Joulukinkku: Se maistuu nykyisin Aasialta – ja on usein luomua ja luuton
Pienen joulukinkun virkaa voi hoitaa rullalle kääräisty porsaankylki.
Pohjolan joulupöydissä kokonaisena paistettu kinkku on suhteellisen nuori tulokas, vaikka taustalla häämöttävät sadonkorjuun juhla syysteurastuksineen ja ikivanhat skandinaaviset palvontamenot. Lounais-Suomen vauraisiin pitopöytiin kinkku alkoi levitä 1700-luvulla Ruotsista. Kun sen makuun lopulta pääsi myös tavallinen kansa, Ruotsin herrasväkeä kiinnostikin joulupaistina jo kalkkuna.
Villinä elänyt lintu oli kesytetty Amerikassa ja Meksikossa ennen ajanlaskumme alkua. Eurooppaan kalkkuna tuli Kolumbuksen matkassa. Laivoihin lastatut viisi kukkoa ja viisi kanaa onnistuivat lisääntymään nopeasti. Kohta kalkkuna oli juhlaruokana Ruotsin hovipiireissä ja lopulta myös pienellä rannikkokaistaleella Itämeren tällä puolen. Eteläisen Suomen talonpojat saivat myöhemmin kunnian eksportoida kalkkunoitaan takaisin Tukholman hienostolle.
Mutta joulun kunkku on yhä kinkku. Nykyisin se on usein luomua, luuton ja kooltaan pieni. Sen virkaa voi hoitaa rullalle kääräisty porsaankylki. Kinkku paistuu uunissa ja saa pintaansa perinteisen sinappihunnun tai uuden, tulisemman takin. Chilistä, inkivääristä ja fariinisokerista kiehautettu kuorrutus karamellisoituu uunissa tahmeaksi ja makeaksi.
Tuoksuun yhtyy kiinalainen viismauste, jossa on muun muassa kanelia, neilikkaa, fenkolinsiemeniä ja tähtianista. Aasian ja Lähi-idän keittiöistä ja maustebasaareista tutut maut sopivat loistavasti suomalaiseen joulupöytään.
Mitähän possu itse tästä tuumaisi? Ehkä tämä on vertauskuvallinen kotiinpaluu. Sika on lähtöisin Kiinasta ja kotiutui ihmisen talouteen heti koiran jälkeen. Kiinalaiset syövät sianlihaa eniten maailmassa. Kun oma tuotanto ei enää riitä, maa tarvitsee ulkomaista tuontipossua.
Kerran vuodessa voi antaa periksi vanhalle traditiolle.
Silti on melkoinen paradoksi, että kotieläimeksi villisika kesyyntyi samoihin aikoihin myös Lähi-idässä ja Vähässä-Aasiassa.
Juuri siellä missä ihmiset esimerkiksi uskontonsa vuoksi eivät saa olla missään kosketuksissa saastaiseksi koetun sian kanssa. Sitä ei sovi edes käsitellä samoilla välineillä kuin nautaa, lammasta tai siivekkäitä.
Ei Suomessakaan sianliha enää kaikille maistu. Uskontoa useammin syynä on kuitenkin ekologia, etiikka tai terveys. Työkseen istuva yrittää keventää, syödä enemmän kalaa ja vähemmän punaista lihaa.
Tänä vuonna moni kokeilee nyhtöjoulua lihankorvikkeineen tai papuineen.
Mutta kerran vuodessa voi antaa periksi vanhalle traditiolle. Tärkeintähän on, mitä arkisin syödään. Kohta päivä pitenee, kuntosaleilla on parin viikon aloitusruuhka.
Roteva kaveri possulle
Argentiinan viineiltä on totuttu odottamaan rotevuutta, täyteläisyyttä ja tuhtia tammiaromia. Tästä linjasta poikkeaa Postales del Fin del Mundo. Nimi viittaa maailman äärilaitaan, sillä tämän punaviinin alkuperä on Patagoniassa Argentiinan eteläkärjessä. Ilmasto siellä on viileämpi kuin Argentiinassa yleensä, minkä vuoksi myös viini on rakenteeltaan tavallista kevyempi. Samalla se on maultaan hedelmäinen.
Tämä viini sopii hyvin yleisviiniksi vaikka suvun joulupöytään, jossa on sovitettava yhteen ruokailijoiden erilaiset mieltymykset ja joulupöydän tarjottavat. Tällöin on eduksi, jos viini on helposti lähestyttävä. Kovin tanniininen, tamminen viini ei kinkun tai kalkkunan kanssa maistuisikaan.
Viinissä on hiven jäännössokeria, mikä korostaa hedelmäisyyttä. Maku on marjaisa, sopivasti mausteinen ja pehmeä.
