Husö - kahden ihmisen saari, jonka ohi risteilyalukset ryskyttävät

Göran ja Rosita ovat Rositan lapsuuden uimarannalla. Kuvat Ari Heinonen.

Katso kuvakertomus kahden ihmisen saaresta täällä.

Merikotka! Tuolla on toinen!

Matka Rosita ja Göran Stenrosin luokse Husöhön Ahvenanmaan ulkosaaristoon alkaa lupaavasti.

Kiireet katoavat. Edessä on vapaana lainehtiva meri. Sen sadat saaret, kallioluodot ja salakarit.

Ja karien salat.

Pohjoisviitta, eteläviitta, länsi- ja itäviitta. On tunnettava merimerkit, on osattava navigoida.

Tuolla on Enskärin loisto, tuolla häämöttää Rödgrundin kummeli.

M/S Gudingenin keula halkoo iloisesti merta. Reitti on mutkikas mutta suunta selvä.

‘Pesä on tuolla”, Göran sanoo. Hän viittilöi kohti saaren pohjoisrantaa Husön lauttarannassa.

Miehellä on pitkä punainen parta, möreä ääni, ja kun hän puhuu, hän kääntyy kokonaan päin.

Merikotkapari on uudisasukas Rositaan ja Göraniin verrattuna. Stenrosit muuttivat Husöhön kolmekymmentäkaksi vuotta sitten. Kotkapari parikymmentä vuotta myöhemmin. Eivät ne tietenkään ole samat linnut kuin Långnäsin edustalla näkemämme. Sinne, Ahvenanmaan mantereelle, on täältä 18 merimailia, liki kahden tunnin lauttamatka.

Göran ottaa odotuskopista postin; kirje ja kaupan mainoksia. Lautta käy rannassa kahdesti päivässä. Postivene kahdesti viikossa.

“Netti on auki koko ajan.”

Gudingen irtoaa kolisten laiturista ja palaa Kökarin kautta pääsaarelle. Tuulee etelästä. Viereisessä Kyrkogårdsössä on kahdeksan ympärivuotista asukasta. Hussössä neljä, Stenrosit ja Nordbergit. Hästössä kaksi, Finnössä ei enää ketään. Sottungassa asukkaita on 112. Siellä, vaahtopäisenä vellovan selän takana on myös lähin kauppa.

Göran tuntee saarten kaikki asukkaat.

“Mera eller mindre, enemmän tai vähemmän.”

Hän ehti toimia nuohoojana kaksikymmentä vuotta ennen kuin jäi vuosi sitten 63-vuotiaana eläkkeelle.

“Pitäjän korkein virka. Hauska, sosiaalinen työ. Sai kahvitella ja keskustella.”

Chasse, “liian lempeä” lammaskoira, vilahtaa sisään samassa oven avauksessa.

Rosita hieroo keittiössä valkosipulia lampaanpaistin kylkeen. Nyt se saa myhiä kolmekin tuntia uunin matalassa lämmössä. Hän alkaa pilkkoa juureksia, uuniin nekin. Pakastimia on kolme, niihin mahtuu paljon ruokaa. Kun lampaiden karitsoiminen alkaa lähipäivinä, keittiöpuuhat saa unohtaa. Kuukaudeksi, kahdeksi.

Nainen nauraa usein. Puhuessaan hän pysähtyy, nojaa seinään tai hellan kaiteeseen. Ja nauraa taas. Tällä kertaa huonolle suomelleen. Hän opiskeli lastenhoitajaksi Turussa, sairaanhoitajaksi Helsingissä ja terveydenhoitajaksi Vaasassa.

Muutto saareen oli valinta.

Göran oli opiskellut nuoriso-ohjaajaksi Karjaan Folkakademissa ja käynyt metsäkoulun Tammisaaressa. Hän toimi seurakunnan nuoriso-ohjaajana Maarianhaminassa.
He olivat nuoria ja täynnä ehtymätöntä elämänvoimaa.

Talo, Rositan synnyinkoti, oli vanha. Mutta Göran korjasi sen ja rakensi uutta. Rakennuslaudat tulivat samana päivänä kuin esikoinen, Hedvig syntyi. Kolmekymmentä vuotta sitten.
Göran rakentaa joka kesä jotain uutta. Viimeksi saunan. Ensi kesänä hän paanuttaa sen katon.

Göran lupaa korjata myös ajan ja myrskyn särkemän kasvihuoneen, jotta Rosita pääsee taas kasvattamaan uusia perunoita.

Husön Nedergårdin tila on pysynyt saman suvun hallussa vuodesta 1583. Rosita edustaa kuudettatoista sukupolvea. Vain kerran aikaisemmin, vuonna 1743, tila on siirtynyt tyttärelle.

“En ajattele, että omistamme tilan, vaan että nyt on minun ja Göranin vuoro huolehtia tästä.”

Kevätaurinko leikittelee tuvan seinillä. Saarten suojassa oleva pihalahti on jäässä, mutta ei kestä vielä kulkijaa. Verkoista on turha haaveilla, vaikka kampelaakin saa taas.

“Meri on puhdistumaan päin, vaikka sinilevä on lisääntynyt”, Göran sanoo.

Nyt kaikki vain odottavat sitä päivää, jolloin öljytankkeri ajaa karille saaristossa.

“Se on ajan kysymys. Se on kaiken tuho.”

Chasse kerjää hellyydenosoituksia. Kun Göran rapsuttaa koiraa, painaa se kuononsa tämän polvea vasten niin että hän näkee sen palvovat silmät.

Chasse on tilan kuudes bordercollie. Kissoja on kolme.

Göran hakee liiteristä sylillisen halkoja, talo lämpiää puilla – ja tarkistaa sähköpostin.

Vanhasta muistista hän vilkaisee seinäkelloa, ei muista irrottaneensa sen temppuilevaa koneistoa. Paljonko kello on nyt Miamissa?

“Oliko Antonilta mitään?” Rosita kysyy.

27-vuotias Anton, lapsista keskimmäinen, on lähtenyt tänään koululaiva T/S Gunillalla, Ruotsin suurimmalla purjelaivalla, Miamista kohti Havannaa. Reissu kestää kaksi kuukautta. Anton valmistui juuri perämieheksi, seuraavaksi kapteeniksi. Nuorimmainen, 17-vuotias Elin opiskelee samassa Öckerön gymnasieskolassa Göteborgin edustalla. Painaessaan ylioppilaslakin päähänsä hän on valmis merimies.

Rosita skypettää nopeasti Elinin kanssa. Tytöllä on flunssa, ja äiti lähettää tämän liikunnanopettajalle sähköpostiviestin, ettei Elin tule tunnille.

“Kun se on tiedossa alusta alkaen, ajatukseen on aikaa tottua. Silti…”

Rositalta jää lause kesken.

Mutta jos mielii opiskella, on jätettävä saari. 15-vuotiaana peruskoulun jälkeen.

Lunta on vain nimeksi, ja saaren eteläpuolelta se on pyyhkiytynyt lähes kokonaan pois.

Tuulensuojassa on jo kevään tuntu, talitintit sirkuttavat ja harakat katselevat pesätarpeita, mutta talvea on vielä pitkälle edessä. Meri jäätyy täällä yleensä vasta helmikuussa.

“Kyllä nyt voi jo sanoa, että kelirikosta ei tule pitkä”, Göran sanoo.

He kävelevät rinta rinnan kohti saaren pohjoisrantaa.

1800-luvun puoliväliin asti saari kuului yhdelle perheelle. Sitten tilan molemmat pojat halusivat jäädä Husöhön ja kolme kilometriä pitkä ja puolitoista kilometriä leveä saari jaettiin kahtia. Sittemmin lähtijät ovat saaneet kesämökkitontin.

Rosita pysähtyy.

Siinä on hänen lapsuutensa uimaranta, suojainen sininen lahdukka. Nyt siinä viihtyvät joutsenet. Joukossa on kolme harvinaista laulujoutsenta.

“Katsokaa horisonttia”, Rosita sanoo. “Se näkyy tässä kohtaa ensi kerran.”

Kun hän on pitkään yksin tai kun kaipuu täyttää hänen mielensä, hän kävelee tänne.

“Kaipuu ei ole vain tunne vaan olotila. Se on elämää eteenpäin vievä voima.”

Kun Rosita oli viiden, hänen vanhempansa muuttivat Husöstä Maarianhaminaan. Hänen isänsä oli merimies, äiti allerginen heinille ja lampaille.

“Ei heidän elämästään olisi tullut mitään täällä.”

Rosita istui ja odotti takki päällä ovensuussa, kun äiti keräili viimeisiä tavaroita.

“Mummi itki.”

Isä puhui saaresta vielä kuolinvuoteellaan.

Kaksikymmentäkaksi vuotta myöhemmin 27-vuotiaana Rosita palasi, Göranin kanssa. Miehen, joka on syntynyt Ahvenanmaan Jomalassa, keskellä metsiä, ja ollut saaristossa ensi kerran vasta 15-vuotiaana.

“Jotkut ihmiset syntyvät saaristolaisiksi. Kuten Göran.”

Tervaleppien oksat ovat kuin mustaa pitsiä sinistä taivasta vasten.

Polku loitontuu rannasta ja katoaa lopulta kokonaan. Ympärillä on villi ryteikkö, vadelmaa, teräväpiikkistä ruusua, nopeakasvuista raitaa, puiden juuria, kesällä nokkosta.

Siinä se on, merikotkan pesä, tervalepässä. Lintu on tilkinnyt valtavan pesänsä uusilla oksilla kestämään kevätmyrskyt ja nopeasti kasvavien poikasten painon. Maalis-huhtikuun vaihteessa se munisi kaksi tai kolme munaa, joista yhdestä varttuisi uljas kotka.

Kun ihmiset lähtevät, kotkat tulevat. Ahvenanmaan autioituvilla saarilla asuu jo sata merikotkaparia.

Kalliot nousevat yhä korkeammalle. Matalana kasvava kataja valtaa alaa, vaikka Göran kulottaa sitä joka syksy vanhan tavan mukaan.

“Turisti luulee näkevänsä täällä villin luonnon, mutta tämä maisema on hoidettu.”

Laajakaista ei riitä ratkaisuksi saariston autioitumiseen.

“Tarvitaan ihmisiä, jotka ymmärtävät luontoa.”

Tuossa on Husön loisto ja tuossa Kihdin selkä, jossa aallot lyövät ristiin. Tuossa laivareitit haaraantuvat Turkuun, Jungfruskäriin ja Utöhön.

Sitä on ensin lapsi, sitten tulee nuoruus ja perheen perustaminen, lapset syntyvät, kädet ovat täynnä työtä ja yhtenä päivänä…

“Yhtenä päivänä sitä huomaa, että elettyä elämää on enemmän kuin edessä olevaa”, Rosita sanoo.

Lumi sulaa saappaiden päälle.

Ensimmäisenä Böten laen saavuttaa Göran. “Vuori” on 36 metriä merenpinnasta.

“Brändö, Föglö, Kumlinge, Kökar, Vårdö, Sottunga”, mies luettelee.

Näköala on esteetön kaikkiin suuntiin.

Husö kuuluu Sottungaan pitäjään. Göran johtaa Sottungan kunnanhallitusta, Rosita sosiaali- ja terveyslautakuntaa.

Merta ja saaria jatkuu silmänkantamattomiin. Kallioluotoja ja kareja.

Tuonne tuulten pieksemälle luodolle Rositan isällä oli tapana viedä perheensä retkelle.

“Uitiin, loikoiltiin kallioilla, syötiin eväitä. Aurinko helotti ja lokit kirkuivat.”

Sinne hekin purjehtivat, Göran ja Rosita. Göran on kapteeni, Rosita gasti, aina, vaikka osaa hänkin luovia. Lempeässä slöörissä, eikä kangaspurjeita pidäkään lähteä myrskyyn repimään.

“Sellaisia purjeita käytettiin silloin, kun ei ollut vielä rannekelloja”, Göran sanoo.

Vene on perinnepursi, Göranin itselleen 50-vuotislahjaksi antama. Böte on Göranin lempipaikka. Rosita käy siellä yleensä vasta kun tiirat ovat palanneet muuttomatkaltaan. Kun puut ovat hiirenkorvalla ja villiomenapuut kukkivat.

“Silloin saaristo on kauneimmillaan.”

Kun tiirat jättävät saaren heinäkuun lopussa, illat alkavat pimetä. Edessä ovat elokuun lämpimät kuutamoyöt.

Kumeasta jylystä tietää, että lähestymässä on iso alus. Tuossa suojaisessa lahdukassa katajien katveessa on Göranin passipaikka. Kettujen polku kaartaa siinä rantaan. EU on rajoittanut vesilintujen, allien ja haahkojen, metsästystä. Viking Linen risteilyalus ryskyttää saaren ohi.

“Kolmekymmentäkolme alusta päivässä. Ihmisiä matkalla ei mihinkään.”

Inhimilliset mitat ylittävien alusten jäljet näkyvät saariston haavoittuvassa luonnossa.

Laiva on vielä kaukana, kun vesi alkaa vetäytyä rannoilta. Aluksen ollessa kohdalla, vesi lyö hyökynä korkealle saareen.

Rannan vaivaiskoivut ovat alkaneet kasvaa pituutta.

“Onko syynä ilmastonmuutos vai aaltojen tuoma fosfori?”

Rositalla on jo kiire ottamaan paisti uunista. He esittelevät vielä “sisukiven”. Piharannassa kallion kielekkeellä kallellaan oleva pyöreähkö kivi, Göranin kallioon pulttaama, uhmaa painovoimaa.

“Kivi kuvaa saaristolaiselämää. Leipä on murusina. Tarvitaan sisua, ja uskoa.”

Alussa he tekivät kaiken käsin, nyt apuna on koneita.

“Ei tänne sen takia muutettu, että tehtäisiin töitä liukuhihnalla”, Göran sanoo.

Kerran Ahvenanmaan naisyrittäjät pyysivät Rositaa kertomaan elämästään saaressa.

“Vasta silloin tajusin, että me todella olemme yrittäjiä. Monialayrittäjiä.”

Sitten Rosita selitti omaa filosofiaansa. Saaressa hän on oppinut, ettei elämää voi hallita, elämä hallitsee meitä.

“Täällä oppii elämään luonnon ehdoilla. Sitä on osa luontoa.”

Hän lainasi vielä lempikirjailijaansa, ruotsalaista akateemikkoa Per Olov Enqvistiä: “En dag skall vi alla dö, resten dagar skall vi leva. Yhtenä päivänä me kuolemme, muut päivät on elettävä.”

Göran jakaa Rositan ajatukset: “Varför behöver du gränsor och mål, då färden själv är så skön? Miksi asettaa itselleen rajoja ja päämääriä, kun taival itsessään on niin kaunis.”

Rosita naurahtaa itselleen. Joskus hänestä tuntuu, ettei saaressa ole yhtään mitään. Hän lähtee lautalla Maarianhaminaan. Kaupungissa hän tajuaa nopeasti, että kaikki mitä hän tarvitsee onkin saaressa.

Kukko alkaa kiekua kuullessaan tutut äänet. Göran ja Rosita antavat lampaille iltaruoan.

Pässit, Pelle, Ulle ja Bertil, ovat omassa karsinassaan. Viereisessä karsinassa ovat “vanhat tädit”, jotka pitävät taukoa karitsoimisesta. Erillään ovat myös ne nuoret lampaat, joista kasvaa emälampaita.

Pian lampolan täyttää karitsojen määintä.

“Viisaita eläimiä, ainakin yksilöitä”, Rosita sanoo.

Kesällä Rosita ja Göran kuskaavat lampaita saaresta toiseen.

“Vanhat lampaat juoksevat veneeseen, tietävät pääsevänsä vihreämmille laitumille.”

Teuraaksi menevien karitsojen viimeinen matka koittaa elokuussa, ennen kuin niiden ylähampaat kasvavat täyteen mittaansa.

Rosita sytyttää kynttilät, syödään illallista. Göran soittaa levyjä, vanhoja kesäviisuja, heidän nuoruutensa sävelmiä. Niitä kuunnellessa tuntuu kuin istuisi itsekin veneessä. Käsi kevyesti peräsinpinnassa, kevyt länsituuli hivelisi purjeita ja vesi liplattaisi keulassa.

Husön Nedergård tunnetaan kynttilöistään, kolme- ja viisihaaraisista ja lumipallonmuotoisista. Ennen joulua Göran sulkeutuu kahdeksi kuukaudeksi entiseen saunaan valamaan kynttilöitä. Pumpulilanka 26 tai 27 kertaa kuumaan parafiiniin ja ylös. Rosita pakkaa ja postittaa kynttilät.

Sydäntalvi on rauhallista aikaa saaressa. Tammikuussa Göran käy pappiystävänsä kanssa laskettelemassa Alpeilla bussilla, ensikerrasta on 40 vuotta. Göran ei lennä.

“Alpit ovat kuin saaristo pystyyn nostettuna.”

Sen kerran kun Rosita lähti edemmäs lomalle, hän päätyi Husötä muistuttavaan Kreikan saareen, purjehtimaan.

Göran antaa keinutuolin keinahtaa niin kauas taakse, että jalasten kärki hipaisee lattiaa. Tuoli on Rositan isänisän tädin, hankittu tilalle takaisin huutokaupasta. Korkealla tuvan nurkassa oleva peili on Rositan 101-vuotiaaksi eläneen isoäidin peruja Föglöstä. Rositalla on kasvamassa kultaköynös, Anna-mummolla peiliä kehysti posliinikukka.

Sähköposti kilahtaa. Viesti on Antonilta: Meksikonlahdella on 27 astetta lämmintä, tuuli 5-8 metriä sekunnissa.

Lapset ovat erilaisia.

“Elin on lähtiessään vihainen, Anton surullinen.”

Heidän lähtönsä jälkeen saari tuntuu pitkään autiolta ja mieli tyhjältä.

“Kyllä Görankin kaipaa, ehkä eniten Antonia, koska tämä auttaa isäänsä ja osaa tehdä työt ‘Göranin tavalla'”, Rosita jatkaa.

Ilmassa roikkuu ääneenlausumaton kysymys. Palaisiko Anton, palaisiko Elin. Hedvig opiskelee sairaanhoitajaksi Maarianhaminassa. Jatkaisiko kukaan lapsista tilalla? Ajatus saaren jättämisestä on vaikea.

“Sekin voi olla edessä”, Göran sanoo.

“Kun voimat ehtyvät. Kun ei enää jaksa.”

Görankin on huomannut muistelevansa yhä useammin vanhempiaan. Hänen isänsä oli niin uskovainen, että kieltäytyi syöpälääkkeistä, koska pelkäsi niiden sekoittavan pään, ettei hän kykenisi rukoilemaan.

“On hyvä muistaa, että täällä ei olla ikuisesti.”

Luopumisen aika on alkanut jo. Enää he eivät tarjoa täysihoitoa leirikoululaisille. Myös isä-poika-leirit yhteistyössä Pelastakaa lapset ry:n kanssa ovat nyt ohi.

“Mutta me olemme onnellisia, kun laituriin kolahtaa vene ja joku entisistä kesälapsista tulee tervehtimään.”

Rosita kuuntelee voimistuvaa tuulta. Jokohan Cassius Persson suostuisi tulemaan sisälle. Se on murjottanut koko päivän ulkona porstuan alla, ei kestä vieraita. Kissoista vanhin, 16-vuotias Joppe, loikoilee hellan haalealla levyllä. Lille Katt on yläkerrassa. Göranin rannalta löytämä undulaatti, Herr Nyman, veneilijöiltä karannut lintu sirkuttaa Evert Tauben innostamana.

Iltayöllä tuuli yltyy myrskyksi. Talo natisee ja paukkuu, kuin olisi lentoon lähdössä.

Aamulla maa on valkoinen lumesta. Se keväästä.

Kun aamupuuro on hautunut, Rosita lisää siihen vielä maitoa. Enää se ei saa kiehua. Puuron kanssa on hänen villiomenoista keittämäänsä sosetta. Mehu on saaren mustaseljoista. Viime kesänä Göran poimi saaresta 60 litraa mustikoita.

Päivä kuluu lampolassa. Lampaat on kerittävä ennen kuin ne alkavat karitsoida. Edessä on hikinen rupeama, paljon villaa.

“Ole sinä Ulle-Maija”, Rosita rauhoittelee uuhta.

Tällaisen päivän kruunaa sauna. Puut humisevat iloisesti uunissa. Rosita heittää lisää löylyä. Ainoa valo tulee uunin suuluukusta. Piharanta on sininen. Pukuhuoneessa palaa Göranin sytyttämä kynttilä.

Vilvoittelijaa vastassa on tähtitaivas.

Kun lautta näkyy aamulla tuvan ikkunasta, on aika lähteä.

Katso kuvakertomus kahden ihmisen saaresta täällä.

Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 11/2012.