuuta. Hilpi oli muutama viikko aiemmin täyttänyt 53 vuotta.
Erkki Kanninen muutti seuraavana vuonna Ruotsiin. Hilpin vähäinen omaisuus jäi Seppo Heikkilän sukulaisille, nyt jo kuolleille. Erkille ei jäänyt valokuvia äidistään.
Poliisin arkistostakaan ei saatu kuvaa kuuluisasta Kalpeasta Kamalasta. Ainoa jäljellä oleva merkki hänestä on punagraniittinen kivi Malmin hautausmaalla.
Muita lähteitä: Mikko Ylikankaan kirja Unileipää, kuolonvettä, spiidiä: Huumeet Suomessa 1800–1950 (Atena, 2009), Tommi Liimatan (toim.) kirja Lasteni isä on veljeni ja muita lehtikirjoituksia (WSOY, 2007), Helsingin kaupunginarkisto, Sotapolku.fi-sivusto ja Ylen arkisto. Kalpean Kamalan Seurassa ja Helsingin Sanomissa esittämiä väitteitä on tarkistettu.