Historian dosentti: Vain harvat tapahtumat ovat todella historiallisia – nyt ennennäkemätön ilmiö on täällä

Puheenvuoro: Jos koronakriisi saa meidät uskomaan kollektiiviseen kykyymme kohdata äärimmäisiä haasteita, sillä voi olla myönteisiä seurauksia.

historia
Teksti
Jaakko Tahkokallio

Emme voi tietää, missä määrin koronapandemia muuttaa tulevaisuuden kulkua. On liian aikaista sanoa, onko maailma sen jälkeen radikaalisti erilainen vai yllättävän samanlainen. Mutta on selvä, että historiallinen perspektiivimme – näköalamme menneisyyteen ja tulevaisuuteen – muuttuu. Todistamme nimittäin historiallista tapahtumaa.

Historiallinen tapahtuma ei vajoa menneisyyteen, vaan jää elämään nykyhetkeen osana kertomusta, jonka kautta ymmärrämme paikkamme maailmassa. Vain harvat tapahtumat, joita joku kutsuu historiallisiksi, todella ovat sellaisia. Suomen pääsy jalkapallon Euroopan-mestaruuskisoihin ei aloita uutta aikakautta. Se ei merkitse mitään edes kaikille suomalaisille.

 

Todellinen historiallinen tapahtuma on harvinaisempi laji. Sen näkee harvoin, ja sen kokee vielä harvemmin.

Berliinin muurin murtuminen oli historiallinen tapahtuma. Samalla se oli suurimmalle osalle suomalaisia spektaakkeli, jota saattoi seurata turvallisen välimatkan päästä televisiosta. Kevään 2020 koronakriisissä me emme ole ainoastaan aitiopaikalla. Me olemme itse historian voimien armoilla.

Toinen ero useimpiin lähimenneisyyden historiallisiin tapahtumiin on kokemuksen yhtenäisyys. Vanhan ylioppilastalon valtauksella oli suuri merkitys melko pienelle porukalle. 1990-luvun lama muutti monien suomalaisten elämän, mutta toisiin se vaikutti tuskin lainkaan. Vaikka ihmiset eivät nytkään ole tasa-arvoisessa asemassa, tilanne on silti harvinaisella tavalla sama kaikille.

Nyt tapahtuva historiallisen maailmankuvan muutos voi olla syvällinen, sillä tämän hetken tapahtumat ovat historiallisia myös yhdellä aivan uudella tavalla.

1800-lukua leimasi vahva usko edistykseen. Ihmisen uskottiin toiminnallaan muuttavan maailmaa jatkuvasti paremmaksi.

Toisesta maailmansodasta lähtien länsimaiseen odotushorisonttiin on kuulunut yhtä vahva vastavoima: pelko maailmaa kohtaavasta katastrofista, joka syntyy inhimillisen toiminnan tarkoittamattomana seurauksena tai tulee kokonaan inhimillisen todellisuuden ulkopuolelta.

Olemme odottaneet ennennäkemätöntä ilmiötä – ydinsotaa, väestöräjähdystä, ympäristötuhoa, pandemiaa, kaikkivoipaa tekoälyä – joka suistaa todellisuuden raiteiltaan. Nyt se on täällä, ei pahimmassa odotetussa muodossa, mutta täällä yhtä kaikki.

 

Jotain samankaltaista tapahtui Ranskan suuressa vallankumouksessa.

Valistus oli kyseenalaistanut vallitsevan maailmanjärjestyksen, epätasa-arvoisen sääty-yhteiskunnan, teoreettisella tasolla. Vallankumous näytti, että maailma todella voi muuttua radikaalisti. Sekä historiakäsitys että politiikka mullistuivat. Syntyi moderni historiallinen tietoisuus, jonka mukaan inhimillinen todellisuus on historiallisesti määräytynyt.

Läpi 1800-luvun Euroopassa taisteltiin samaan aikaan sekä yhteiskunnan sisäisestä resurssien jaosta että historian suunnasta. Tämän kamppailun tuloksena syntyivät demokraattiset kansallisvaltiot, joiden pohjimmainen olemus ja oikeutus oli ja on historiallinen.

Jumalallisella oikeutuksella hallitsevan kuninkaan alamaisista oli tullut historiallisen edistyksen nimissä valtiotaan hallitsevia kansalaisia. Näistä Ranskan vallankumouksen varjossa syntyneistä demokraattisista valtioista kehittyi 1800- ja 1900-lukujen kuluessa ennennäkemättömän hyvinvoinnin yhteisöjä.

Viime vuosikymmenten kuluessa demokraattisten valtioiden menestystarina on kadottanut vetovoimaansa.

Olemme saaneet nähdä valtion neuvottomana talouden globaalien voimien ja uhkaavan ympäristötuhon edessä. Keskiajalla ja antiikissa ei uskottu laajalti yhteiskuntien kehitykseen. Maailman valtiatar – imperatrix mundi – oli fortuna eli vaihteleva onni. Tämän vallan alle valtiot ovat näyttäneet jälleen joutuvan alistumaan. Ne ovat menettäneet kykynsä tehdä historiaa.

Nykyinen poikkeustila muodostaa poikkeuksen suhteessa viime aikojen kansallisiin ja globaaleihin kriiseihin. Se on palauttanut valtion voiman kansalaisten silmissä. Tämä voima, kuten kaikki todelliset voimat, on sekä ihmeellinen että kauhistuttava. Tapahtumat muistuttavat meitä demokraattisten instituutioiden haavoittuvaisuudesta ja niiden jatkuvan vaalimisen tärkeydestä.

Samalla poikkeustila saa meidät näkemään menneisyyden ja tulevaisuuden uudessa valossa. Horisontti on hämärämpi kuin pitkään aikaan. Ennennäkemätön kriisi on täällä nyt, ja se voi olla täällä pian uudestaan. Mutta samalla valtio on yllättäen palannut historian toimijaksi.

Jos kriisi saa meidät uskomaan omaan kollektiiviseen kykyymme kohdata äärimmäisiä haasteita, sen myönteiset seuraukset voivat olla yhtä suuret kuin kielteiset. Tämä usko on sidottu käsitykseemme historian luonteesta, ja tuo käsitys on jo keskellä muutosta.

 

Kirjoittaja on yleisen historian dosentti Helsingin yliopistossa ja tietoasiantuntija Kansalliskirjastossa.