Painavaa asiaa
Hannele Harjunen tutkii lihavuutta, mutta ei etsiäkseen sille parannuskeinoa.
Jyväskylän yliopiston lihavuustutkija Hannele Harjunen tajusi jo nuorena, mitä asioita lihavien ei kuulu tehdä.
14-vuotiaana hän halusi kielikurssille ja luki esitettä, jonka kuvissa oli vain hoikkia nuoria. Hän muistaa ajatelleensa, ettei voi mennä kurssille, koska siellä ei ole hänen näköisiään ihmisiä.
Harjusen edustama lihavuustutkimus, fat studies, on lihavuuden yhteiskunnallista tutkimusta. Se eroaa lääketieteellisestä lihavuustutkimuksesta siinä, ettei se suhtaudu kiloihin terveysongelmana, vaan tutkii lihavuutta ilmiönä muun muassa lihavien kokemaa syrjintää.
Monet alan tutkijat ovat Harjusen mukaan kokemusasiantuntijoita. Siis itsekin lihavia.
”Henkilökohtainen harvoin on henkilökohtaista. Jos huomaa, että itsellä on tällainen ongelma, se koskettaa luultavasti myös monia muita.”
Kun Harjunen kiinnostui aiheesta vuosituhannen alussa, yhtään sosiologista tutkimusta suomeksi ei ollut. Puhuttiin vain laihuudesta, laihduttamisesta ja syömishäiriöstä.
”Lihavista ihmisistä ja heidän kokemuksistaan ei puhuttu akateemisessa maailmassa mitään.”
Harjusen piti tuoda yhteiskuntatieteellinen lihavuustutkimus Suomeen.
Lihavuusaktivismi, josta lihavuustutkimuskin on alkanut, syntyi Yhdysvalloissa 1960-luvun feministisen liikehdinnän mainingeissa. Lihavuustutkimuksen kansainvälisiä merkkihenkilöitä on brittiaktivisti ja kirjailija Charlotte Cooper, jonka vuonna 1998 ilmestynyttä kirjaa Fat and Proud Harjunen pitää nykytutkimuksen alullepanijana.
Harjunen itse ryhtyi väitöskirjatyössään tutkimaan naisten lihavuuskokemuksia. Niiitä ei ollut aiemmin kuunneltu. Siellä oli tarinoita, syrjinnästä, pilkasta sekä häpeän ja ulkopuolisuuden tunteista.
Lihavuus on Harjusen mukaan yhteiskunnallinen kysymys, joka syntyy monenlaisen vallan tuloksena ja vaikuttaa yksilön elämään.
Vallalla olevan käsityksen mukaan ei-lihava ihminen on terve ja sopeutuu normeihin, kun taas lihava on sairas, minkä kaikki voivat jo ulkomuodosta päätellä.
”Myös normaalipainoiset sairastuvat, mutta ei heille kukaan sano, että se johtuu heidän painostaan eli on heidän omaa syytään.”
Nyt Harjunen kirjoittaa kirjaa aineistosta, jonka hän on kerännyt yhdessä Helsingin Sanomien kanssa pari vuotta sitten. Vajaassa viikossa kyselyyn lihavuuden syrjintäkokemuksista vastasi 18 000 ihmistä. Joukossa oli myös tuhansia normaalipainoisia.
”Normaalipainoisetkin tuntevat jatkuvaa painetta pysyä hoikkina.”
Puhe lihavuudesta ei ollut Harjusen nuoruudessa 1980-luvulla samalla lailla ”in your face” kuin se on nyt. Oli kyllä naistenlehtien laihdutusvinkkejä, mutta ilman suurta moralisointia.
Harjunen osaa tarkkaan nimetä ajankohdan, jolloin suhtautuminen muuttui: sen jälkeen, kun Maailman terveysjärjestö WHO oli vuosina 2000 ja 2003 julkaissut globaalia terveyttä käsittelevät raportit, joissa lihavuus nostettiin yhdeksi tärkeimmistä terveysongelmista.
Raportit herättivät ”kunnon moraalipaniikin.” Lihavuus alettiin nähdä laiskan ja saamattoman yksilön omana ongelmana, johon piti puuttua ankarasti. Läskien kitkemiseksi kaivattiin radikaaleja toimia.
”Ilmestyi paljon tutkimusta, jonka mukaan lihavat ihmiset ovat syypää suunnilleen kaikkiin maapallon ongelmiin, kuten nälänhätään, öljykriisiin ja ilmastonmuutokseen ja lisäksi lihavuus on sosiaalisesti tarttuvaa.”
Tammikuussa 2004 Helsingin Sanomat kirjoitti:
”WHO: hallitusten saatava kansalaiset laihtumaan. Kulkutaudin mitat saavuttanut lihavuus on saanut Maailman terveysjärjestön WHO:n laatimaan mittavan ravinto- ja liikuntaohjelman. Ohjeita ja ehdotuksia saavat maiden hallitukset, viranomaiset, koulut ja järjestöt.”
”Tällaisessa ilmapiirissä pitäisi sitten iloisesti huolehtia hyvinvoinnistaan”, Harjunen sanoo.
Mistään muusta terveyskysymyksestä ei hänen mukaansa ole puhuttu samanlaisena taloudellisena tai moraalisena ongelmana kuin lihavuudesta. Hän pitää ongelmana myös sitä, että lääketiede on sanellut, miten lihavuudesta keskustellaan.
”Mutta lääketieteen omat neuvot eivät auta, ihmisethän eivät ole laihtuneet”, hän sanoo. Tilastot kertovat, että pysyvä laihtuminen onnistuu 4–5 prosentilla. Harjusen mukaan se johtuu siitä, että lihavuudessa on kyse monesta muustakin asiasta kuin pelkästään ylipainosta.
”Lihavuuden yhteiskunnalliset ja sosiaaliset kysymykset eivät ratkea lääketieteen keinoin.”
Kun lihavilta kysytään, missä he ovat tulleet lihavuutensa takia kaikista huonoimmin kohdelluksi, se on Harjusen mukaan tapahtunut kohtaamisissa terveydenhoitohenkilökunnan kanssa.
”Ihmisten elämät ja tilanteet on niin moninaisia, ettei niitä voi muuttaa nöyryyttämällä.”
”Haluammeko, että kaikki ovat standardin kokoisia vai haluammeko, että ihmiset voivat hyvin.”
Mallinukke Niken Lontoon liikkeessä on kalju, kasvoton ja epäinhimillisen valkoinen, mutta paksumpi kuin mallinuket yleensä. Urheilujätti on myynyt pluskokoisiksi luokiteltuja urheiluvaatteita vuodesta 2017, mutta esitteli kesäkuun alussa ne ensimmäistä kertaa mallinuken päällä. Siis sellaisen nuken, joka on eri kokoinen kuin mihin silmämme ovat tottuneet.
”Mallinukke on vaarallisen ylipainoinen eikä se ole todellakaan valmistautumassa lenkille uusissa kiiltävissä Nike-kamppeissaan. Se ei pysty juoksemaan. Ennemminkin se on valmistautumassa lonkkaleikkaukseen ja diabetesdiagnoosiin”, kirjoitettiin brittilehti Telegraphissa ja syytettiin Nikeä tekopyhyydestä, kun se kaupittelee urheiluvaatteita lihaville.
Tämä on täydellinen esimerkki kaksinaismoralismista, joilla lihavia kohdellaan, Harjunen sanoo. Pitäisi liikkua ja huolehtia itsestään, mutta jotta kehtaisi ja saisi mennä liikuntapaikoille, pitäisi olla jo valmiiksi timmissä kunnossa.
”Ihmiset saattavat saada uimahallissa vittuilua ihan päin naamaa. Kukapa menisi toista kertaa paikkaan, jossa tulee huonosti kohdelluksi ja vieläpä haavoittuvaisessa tilassa alasti.”
Kehopositiivisuus on termi, joka tuli suuren yleisön tietoon Jenny Lehtisen Ylelle tekemästä Vaakakapina-ohjelmasta pari vuotta sitten.
Kehopositiivisuus tarkoittaa kutakuinkin sitä, että lihava saa olla olemassa eikä hänen tarvitse laihtua ollakseen hyväksyttävä. Termiä on sittemmin tulkittu milloin kenenkin tarkoitusperiin sopivaksi, ja helposti erehdytään luulemaan, että kehopositiivisuus on sama kuin kannustaminen lihavuuteen.
”Kehopositiivisuus usein joko ymmärretään tahallaan väärin tai sitten hätäännytään siitä, että alkavatko lihavat nyt olla tyytyväisiä itseensä eivätkä enää häpeä itseään. Siitä ei kyllä ole pelkoa”, Harjunen sanoo.
Kehopositiivisuus on lihavuustutkijan näkökulmasta käsitteenä tärkeä siksi, että itseinho ei ole osoittautunut kovinkaan tehokkaaksi keinoksi minkään ongelman hoitoon.
Lihavuuskeskustelussa on viime vuosina tapahtunut edistystä, johon tutkija voi olla varovaisen tyytyväinen.
Television muodonmuutos- ja laihdutusohjelmia kritisoidaan, eikä kukaan enää järjestä suuria laihdutuskilpailuita, joissa on tavoitteena poistaa kansalta miljoona kiloa läskiä. Sellaisia nähtiin vielä joitakin vuosia sitten.
”Lääketieteilijätkään eivät enää yleensä ajattele, että laihduttaminen tekee kaikki autuaaksi, ja terveydenhoitoammattilaiset ymmärtävät paremmin, ettei syyllistävällä puhetavalla saavuteta mitään.”
Meissä istuu silti sitkeästi ajatus siitä, että lihavien persoonassa on vikaa. Stereotypiat ovat vahvoja: ollaan laiskoja, saamattomia ja kunnianhimottomia.
Harjunen on pyytänyt opiskelijoitaan pohtimaan, millaisia persoonallisuuden piirteitä lihaviin liitetään. Entä sitten, jos lihava laihtuu? Onko hänellä yhä nämä ominaisuudet vai katoavatko ne jonnekin?
Lihavien syrjinnästä on kotimaista tutkimustietoa. Syrjintä osuu erityisesti korkeakoulutettuihin naisiin. Lihavat saavat normaalipainoisia pienempää palkkaa, heidän on hankalampi edetä urallaan ja ylipäätään työllistyä.
Suomessa työtuomioistuin on tuominnut yhden lihavuudesta johtuneen syrjintätapauksen, jossa pystyttiin todistamaan, ettei työntekijän työsuhdetta bussinkuljettajana jatkettu lihavuuden takia.
Harjunen kaipaa vielä herkempää otetta syrjinnän tunnistamiseen ja sitä, että keskustelua kävisivät erityisen hienovaraisesti ne, joilla tässä asiassa on valtaa eli lääketieteen ja terveyden asiantuntijat.”Kyse ei ole siitä, etteikö lihavuudesta saa puhua, vaan millä tavalla siitä puhutaan. Haluammeko, että kaikki ovat standardin kokoisia vai haluammeko, että ihmiset voivat hyvin.”
Harjunen imeskelee mango-vadelma-raakajäätelöpuikkoa Jyväskylän Kirkkopuiston kupeessa. Hänen kesäinen kantapaikkansa, perinteinen Kirkkopuiston kahvila on jäänyt tänä kesänä ilman yrittäjää. Puiston kylkeen on kuitenkin parkkeerannut kahvila-auto, jonka kaikki tarjoilut ovat ajan terävimmän hengen mukaisesti luomua, vegaanista tai raakaruokaa.
2010-luvulla on eletty hyvinvointibuumia. Lihavuustutkijan näkökulmasta muutos on siinä, että enää ei riitä, että ollaan hoikkia. Lisäksi on oltava lihaksia, ja on jatkuvasti kontrolloitava itseään ja ruumistaan.
”Ihmiset ovat jatkuvasti jollakin ruokavaliolla. Ei puhuta dieeteistä vaan elämäntapamuutoksesta.”
Elämä laitetaan remonttiin cross fitillä ja jättämällä ruokavaliosta pois gluteeni ja sokeri. Ne ovat usein valmiiksi hyväkuntoisten ja -tuloisten valintoja. Terveys ja hyvinvointi ovat nyky-Suomessa luokkakysymys, vaikkeivät kaikki sitä mielellään myöntäisi. Lihavuus on yleisintä alemmissa yhteiskuntaluokissa.
Harjunen itse on kotoisin pahamaineisesta Jyväskylän Pupuhuhdan lähiöstä, jota etenkin 1980-luvulla pidettiin vihoviimeisenä asuinpaikkana. Maineen muodostumiselle riitti perusteeksi tiheä vuokrakerrostalokanta ja aika ajoin korkeaksi kohonnut työttömyysprosentti.
Duunarilähiön kupeessa oli iso Huhtasuon kirjasto, jonka hyllyjä yläkouluikäinen Harjunen alkoi koulupäivien jälkeen koluta läpi. Siellä hän luki ”Miehet ja naiset” -nimisestä hyllyköstä kirjoja, jotka myöhemmin ymmärsi feministisiksi.
Pupuhuhdan tyttö kuitenkin otti ja lähti empimisestä huolimatta 14-vuotiaana kielikurssille Isoon-Britanniaan. Edeltävänä talvena hän laihdutti 15 kiloa, jotta sopisi esitteen tarjoamiin mielikuviin nauravista, hoikista nuorista.
”Kukaan ei ollut lainkaan huolestunut, että teini laihtui niin rajusti, vaan se oli kaikista vain tosi hienoa. Nykyään vastaavaan asiaan ei ehkä suhtauduttaisi ihan yhtä rennosti.”
Matka oli mieleenpainuva kokemus.
Lontoon ilmaisissa museoissa Harjunen kiinnostui taiteesta. Kotona on vieläkin jossain matkamuisto kielikurssista: rullalle kääritty juliste Paul Cézannen sinisävyisestä taulusta, jossa kylpevien naisten keskellä on yksi pulska nainen.