Inkeriläisten kohtalo: ”Venäjällä me oltiin tosi suomalaisia – Suomessa me ollaan tosi venäläisiä”
SK:n arkistoista: Valentina Sykiäisen tarina kertoo heimokansan ”ikuisesta vaelluksesta”.
Kirjailija Jari Tervon inkeriläisromaani Matriarkka on syksyn puheenaiheita, kriitikkojen kiittämä järkäle.
Toimittaja Petri Pöntinen kertoi Inkerin paluumuuttaja Valentina Sykiäisen tarinan kesäkuussa 2009. Juttu paljastaa heimokansan karun kohtalon. ”Mie aina sanon, että Venäjällä me oltiin tosi suomalaisia, täällä me ollaan tosi venäläisiä”, Sykiäinen kuvasi ”ikuista vaellustaan”.
Nyt, syyskuussa 2016, hän on leski, 53 lapsenlapsen isoäiti. Hatsina, entinen kotikaupunki Inkerissä, ei ole unohtunut. ”Poika kuljettaa minua sinne. Passi on täynnä leimoja.”
Aluksi kiitetään Herran viljasta.
”Pyhä Jumala anna viisautta ja voimaa, siunaa tämäkin ateria. Amen.”
Sitten nautitaan lounas. Lientä, riisiä ja kanaa, tattaripuuroa ja punaista maitoa, majoneesilla ryyditettyä salaattia. Emäntä ja isäntä syövät samalta lautaselta. Niin he ovat tehneet avioliiton alusta, 49 vuoden ajan.
Valentina ja Aleksanteri Sykiäinen ovat inkeriläisiä paluumuuttajia. Heillä on koti mutta ei kotimaata.
”Mie aina sanon, että Venäjällä me oltiin tosi suomalaisia, täällä me ollaan tosi venäläisiä.”
Silti Valentinan sydän on vetänyt Jyväskylän Vaajakoskelle. Täällä hän oli pikkutyttönä sotaa paossa. Tuosta ajasta ei koskaan voinut puhua äiti-Venäjällä.
”Elettiin koko ajan pyssyn alla.”
Aleksanteri tarkentaa. ”Ei pyssyn alla, kiväärin alla.”
Kesäkuussa 1943 helle hautoi multavia kolhoosipeltoja. Pienessä Sääskelän kylässä Inkerissä saattoi kuulla lentokoneiden surinan ja tykkien etäisen kumun. Saksalaiset piirittivät Leningradia toista vuotta.
Valentina – tai Tiina kuten häntä suomeksi kutsuttiin – asui kylän laidalla. Harmaa talopahanen, takapihalla oma aarimaa.
Tänä kesänä perunoita, porkkanoita ja sipuleja ei korjattaisi eikä satoa säilöttäisi.
Suomalaisten asuttama Inkerinmaa oli sodan talloma ja jakama alue Suomenlahden pohjukassa. Mottiin jääneet pohjoisinkeriläiset oli siirretty Siperiaan kevättalvella 1942. Matkalla lapsia ja vanhuksia oli menehtynyt tulipalopakkasissa.
Elämä saksalaisten saappaan alla ei ollut herkkua sekään. Kun Wehrmacht oli vyörynyt yli Inkerin syksyllä 1941, ihmiset olivat piileskelleet metsissä, maakuopissa ja luolissa. Sodan venyessä ruoka alkoi loppua, keitettiin korvikevelliä. Pilkkukuume levisi, niitti heikot.
Saksa myöntyi vuoden 1942 lopulla aseveljen pyyntöön siirtää inkeriläisiä Suomeen. Heimoaatteen innostamat lotat, pastorit ja virkailijat ottivat heitä vastaan Kloogan leirillä Virossa.
”Vihdoinkin koittaa parempi päivä itkevälle Inkerille”, sotilaspappi Jussi Tenkku kirjoitti päiväkirjaansa.
Valentinan yksihuoltajaäiti Olga, tämän siskot Lempi ja Elina ja vanhemmat Juho ja Katri Manninen saapuivat Kloogaan juhannuksen jälkeen 1943. Kolmivuotiasta Valentinaa pelotti uusi maailma. Häntä piti pitää nenästä kiinni, kun mannavelliä kaadettiin suuhun.
Heinäkuun viimeisenä päivänä Aranda irtosi Paldinskin satamasta. Saattajat kajauttivat rannassa Nouse Inkeri, laivalla tarjottiin hernesoppaa. Hangon vastaanottoleirin täisaunan kautta matka jatkui Eurajoen karanteenileirille.
Valpo, salainen poliisi, teki kuulusteluja Virossa ja Suomessa.
Inkeriläiset olivat Neuvostoliiton kansalaisia, kommunistinen aines kitkettiin erilleen. Arviot epäilyttävistä olivat suorasukaisia: Kova kommunisti. Kävi kylissä puolueagitaattorina. Toimi Kuusisen armeijassa politrukkina. Oli NKVD:n, salaisen poliisin, avustaja.
Valpokin etsi myyriä riveihinsä.
”Nimen jälkeen roomalainen kakkonen merkitsee, että henkilö on myös valmennettu avustajaksi”, todettiin Valpon kirjeessä inkeriläisten kuulustelijoille.
Manniset oli tarkistettu erityisen tiheällä kammalla, sillä syyskuussa 1943 heille annettiin uusi osoite: Vaajakoski, VPT.
VPT tarkoitti Valtion patruunatehdasta.
Osuusliikkeen oranssi maamerkki, ABC-toteemi, seisoo Vaajakosken liikenneympyrän tuntumassa. Jo sotavuosina SOK:n tehtaiden piiput sauhusivat täällä Keiteleen ja Päijänteen yhtymäkohdassa.
Aleksanteri, 71, istuu auton takapenkillä, Valentina, 68, puhuu tauotta, neuvoo tietä. Hänellä on utuinen muistikuva saapumisesta Vaajakoskelle.
”Se kauhea ääni, valtava ryske, kun härkävaunu ajoi pimeään tunneliin.”
Huoltoasemakeitaan takana kohoaa vihreä havumetsäseinä kahteensataan metriin. Siellä se on, Valentina viittoilee, lapsuuden salainen Kanavuori, maanalainen patruunatehdas.
Vuonna 1943 Eurooppa oli valtava työleiri, jota johti natsi-Saksa. Inkeriläiset oli patistettu lapion varteen kotimaassaan, ja Suomessa suurin osa 63 000:sta sijoitettiin maatiloille pelto-, navetta- ja metsätöihin.
Myös sotateollisuus tarvitsi käsiä.
Päämajan sotatalouspäällikkö, insinöörieversti Runar Bäckström lähetti salaisen viestin toukokuussa 1943: ”Pyydän, että Väestönsiirron Keskuskomitea asettaisi mikäli mahdollista n. 300 inkeriläistä metallityömiestä sotatalousosaston käyttöön sieltä edelleen sotatarviketeollisuuden palvelukseen sijoitettavaksi.”
Valtion patruunatehdas toivoi inkeriläisiä ammattimiehiä, sorvaajia, hiojia ja viilaajia, ”perheellisiä saa olla noin 30–40 prosenttia”.
Miten pihalla sotaherrat ja tehtaanjohtajat heimokansan tilanteesta olivatkaan.
Ruotsin-vallan aikana Savosta ja Kannakselta tulleet suomalaiset olivat ahkeria, Jumalaa pelkääviä pienviljelijöitä. Josif Stalin oli tapattanut inkeriläisiä kulakkeja, talonpoikia, vainonnut luterilaisia kirkonmiehiä ja siirtänyt epäluotettavaa vähemmistöä rajaseudulta pois. Karkotetut oli siroteltu kuin suolanjyvät työ- ja vankileireille Siperiaan, Kuolaan, Kazakstaniin, Kirgisiaan.
Nuoret miehet oli värvätty puna-armeijaan suureen isänmaallisen sotaan – tai saksalaisten puolella armeijan työpalvelukseen.
Kun 103 inkeriläistä kirjattiin Kanavuoren tehtaan vahvuuteen, miehiä oli vain 33. Heistä kahdeksan oli 20–30-vuotiaita, muut poikia ja vanhuksia. Joukossa oli kaksi sorvaajaa, sitäkin enemmän kolhoosin maa- ja metsätyöläisiä. Lähes kaikki olivat perheellisiä, sukua kolmessa polvessa kuten Mannisilla.
Työläisten pääjoukko oli nuoria naisia. Valentinan Olga-äiti oli 23 vuotta, tädit Lempi 22 ja Elina 21.
Vuonna 1944 Valtion patruunatehtaan eri yksiköissä oli 1100 työntekijää, inkeriläisiä 200–300. Joka neljäs Suomen armeijan patruuna meni neuvostokansalaisen käsien kautta. Kanavuoressa valmistettiin yhdeksänmillistä Suomi-konepistooliin. Niille oli käyttöä kesällä 1944, kun Neuvostoliiton suurhyökkäys Kannaksella oli pysäytettävä.
Hylsyn kantaan oli merkitty VPT.
Valentinan katse kiertää Kanavuoren pihassa. Vartiokoppi, se on yhä paikallaan. Samoin konttorirakennukset, mutta työmaaruokala on kadonnut.
Ja tuolla on Katiska, inkeriläisten Suomi-koti.
Katiskan nimi johtui korkeasta piikkilanka-aidasta. Parakkeja oli kolme, niissä hellahuoneita puisine kerrossänkyineen. Alun perin parakit oli rakennettu varastoiksi. Ehkä sen takia niiden jykevät kivijalat ovat yhä tallella.
Valentina tutkii parakkien jäänteitä. Jossain näillä nurkin äiti oli keittänyt perunoita ja makaronia, ehkä tiristänyt läskiäkin. Betoniin on ilmestynyt erivärisiä läiskiä.
Täällä on leikitty värikuulasotaa, paintballia.
Pikku-Valentinaa pelotti Kanavuoren jyrkkä, kohti taivasta kurottava rinne. Aikuisetkin olivat arkoja. Kun suomalaiset utelivat kuulumisia, inkeriläiset punastelivat ja vaikenivat. Neuvosto-Venäjällä oli totuttu, että seinilläkin oli korvat. Koskaan ei voinut tietää, milloin öinen auto, ”musta korppi”, pysähtyisi talon eteen.
Suljetun tehdasalueen elo lutviutui ajan mittaan; lapsia kaitsettiin ja juhlia järjestettiin yhdessä. Inkeriläiset istuttivat siemenperunat vakoihin, viljely savisessa maassa vaati opettelua. Puolukoita survottiin, sieniä suolattiin, kalaa pyydettiin. Valentina mutusteli suu tuhrussa ahomansikoita.
Ja lauantaisin saunottiin, miehet ja naiset eri vuoroissa. Inkeriläisten iloisen hanurinsoiton saattoi kuulla kaikuvan kalliota vasten.
Pyhäisin Manniset kävelivät Vaajakoskelle baptistiseurakunnan kokouksiin. Mandoliini ja viulu soivat, laulettiin ja rukoiltiin. Valentina kävi seurakunnan pyhäkoulua. Joka kerrasta sai tähden kultakruunuiseen paperiin.
Marraskuun 9. päivä 1943 tehtaan päävartion ohi ajoi neljän auton arvovaltainen kolonna. Toisesta autosta nousi ylipäällikkö C. G. E. Mannerheim. ”Naisia oli töissä lukuisasti, heidän joukossa useita inkerittäriä”, todettiin päämajan raportissa.
Tunnin kierros luolastossa teki vaikutuksen marsalkkaan. Hän puhutteli erästä naista:
”Täällä teidän on hyvä olla töissä.”
Kenenkään inkeriläisen ei ole pakko palata Neuvostoliittoon.
Kanavuoren ilmoitustaululle oli ilmestynyt viesti syksyllä 1944. Johtaja Aukusti Hakola oli rohkea mies. Hän muistutti, että rauhansopimus ei velvoittanut muuttamaan takaisin, vaikka Suomen viranomaiset keräsivät listoja.
Kanavuoresta alkoi kadota inkeriläisperheitä sanaakaan sanomatta. Myöhemmin posti kantoi kortin – Ruotsista.
Myös Olga Mannisen sisarpuoli Maria Björklund pakeni kolmen lapsen kanssa, sillä isä oli kateissa Neuvostoliitossa. Parakeissa valvottiin ja mietittiin, mitä tehdä. Jos ei lähtisi hyvällä, haettaisiinko myöhemmin väkisin? Useimmat laittoivat nimensä listaan, niin myös Manniset. Lähtöpäivä oli 12. joulukuuta, paluukyyti härkävaunussa.
Inkeriläiset uskoivat pääsevänsä kotiin.
Viipurissa neuvostoviranomaiset järjestivät kotiintulojuhlat. Torvisoittoa ja lavatanssia. Sitten junat alkoivat kuljettaa inkeriläisiä viidelle uudelle alueelle Leningradin ja Moskovan välille.
Manniset oli määrätty Ljadiin, Pihkovan alueelle.
Perhe oli ostanut Suomi-säästöillään hienoja vaatteita. Valentinalla oli napeilla koristeltu mekko ja silkkipaitoja. Perhettä kavahdettiin ja kadehdittiin, paikalliset kulkivat resuisissa säkkiasuissa. Olga sai töitä tiilitehtaasta. Valentinaa suretti, kun kalossit juuttuivat aina kylätien mutaan.
Kahden vuoden kuluttua Manniset pakenivat luvatta Viroon. He asettuivat lähelle Tarttoa, kotitalo Täpsitalu oli metsän keskellä, piilossa. Valentina pääsi ensimmäiselle klassille rääkimään, puhumaan viroa.
”Vaajakoski VPT!”, hän heläytti, kun lapset kysyivät, missä hän oli ollut Suomessa.
Äiti, tädit ja isovanhemmat toruivat. Älä ikinä enää mainitse tuota nimeä! He olivat lähteneet Neuvostoliitosta omavaltaisesti, menneet vihollismaahan ja vielä työskennelleet sotateollisuuden palveluksessa. Vähemmästäkin oli lähetty Siperiaan, leimattu valtion viholliseksi.
Vuonna 1949 Mannisia odotti uusi lähtö. Juna kuljetti Karjalaan, hakkaamattomien ikimetsien keskelle Vatšaan. Taas heitä tarvittiin työvoimaksi, tällä kertaa rakentamaan sodan runtelemaa Sosialistisen neuvostotasavaltojen liittoa.
Jälleen uusi parakki, perunapalsta ja marjamaa. Sunnuntaisin pidettiin salaa seuroja.
Karjalassa oli paljon muualta tulleita, yhtä köyhää väkeä kuin inkeriläiset. Tsaijua keitettiin samovaarissa, korput jaettiin. Mutta politrukit jaksoivat soimata Suomea, voi sitä kauheutta, miten työläisiä siellä sorretaan.
Erään kerran Valentinan isoisä kuunteli kirjastonjohtajan ilkeitä puheita.
”Sie käit siel?” Juho kysyi.
Mies kielsi käyneensä.
”Sit piet suuhuis kii ja määt pois täst!”
Juhon tyttäret olivat kauhuissaan isän puheista. Valentina rukoili hartaasti, että vaaria ei vietäisi pois.
Pelättyä kyytiä ei tullut.
Vuonna 1960 Leningradin ainoaan baptistikirkkoon astui ujo mies. Ei kulunut kauan, kun Aleksanteri ja Valentina Sykiäinen avioituivat. Esikoispoika Daniel syntyi heinäkuussa 1961.
Pariskunta asui Hatsinassa Inkerissä. He kävivät töissä suurkaupungin kumisaapastehtaassa. Valentina siivosi, Aleksanteri teki 200 saapasta vuorossa. Myöhemmin työpaikka vaihtui kaasutehtaaseen.
Valentina oli palannut Inkeriin 1956 Stalinin kuoleman jälkeisen suojasään aikana. Sukulaissielut löysivät kirkossa toisensa. Myös Aleksanteri oli ollut sotavuosina Suomessa, lähellä Kouvolaa Sippolan kylässä. Hänen isänsä oli tapettu 1937 Ulan Udessa Siperiassa.
Isän kova kohtalo koitui orpopojan onneksi. Syyttömästi kärsineelle jälkeläiselle annettiin valtion asunto. Se oli tarpeeseen, sillä Sykiäisille syntyi uusi lapsi kahden, kolmen vuoden välein. Leipä oli tiukassa. Valentina kirjoitti öisin kirjeitä, anoi maapalstaa Paaritsasta. Kolme vuotta, kymmeniä kirjeitä – sitten se myönnettiin.
Kasvimaa laajeni vuosi vuodelta, vako vaolta. Porkkanaa, lanttua, perunaa, salaattia. Ostettiin lehmä, lopulta navetassa ammui pieni karja.
Aleksanteri kiersi baptistien maallikkosaarnaajana. Inkerin kirkot oli tuhottu ja papit likvidoitu 1930-luvulla, siksi Sykiäiset kävivät kodeissa. Aina oli jossain hautajaiset, tupaantuliaiset tai kastejuhlat. Veisattiin ja julistettiin salakielellä, suomeksi.
Usko oli inkeriläisten suoja, henkinen koti. Kirkko kulki sydämessä, yliluonnollinen käsi valvoi ja varjeli, auttoi kestämään kärsimykset. Ne inkeriläiset, jotka hylkäsivät uskon, luottivat aatteeseen, kommunismiin.
Aleksanteri ennusti julkisesti, että jonain päivänä sanaa voi julistaa vapaasti kaduilla ja toreilla. Valtion vastaiset puheet kantautuivat viranomaisten korviin. Kyllä me sinun kuolemallesi syyn keksimme, sääli vain lapsia, häntä uhattiin. Saarnaajia oli kuollut hämärissä olosuhteissa.
”Haluamme nähdä teidät mieluummin elävinä kuin kuolleina”, seurakuntalaiset sanoivat.
Vuonna 1972 tilanne oli niin jännittynyt, että Sykiäiset harkitsivat muuttoa Suomeen. Heidät olisi kuljetettu salaa Kuhmoisiin, asunto ja työpaikat oli järjestetty valmiiksi.
Mutta he saivat viestin: Herra sanoi, että vielä ruokitte ja vaatetatte tätä kansaa. Sitten tulee aika, jolloin teidän on lähdettävä.
Niin vierähti 25 vuotta.
’Te ette ole enää tämän seurakunnan jäseniä.”
Vanha tuntematon mies puhui ilmestyksestään Valentinalle ja Aleksanterille baptistiseurakunnan kokouksessa. Tuttu Mari-täti muisti näyn, jonka hän oli nähnyt Siperian karkotuksessa vuonna 1943: vielä on tuleva pikku-Tiinan elämän kirkkaat päivät.
Sykiäiset ilmoittautuivat paluumuuttajiksi. Vuonna 1997 he muuttivat Laukaaseen.
Pian he hakeutuivat Vaajakoskelle. He liittyivät samaan baptistikirkkoon, jossa Valentina oli kulkenut lapsena pyhäkoulussa. Mutta varjo kulki täälläkin. Outo mies ilmestyi rukoushetkiin. Onko tää teijän tuttu, seurakunnassa ihmeteltiin. Heitä seurattiin myös autolla.
”Nyt tuli jo tarkastaja”, Aleksanteri virkkoi.
Valentina sienesti ja marjasti Kanavuoren rinteillä. Lapsuuden mansikka-ahot olivat tallella. Hän löysi rannasta saunan, jossa häntä oli lapsena kylvetetty.
”Olisiko mahdollista luovuttaa tai vuokrata se mulle jonkinlaisena korvauksena perheemme menetyksistä”, hän kirjoitti puolustusministeri Seppo Kääriäiselle vuonna 2004.
Saunalle oli muuta käyttöä.
Valentina Sykiäinen näyttää menninkäiseltä luolan suuaukolla.
Tänne hänen äitinsä ja tätinsä katosivat aamuisin 65 vuotta sitten. Lapualla tehdas oli suojaton ilmahyökkäyksiä vastaan, Kanavuoressa pään päällä oli 32 metriä graniittia. Rauhaa valvoi ilmatorjuntajaos vuoren huipulla.
Hylsy- ja luotikoneet jyskyttivät 120 metriä pitkän tunnelin kolmannessa kerroksessa. Ydinsaippualiuos tuoksui, hiki helmeili hehkutusuunien ääressä. Messinkisistä kupeista koneet tekivät hylsyjä ja luoteja. Naiset syöttivät tavaraa ja valvoivat koneita, tarkastivat ja pakkasivat patruunoita.
Sodan jälkeen Kanavuori oli armeijan suojeluvarikko, suljettu alue silloinkin. Nyt se on yksityisessä käytössä. Marko Taskinen, yksi uusista omistajista, ja Sakari Holm, tehtaan sodanaikainen juoksupoika, ovat oppaina.
Tuolla oli kuppien varasto, Holm kertoo, ja tuolla toisella puolella lataamo. Ensimmäisen kerroksen voima-asemalla makaa edelleen järeä dieselkone, varavoimalähde. Toisessa kerroksessa olivat työkaluosasto, viilareitten penkit, karkasimo, hiomo.
Bäng, bäng, bäng, bäng!
Äkkiä paukkuu.
”Ammutaanko täällä”, Valentina kysyy.
Hän on valahtanut kalpeaksi.
Entisessä hiomossa on Armoria Training Centre. Ampumaradan vastaanotossa on luoteja vitriinissä, ihmismaali seisoo pystyssä. Juliste mainostaa aseita, International firearms at the highest level. Valvontakameran ruudulla neljä englantilaista miestä kohottaa pistoolin, tähtää tauluun.
Bäng, bäng, bäng, bäng.
Entinen patruunatehdas on nyt elämysvarikko.
Ampumaradan lisäksi luolaan on rakennettu värikuula- ja laseraseiden taisteluradat. Esite houkuttelee: Tule etsimään sisäinen taistelijasi! Luolastoon on hakeutunut myös muita vuokralaisia. Ylimmässä kerroksessa on Alvar Aallon museon tiloja. Kallion sisässä voisi omistajan mukaan toimia teleoperaattorin konekeskus tai valtion huoltovarmuusvarasto.
Täällä ollaan yhä piilossa, turvassa.
Uudet isännät kaavailevat Katiskan entisten parakkien tienoille omakotitaloja. Ja rantaan elämysvarikon asiakkaille sauna.
”Kun se valmistuu, lupaan teille oman saunavuoron”, Taskinen sanoo.
Valentina innostuu.
”Koko porukalle, lapsille myös!”
Rivitalon keittiössä Valentina ristii kädet, siunaa kahvihetken. Pöydän reunalla on kaksi paksua Raamattua, suomen- ja venäjänkieliset.
”Kultamuru, tämä tuli kylmäks tämä kahvi!”
”Raamattukin sannoo, että kahvin pittää olla joko kylmä tai kuuma.”
Ympäri olohuonetta on aseteltu kymmeniä valokuvia. Lapsia on 12, lastenlapsia 45 ja lastenlasten lapsia kaksi.
”Ykskään perhe ei ment yhteen rakkaudesta. Pojat heikkoudesta, tytöt tyhmyydestä”, Aleksanteri sanoo.
”Se on papan humorii.”
”Ei se oli papan humorii, se on elämän humorii.”
Heillä on rikas suku mutta niukka arki. Paluumuuttajien eläkkeet ovat olemattomat, he saavat asumis- ja toimeentulotukea. Rivitalon takapihalla on kukkatarha, ja kasvien seassa kasvaa porkkanaa, sipulia, kurkkua, tomaattia, perunaa, salaattia, tilliä, persiljaa.
Olisiko elämä Venäjällä leveämpää?
”Älä viiti”, Valentina toruu.
”Suomi on kuin paratiisi entiseen verrattuna. Takaisin ei muuteta, jos ei tule Jumalan käskyä.”
Sykiäiset tuntevat karhun. Se voi olla ystävällinen mutta hyökätä yllättäen. Venäjällä asuessaan he saivat seurakunnassa ilmoituksen. Raamattu kertoi, että vaikeat ajat ovat tulossa.
”Herra puhui, että te aivan järkytytte, mitä tapahtuu”, Valentina sanoo.
”Mutta älkää pelätkö, vaan luottakaa Jumalaan.”
Ilmestyksessä toukokuu saapuu. Omenapuut ovat täydessä kukassa, itätaivas syttyy purppuranpunaiseen liekkiin.
Juttu on ensi kerran julkaistu Suomen Kuvalehdessä 25–26/2009.