Harri Holkeri tasoitti tietä myös nykyiselle "sixpackille"
Pääministeri Harri Holkeri nauttii silakkaa Helsingin Kauppatorilla lokakuussa 1990. Holkeri tutustui Hyvän elämän saaristo -kampanjaan. Kuva Jaakko Avikainen / Lehtikuva.
Vapunaattona 1987 päättyi yksi aika Suomen historiassa. Kokoomus palasi tuolloin hallitukseen 21 vuoden paitsiokauden jälkeen ja puolueen entisestä puheenjohtajasta Harri Holkerista tuli pääministeri.
Suomen Kuvalehden toimittaja Kauko Holopainen oli saanut Holkerilta edellisessä viikonvaihteessa avomielisen haastattelun. Se oli lehdessä samana päivänä, kun presidentti Mauno Koivisto nimitti uuden hallituksen, johon tulivat kokoomuksen lisäksi Sdp, Rkp ja perussuomalaisten edeltäjä Smp. Holkerille tarjoutui tuoreeltaan tilaisuus vastata muun muassa epäilyksiin hallituksensa toimintakyvystä.
”Lähtökohtana on tietenkin toisen vakaumuksen kunnioittaminen”, hän sanoi. ”Kummallakin puolella itsetunto kestää sen tunnustamisen, että toisella on oikeus ajatella eri tavalla.”
Holkerin aktiivivuosina oikeiston ja vasemmiston raja oli nykyistä jyrkempi. Vasemmistossa oli suuri joukko ihmisiä, joille pelkkä ajatuskin yhteistyöstä ”luokkavihollisen” kanssa oli kauhistus. Kokoomuksessakin oli vahva oikeistosiipi, joka oli haluton tekemään pitkälle meneviä poliittisia kompromisseja.
Aika oli kuitenkin muuttumassa. Vanhat puolue- ja blokkirajat vastasivat entistä huonommin todellisuutta. Kokoomuksen ja demarien kannattajien edut kävivät elävässä elämässä yhä useammin yksiin.
”Jos kaksi erilaisista aatteellisista lähtökohdista tulevaa puoluetta voi sopia yhteisistä käytännön tavoitteista, siinä ei mielestäni ole mitään epäpyhää”, Holkeri selitti Holopaiselle.
Hänen hallituksensa istui neljä vuotta, koko vaalikauden. Kaikille siinä mukana olleille puolueille kävi seuraavissa vaaleissa huonosti. Jokin politiikassa ehti kuitenkin muuttua.
Kokoomuksen ja Sdp:n välille syntyi orastava keskinäinen luottamus, paljolti juuri Holkerin ansiosta. Tuon luottamuksen varassa Suomeen on muodostettu myöhemmin kolme muutakin hallitusta, uusimpana Jyrki Kataisen (kok) nykyinen ”sixpack”.
Voittoja ilman valtaa
Holkerin oma vakaumus oli luja ja varhain kiteytynyt. Hän oli aloittanut työt kokoomuksessa jo parikymppisenä valtiotieteiden ylioppilaana 1950-luvun lopussa. Nuorisosihteeristä tuli tiedotussihteeri, sitten tutkimussihteeri, sen jälkeen puoluesihteeri ja lopulta melkein kymmeneksi vuodeksi puolueen puheenjohtaja. Hän ei ollut tehnyt ammatikseen mitään muuta kuin politiikkaa ennen kuin hänet nimitettiin 1978 Suomen Pankin johtokuntaan, ja sinnekin hän meni kokoomuksen mandaatilla.
Holkerin puolue oli nimenomaan kansallinen kokoomus. Hän oli vanhanaikaisella tavalla isänmaallinen; sitä ikäpolvea, joka oli oppinut sodan kokeneilta periaatteen, että kaveria ei jätetä.
Kokoomuksen kannatus kasvoi Holkerin aikana nopeasti. Ensimmäiset hänen johdollaan käydyt eduskuntavaalit toivat 1972 runsaat 450 000 ääntä ja 34 paikkaa. Seitsemän vuotta myöhemmin ääniä tuli yli 620 000 ja paikkoja jo 47.
Voitot eivät kuitenkaan tuoneet lisää valtaa. Holkerista ei koskaan tullut hallituspuolueen puheenjohtajaa. Keskustapuolueen Johannes Virolainen sanoi kesällä 1979 ääneen sen, minkä kaikki jo tiesivät: Neuvostoliiton vastustus ja Moskovan pelko eli ”yleiset syyt” pitivät kokoomuksen sivussa, kävi vaaleissa kuinka tahansa.
Holkeri teki kyllä parhaansa. Hän yritti hillitä puolueensa tiukimpia antikommunisteja, että nämä pidättäytyisivät arvostelemasta Neuvostoliittoa kovin suoraan. Hän jopa sai kokoomuksen taivutettua Urho Kekkosen taakse, vaikka puolueen suhteet presidenttiin olivat välillä olleet lähes jäiset.
Se oli hurjaa uhkapeliä, jonka panoksena oli viime kädessä koko puolueen yhtenäisyys. Lopulta kuitenkin vain kourallinen Kekkosen uudelleenvalitsemiseksi säädetyn poikkeuslain vastustajia siirtyi uuteen Perustuslailliseen kansanpuolueeseen.
Samaan aikaan Holkeri joutui pitämään silmällä puolueen nuoria radikaaleja, etteivät nämä menisi liian pitkälle Kekkosen ja Neuvostoliiton mielistelyssä. Heidän vahtimisensa oli jos mahdollista vieläkin hankalampaa. Kekkosen vastustajat pelasivat avoimin kortein, mutta nuoret myös Holkerin selän takana.
Presidentinvaalit 1988; tv-vaalikeskustelussa Mauno Koivisto (vas.), Paavo Väyrynen ja Harri Holkeri 28. tammikuuta 1988. Kuva Heikki Saukkomaa / Lehtikuva.
Sanansa mittainen
Holkerin hallituksen synty oli erikoinen prosessi. Alun perin kokoomus oli sopinut muodostavansa hallituksen keskiryhmien kanssa. Se ei kuitenkaan sopinut presidentille, jolla vielä silloin oli hallituskuvioissa todellista valtaa. Holkerin avulla Koivisto sai porvaririntaman hajalle, kun kokoomus ei voinut vastustaa sille tarjottua pääministerin paikkaa.
Pääministerinä Holkeri kompastui yllättäen asiaan, jonka kuviteltiin olevan hänen suuri vahvuutensa. Puheenjohtajana hän oli hallinnut mediapelin paremmin kuin kukaan aikalaisensa. Kokoomuksen vaalivoitoista olisi hyvinkin voinut lohjeta ainakin muutama kymmenys, ellei Holkeri olisi ollut niin vakuuttava televisiossa.
Holkerin oli kuitenkin vaikea sopeutua uuteen tyyliin, jossa pääministeriltä vaadittiin alati kommentteja asiaan kuin asiaan. Julkisuuden paineessa hän ei enää vaikuttanut varmalta vaan töykeältä. Monille suomalaisille päällimmäinen muisto hänestä pääministerinä on presidenttipeliä koskeneeseen kysymykseen tullut äkäisen välttelevä vastaus ”minä juon nyt kahvia”.
Työtä hankaloitti sekin, että hallitus oli luvannut jo alun alkaen liikaa. Hyvää tarkoittaneet puheet uudesta poliittisesta kulttuurista, verotuksen kevenemisestä ja hallitusta rakennemuutoksesta oli helppo tehdä naurunalaisiksi, kun tuloksia ei heti kuulunut. Jälkeenpäin oli myös helppo todistella, ettei hallitus osannut varautua ajoissa 1990-luvun alun suureen lamaan.
Pääministerinä Holkeri oli parhaimmillaan asioissa, joista suurella yleisöllä ei juuri ollut käsitystä. Hänen hallituksensa ministerit ovat yksi toisensa jälkeen todistaneet samaa: Holkeri oli hyvä kuuntelija, otti toisten mielipiteet huomioon ja piti sanansa, kun oli jotain luvannut.
Toimitusjohtajamainen tyyli kiusasi tosin välillä kokoomuslaisia, jotka olisivat toivoneet pääministerin vetävän useammin kotiinpäin. Asetelma oli hyvin samantapainen, johon Matti Vanhanen (kesk) törmäsi myöhemmin omassa puolueessaan.
Köyhien ystävä
Muutaman hiljaisemman vuoden jälkeen Holkeri palasi vielä kerran politiikkaan, tällä kertaa kansainvälisiin tehtäviin: Pohjois-Irlannin rauhanneuvottelijaksi, YK:n yleiskokouksen puheenjohtajaksi ja lopulta YK:n hallinnon johtajaksi Kosovoon.
Julkisuudessa nähtiin nyt uudenlainen, humaanimpi Holkeri. Vanha valtiomies kantoi toistuvasti huolta kehitysmaista ja naisten asemasta ja vaati Suomeltakin lisää ymmärrystä maailman köyhille. Puheista jäi kuva, että hän oli aidosti järkyttynyt kriisialueilla näkemästään.
Jotkut kokoomuslaiset yrittivät houkutella häntä vielä mukaan vuoden 2000 presidentinvaaleihin. Holkeri oli ollut kahdesti 1980-luvulla puolueensa ehdokas, mutta kolmannella kerralla Riitta Uosukaisen taakse ryhmittyneet naiset ehtivät edelle.
Holkeri joutui palaamaan Kosovosta ennen aikojaan terveyden petettyä. Uusi käänne huonompaan tapahtui kolme vuotta sitten, kun hän törmäsi lähikaupassa myymälävarkaaseen ja mursi lonkkansa. Siitä hän ei enää kunnolla toipunut.
Valtioneuvos Holkeri kuoli Helsingissä 7. elokuuta. Hän oli kuollessaan 74-vuotias.
Lisää aiheesta
Harri Holkeri 1937-2011: ”Suomalaisten on pidettävä yhtä” (SK 3/2003)