Helsingin johtama kapina maakuntia vastaan harhauttaa – ”Valtion valta kasvaa”

Tämä on vain hallinnollista uudelleenjärjestelyä, suomalaisen politiikan arkipäivää, arvioi professori Sami Moisio.

maakuntauudistus
Teksti
Teemu Perhiö

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Maakuntauudistus. Uusi hallintotaso ja kunnilta puolet budjetista pois.

Kaupungit kapinoivat ja kokosivat rivinsä C21-nimiseksi ryhmäksi: maakuntien koetaan uhkaavan kaupunkien mahdollisuuksia kansainvälisessä kilpailussa. 

Tämä vastakkainasettelu on harhaanjohtava, sanoo Helsingin yliopiston aluesuunnittelun ja -politiikan professori Sami Moisio. Hän epäilee voimistuneen kaupunkikritiikin johtuvan lainvalmistelun vaiheesta.

”Tämä on hyvä tapa aiheuttaa keskustalle painetta.”

Keskeisempää koko keskustelussa Moision mielestä on tulevien maakuntien luonne ja se, miten uudistus vaikuttaa vallan jakaantumiseen kaikkien hallintotasojen välillä.

”Helsingin kaupunki on onnistunut nostamaan kaupunki-näkökulman keskiöön, vaikka kyseessä on paljon monimutkaisempi kokonaisuus. Paljon keskustellaan siitä, mitä vanhoista kunnista tulee, mutta hyvin vähän siitä, mitä uusista maakunnista tulee.”

Euroopan muissa valtioissa on pääsääntöisesti enemmän kuin kaksi hallintotasoa, joten siinä mielessä Suomi on poikkeus.

 

Mikä maakuntauudistuksessa kuntia oikein huolettaa? Onko kaupunkien kritiikki perusteltua?

Isoin vaikutus kuntiin on verotulojen väheneminen eli rahoituspohjan heikkeneminen. Koska kuntien tehtäviä on tarkoitus siirtää perustettaville maakunnille, siirretään myös näitä kustannuksia vastaavat tulot.

Kunnallisveroprosenttia lasketaan noin 12,5 prosenttiyksikköä, jolloin muiden tulonlähteiden, kuten kiinteistöveron, suhteellinen merkitys budjetissa kasvaa.

Kaupunkien huolena on myös paikallisten ratkaisujen ja osaamisen menettäminen. Isoissa kunnissa sosiaali- ja terveyshuolto on voitu jo toteuttaa tehokkaasti. Nyt päättäminen palveluista siirtyy kauas niiden käyttäjistä.

Moisio myöntää, että kunnat heikkenevät, kun niiltä viedään toimintoja pois. Hän kuitenkin korostaa, että maakuntien ylivallalla pelottelu on liioittelua.

”Kaupunkikritiikki näyttäisi lähtevän oletuksesta, että maakunnasta muodostuu vahva hallinnon taso. Kokonaisuutta katsoessa maakunnista näyttäisi kuitenkin tulevan heikkoja. Kunnat toki heikentyvät, mutta keskushallinto vahvistuu.”

Moisio perustelee maakunnan heikkoutta itsehallinnon peruskriteerien tarkastelun kautta. Niistä täyttyy ainoastaan edustuksellisen demokratian kautta muodostuva legitimiteetti: maakuntaa johtava valtuusto valitaan vaaleilla.

Mahdollisuudet hankkia rahoitusta ovat kuitenkin olemattomat, sillä valtio rahoittaa maakuntien toiminnan ja kyky lainanottoon on rajallinen. Maakunta ei myöskään itse määrää tehtäväaloistaan.

Tämä kaikki rajoittaa kykyä strategiseen päätöksentekoon ja aloitteellisuuteen.

Lisäksi maakuntien valvonta ei koske vain niiden toiminnan laillisuuden tarkastelua. Keskushallinnon valta ulottuu sen yli.

”Käytännössä valtion keskushallinto voi arvioida maakuntien elinkelpoisuutta ja muuttaa maakuntajakoa sen perusteella.”

Itsehallinto jää siis hyvin kevyeksi.

Valtio ottaa tiukemman otteen kunnista.

Kaupunkilähtöinen kritiikki on Moision mukaan uuden kaupunkiseutuajattelun kontekstissa ymmärrettävää.

Tällöin eritoten suurimmat kaupunkiseudut ikään kuin erotetaan valtiosta omiksi kilpailuyksikökseen. Tässä yhteydessä puhutaan esimerkiksi Itämeren kaupunkialueiden välisestä kilpailusta valtioiden välisen kilpailun sijaan.

Kun Suomessa luotiin hyvinvointivaltiota, kaupungin ja sitä ympäröivän maaseudun nähtiin muodostavan toiminnallisen kokonaisuuden. Palvelut alueellistettiin kuntien kautta, minkä seurauksena kunnista muodostui hyvin vahvoja. Ihmiset alkoivat samastua kuntiin.

Nykyisin kaupunkiseutuajattelu korostaa kaupunkialueen merkitystä: kaupungin ja sitä ympäröivän maakunnan etujen voidaan ajatella olevan ristiriitaisia. Kaupunkiseudun näkökulmasta pelkona on, että maakunta alkaisi hallita kaupunkeja.

”Kaupunkikritiikissä huomaa, kuinka vahvoiksi kaupunkikunnat ovat kasvaneet. Nyt kun osa tehtävistä viedään, niin ei ole ihme, että se herättää närää”, Moisio huomauttaa.

Maakuntauudistuksessa on Moision mukaan kyse hyvinvointivaltiota varten luodun aluejärjestelmän uudelleen järjestelystä.

”Maakuntien avulla valtio voi ottaa tiukemman otteen kunnista. Ohuen itsehallinnon maakunnista muodostuu keskusvallan jatkeita – aiemmin niitä olivat läänit.”

Maakuntien ja kuntien pitäisi muodostaa hyvin toimiva yhteistyö, jos ne haluavat muodostaa vastavoiman keskusvallan kasvulle.

”Maakunnista tulee jatkossa poliittisesti aika huteria.”

Kolmas näkökulma maakuntia kohtaan esitettyyn kritiikkiin on byrokratian vastustaminen. Se on ollut mukana keskustelussa alusta alkaen.

Väliportaan hallinnosta on puhuttu Suomessa pitkään. Kokoomus on vastustanut sitä 1980-luvun lopusta.

Miksi väliporras halutaan?

”Aika usein vaalien jälkeen hallitus yrittää jonkinlaista alueuudistusta, kuten läänien lakkauttamista, kuntaliitoksia tai väliportaan aluehallintoa. Tämä on yksi suomalaisen puoluepolitiikan keskeisiä ulottuvuuksia”, Moisio kertoo.

On selvää, että keskusta suhtautuu kaikista myönteisimmin maakuntien luomiseen hallintotasona, mutta miksi se ajaa näin heikkoa itsehallinnon mallia?

Moision mukaan keskusta ei ole saanut vietyä uudistusta ihan niin pitkälle kuin olisi halunnut.

”Maakunnista tulee jatkossa poliittisesti aika huteria. Verotusoikeus voi olla vaikeasti toteutettavissa, eivätkä keskustan sisällä kaikki sitä varmasti haluakaan.”

Jos maakuntien rahoitus olisi niiden omalla vastuulla ilman laajaa tasausjärjestelmää, maakuntia voisi ajautua isoihin talousvaikeuksiin.

 

Moision ”inhorealistisessa visiossa” maakunnista tulee raadollisen aluepolitiikan näyttämöitä, joissa pienet ja isot kunnat taistelevat eduistaan valtion välityksellä.

Keskeistä tulee olemaan, kuinka hyvin maakuntien ja kuntien välinen yhteistyö onnistuu.

Itse uudistuksessa ei Moision mukaan kuitenkaan ole mitään ihmeellistä.

”Tämä on vain hallinnollista uudelleenjärjestelyä, suomalaisen politiikan arkipäivää.”

 

Maakuntauudistus on kytketty osaksi pitkään kypsyteltyä soteuudistusta. Tarkoituksena on siirtää sosiaali- ja terveyspalvelut kuntien vastuulta 18 perustettavalle maakunnalle. Niistä muodostuisi uusi hallintotaso kuntien ja valtion väliin.

Samalla maakunnille siirrettäisiin muitakin tehtäviä, kuten pelastustoimi, työ- ja elinkeinopalvelut, aluekehittäminen ja ympäristöterveydenhuolto.

Siirrettävien tehtävien mukana siirtyy myös rahoitus: kunnissa se tarkoittaa kunnallisveron laskemista.

Maakunnissa valtaa käyttäisivät vaaleilla valitut maakuntavaltuustot. Yle laski, että mikäli äänet jakautuisivat puolueiden kesken kuten viime kuntavaaleissa, keskusta olisi maakuntien suurin puolue. Kokoomus olisi kuitenkin ykkönen Uudellamaalla ja Varsinais-Suomessa  ja jakaisi kärkisijan Pirkanmaalla Sdp:n kanssa. 

Maakuntauudistus on keskustan lempilapsi. Kokoomus hyväksyi 18 itsehallintoaluetta vain, koska se sai uudistukseen itselleen mieluisan valinnanvapauden

Valinnanvapauslaki joutui vastatuuleen perustuslakivaliokunnassa kesäkuussa 2017, mikä sai kokoomuksen esittämään jopa maakuntalain valmistelun keskeyttämistä.

Lokakuun alkupuolella hallituspuolueet olivat pääsemässä sopuun esityksen sisällöstä, mutta viime hetkellä kiistaa on aiheuttanut, onko kansalaisella subjektiivinen oikeus asiakasseteliin.

Kuusi suurinta kaupunkia julkaisi kesällä 2017 kannanoton, jonka mukaan maakuntahallinto olisi perusteltu vain sote-uudistuksen toteuttamisessa.