Häkissä
Kristo Muurimaa on 44-vuotias helsinkiläinen eläinaktivisti. Pentti Lipsanen on 56-vuotias kesälahtelainen minkinkasvattaja. He yrittävät saada toisensa ymmärtämään, mitä on turkistarhaus.
Kristo Muurimaa lähettää Pentti Lipsaselle terveisiä. Hän tietää, missä Lipsanen asuu. Kesälahdella Itä-Suomessa, Mustolanjoen varressa.
Hän on käynyt siellä kaksi kertaa.
Muurimaa on helsinkiläinen eläinaktivisti ja kuvaaja. Hän on opiskellut politiikan tutkijaksi mutta tekee töitä eläinoikeusjärjestössä.
Lipsanen on turkistarhaaja. Hänen pihapiirissään elää 12 000 turkiseläintä, minkkejä ja jonkin verran supikoiria.
Muurimaa on ottanut Lipsasen tarhalta kymmeniä kuvia. Lipsanen on antanut ottaa. He ovat puhuneet turkistarhauksesta.
Muurimaa on sanonut, ettei villieläin voi elää verkkohäkissä, joka on tuskin banaanilaatikkoa suurempi. Minkin on saatava uida, ketun kaivaa. Tehdä pesäkolo, jossa on monta suuaukkoa. Vaeltaa viisi kilometriä päivässä.
Lipsanen on vakuuttanut, että minkki on tyytyväinen häkissään. Sillä on kuiva makuupaikka, hyvä ruokahuolto ja toinen minkki kaverina. Mikä minkin ollessa.
Hän on tarjonnut Muurimaalle töitä. Sitten tämä huomaisi itsekin.
Muurimaa on nähnyt yli sata suomalaista turkistarhaa. Yleensä hän on vieraillut niillä salaa, öisin. Pienessä ryhmässä toisten aktivistien kanssa.
Autolla, joka on ”valkoinen, ranskalainen ja halpa”. Näitä matkoja varten hankittu.
Ensimmäisen reissun hän teki kesäkuussa 2009. He ajoivat Kainuuseen.
”Vaikka tiesin, mihin olimme menossa, en ollut osannut varautua näkyyn turkistarhalla”, hän kirjoitti kirjaansa, joka julkaistiin syksyllä 2018. Sen nimi on Eläintehtaat.
”Osa ketuista juoksi pakkoliikkeenomaisesti ympäri häkin reunoja. Osa kärsi pahoista ientulehduksista.”
Sinikettujen poikaset olivat pieniä, ja ”monien jalat oli tippuneet häkkien pohjan läpi niin, etteivät ne päässeet itse ylös”.
Rikkoiko Muurimaa lakia?
Henkilö, joka ”oikeudettomasti tunkeutuu taikka menee salaa (- -) virastoon, liikehuoneistoon, toimistoon, tuotantolaitokseen”, rikkoo julkisrauhaa. Siitä tuomitaan sakkoihin tai jopa puoleksi vuodeksi vankeuteen.
Mutta jos teko on sellainen, että siitä aiheutuu ”ainoastaan vähäinen haitta”, rikosta ei tapahdu.
Muurimaa sai heinäkuussa sakkotuomion julkisrauhan rikkomisesta. Hän oli kuvannut kanalaa Varsinais-Suomessa ja jäänyt siitä kiinni.
Muurimaa pyrkii siihen, ettei haittaa aiheudu. Ettei kukaan edes huomaa käyntiä.
Paitsi jälkeenpäin.
Kuvia on julkaistu eläinoikeusjärjestöjen sivuilla ja monissa tiedotusvälineissä. Ne ovat osin olleet karmeita. Häkkejä, joissa minkit syövät lajitoverinsa raatoa. Eläimiä, joilta puuttuu raaja tai häntä. Sinikettuja, jotka on jalostettu niin suuriksi, että ne hukkuvat omaan nahkaansa.
”Kuvia kärsimyksestä Suomen turkistarhoilla on julkaistu kohta kymmenen vuoden ajan, eikä tilanne ole parantunut”, Muurimaa on kirjoittanut nettisivustolle, jossa vaaditaan, että turkistarhaus pitäisi lopettaa kokonaan. Tarhauskielto.fi.
Suomi on jäänyt turkistarhauksessa ”hassuun seuraan”.
Viime aikoina kuvista ovat kiinnostuneet ulkomaiset mediat.
Vuonna 2017 Muurimaa vei turkistarhalle Sveitsin yleisradioyhtiön, viime syksynä brittiläisen toimittajan. Ei Pentti Lipsasen tarhalle, vaan toiselle.
Brittitoimittaja oli ollut yhteydessä useampaan tarhaan. Hän oli pyytänyt haastatteluja ja kuvauslupaa mutta ei ollut saanut niitä. Muurimaa lähti hänen kanssaan yöllä.
Tänä vuonna hän kävi tarhalla italialaisen toimittajan kanssa.
Muurimaa sanoo, että Suomi on jäänyt turkistarhauksessa ”hassuun seuraan”. Se herättää huomiota.
Euroopassa kaksitoista maata on kieltänyt tarhauksen. Kesäkuussa sen teki Norja, syksyllä laista päättää Irlanti.
Mutta Suomessa ala on vahva. 900 turkistarhaa ja 4,5 miljoonaa nahkaa viime vuonna. Kettuja Suomi tarhaa eniten maailmassa. Toisena on Kiina.
Euroopan isoja turkismaita ovat nyt Tanska, Puola – ja Suomi.
Pentti Lipsanen on rokottanut aamun aikana tuhat minkkiä. Toukokuussa syntyneitä poikasia, kahdeksanviikkoisia.
Hänen tarhallaan on valkokarvaisia ja harmaita.
Lipsanen ei rokottanut yksin. Hänellä on kaksi vakituista työntekijää. Vaimo ja veli vielä auttavat.
Toinen ottaa minkin häkistä ja toinen työntää neulan kainalon alle. Pari sekuntia per eläin.
Rokote suojaa kolmelta taudilta: virusripulilta, botuliinimyrkytykseltä ja veriseltä keuhkotulehdukselta.
Lipsanen ohjaa kahvihuoneeseen. Taloon, jossa minkinnahat ennen kuivatettiin. Puuritilöitä nojaa vielä seinää vasten. Katossa roikkuu metallihenkareita.
Lipsanen puhuu tottuneesti, hän on rutinoitunut isäntä.
Hän on ottanut vieraita vastaan 1990-luvun puolivälistä asti. Silloin eläinaktivistit, kettutytöt, olivat tehneet iskuja pohjanmaalaisille tarhoille ja päästäneet vapaaksi kuusisataa kettua. Lipsanen ja Turkiseläinten kasvattajien liitto aloittivat omat kampanjansa.
”Otatko kahvia? Ootko ihminen, joka syö pullaa?” Lipsanen kysyy.
Taannoin hän tarjosi ”oikein vahvalle vegaanille” teen kanssa hunajaa mutta ei tämä ottanut.
”Se ei kato ollutkaan luonnontuote, kun ihminen on orjuuttanut mehiläisen keräämään sitä hunajaa.”
”Tuo kehveli mehiläinen… se ei paljon orjuuttamista tarvi. Se tykkää hommasta muutenkin.”
Lipsasta selvästi huvittaa. Kaupunkilaisia. Kosketus maaseutuun, ja maatalouteen, hävinnyt. Ei enää ymmärretä, ei tunneta.
Sitten tullaan maalle neuvomaan, jopa syyllistämään.
Hän itse elää ”täydessä symbioosissa” eläinten kanssa. Hän tuntee minkin sielunelämän, ja minkit tunnistavat kumikengän lompsumisesta, kun tarhalle tulee Pentti.
”Minkki on hyvin yksinkertainen. Kun sillä on makuupaikka, lajitoveri ja ruokaa, se ei vaadi mitään.”
”Häkki on sille turva. Siellä kellottelee pentujen kanssa verkolla. Eihän sillä ole mitään uhkia.”
Sama näkemys on Turkiseläinten kasvattajien liitolla. Nettisivuilla sanotaan, että villit turkiseläimet liikkuvat paljon siksi, että ne etsivät ravintoa tai parittelukumppania. ”Nämä tarpeet täyttyvät tilalla kasvatushäkeissä.”
Ja esimerkiksi sellaista, että minkki söisi häkissä lajitoveriaan, Lipsanen ei ole nähnyt koskaan.
”Sitä me ei niinku uskota.”
Lipsanen on ollut turkistarhaaja koko ikänsä. Hän kertoo vieraille aina tilan historian.
Heitä oli kymmenen lasta ja isä kiertävä suutari. Tila oli viiden hehtaarin kokoinen ja mökki 35-neliöinen. ”Kukaan ei valittanut, että asutaan liian ahtaassa.”
Vanhimmat lapset, jotka lähtivät aamuisin savottaan, saivat illalla enemmän ruokaa. Kouluikäisille, kuten Pentille, riitti vähempi.
Vuonna 1968 isä perusti minkkitarhan, ja muutaman vuoden kuluttua voitiin myydä aina joitakin satoja nahkoja. ”Siitä lähtien on ollut ruokaa pöydässä.”
”Häkki on minkille turva. Siellä se kellottelee pentujen kanssa verkolla.”
Lipsanen muistaa Kristo Muurimaan heti.
”Joo, tiiän.”
”Muurimaa on käynyt meillä monta kertaa, joo.”
Viimeksi hän kävi huhtikuun alussa. ”Kun meillä on tää kampanja.”
Suomen turkiskasvattajat julkaisi Helsingin Sanomissa etusivun ilmoituksen. ”Voiko elämä häkissä olla hyvä?” Kuvassa oli marsu. Sekin elää häkissä, jossa on pesäkolo, sanottiin.
”Vastaavissa oloissa kasvatetaan myös turkiseläimiä pesäkasvatustiloilla.”
Ilmoituksessa kutsuttiin käymään ja luvattiin tarjota kahvit.
Muurimaa laittoi oitis viestin.
Vierailu järjestettiin Lipsaselle, ja Turkiskasvattajien viestintäjohtaja Olli-Pekka Nissinen tuli myös paikalle.
Vieraita oli kahdeksan. He kirjoittivat nahkakantiseen vieraskirjaan nimensä ja ryhmän, jota edustavat. Finland Fur Animal Save. Se järjestää ”rauhanomaisia mielenilmauksia turkiseläinten puolesta”.
Puettiin siniset suojahaalarit ja käveltiin minkkihäkit läpi. Kevään poikaset eivät olleet vielä syntyneet. Häkeissä olivat vain siitosnaaraat, 2 000 kappaletta. Touko- ja kesäkuun aikana syntyisi noin 10 000 poikasta, ja syksyllä ne lopetettaisiin.
Muurimaa otti kuvia, ja muutkin. Lipsanen kertoi tilan historian. Isä, kiertävä suutari, perusti 1968…
Yksi vieraista alkoi arvostella Lipsasen vanhempia. Kuinka tyhmiä nämä olivat, kun perustivat minkkitarhan.
Lipsanen kuvaa arvostelijaa värikkäin sanakääntein. Nuori, laiha tyttö, ”silmät syvällä päässä, kun ei ole ruokaa saanut, kato”.
”Ihan lähellä oli, että mie poistan portilta. Ensimmäisen kerran.”
Hän suuttuu vieläkin.
Mutta Muurimaan kanssa sujui rakentavammin. Tämä on rauhallisempi kaveri.
”Kriston kanssa käydään ihan keskustelut.”
”Hän myöntää, että meillä tehdään ihan parhaiten Suomessa.”
Muurimaa ei silti muuta mieltään, vaikka hänelle kuinka näyttää ja selittää. Sitä Lipsasen on vaikea käsittää.
”Kun hän pääsee sinne sosiaaliseen maailmaan, hän puukottaa meitä. Se ongelma on.”
Muurimaa kyseli, mitä pesäkasvatustila tarkoittaa. Viestintäjohtaja Olli-Pekka Nissiseltä lähinnä. Muurimaa ei ollut kuullut tällaista termiä aiemmin.
Hänelle vastattiin, että pesä on ikään kuin tilan kokonaisuus. Tutut häkit, virikkeet, lajitoverit ja hoitajat.
Myöhemmin Muurimaa teki Kilpailu- ja kuluttajavirastoon kantelun. Ei voida puhua pesäkasvatustiloista, jos oikeasti tarkoitetaan häkkejä. Se on harhaanjohtavaa markkinointia.
Virasto ei ottanut kantelua käsittelyyn. Suomen turkiskasvattajat ei yrittänyt mainoksissaan myydä mitään, kyse oli etujärjestön kampanjoinnista. Kuluttaja-asiamiehellä ei ollut toimivaltaa asiassa.
Keskusta: täysin eri mieltä.
Perussuomalaiset: täysin eri mieltä.
Kristillisdemokraatit: täysin eri mieltä.
Rkp: täysin eri mieltä.
Kysymys kuului, tulisiko turkistarhaus lakkauttaa. Eläinoikeusjärjestö Animalia ja Suomen eläinyhdistysten liitto tekivät kyselyn joulukuussa 2018.
Keskusta sanoi, että suomalainen turkistuotanto on laadukasta ja vastuullista. Tarhaus tarkasti säädeltyä ja valvottua.
Perussuomalaiset totesi, että suomalainen tarhaaminen on varmasti parempi vaihtoehto kuin kiinalainen.
Rkp: turkistarhaus on osa eläintaloutta siinä missä muukin laillinen toiminta.
Kokoomus ja Sdp häilyivät välissä. Oli kannattajia ja vastustajia. Sdp muistutti, että turkistarhaus on alueellisesti merkittävä elinkeino. Niin se onkin, Pohjanmaalla on 95 prosenttia tiloista.
Vihreät ja vasemmistoliitto olivat niitä, jotka lakkauttaisivat tarhauksen. Täysin samaa mieltä.
”Turkistarhaus on eläintuotannon julmin muoto”, totesi vihreät.
Nyt ne ovat molemmat hallituspuolueita, mutta hallituksen ohjelmassa ei mainita turkistarhausta lainkaan. Kohdassa 9 puhutaan eläinten hyvinvoinnin parantamisesta, mutta turkiseläimet eivät ole mukana.
Eläinjärjestöt pettyivät rajusti.
”Mihin unohtuivat poliitikkojen vaalilupaukset eläinten kohdalla?” kysyi Animalian varapuheenjohtaja Sami Säynevirta kesäkuussa Helsingin Sanomissa.
”Vastausta tähän kaivataan, sillä 69 prosenttia suomalaisista vastustaa nykymuotoista turkistarhausta.”
”Turkiseläin ei elä, se on vain hengissä.”
Turkiseläinten pitoa säätelee asetus.
Se määrittelee, mitkä ovat turkiseläimiä. Minkki, hilleri, kettu, sinsilla, rämemajava, supikoira ja soopeli.
Se antaa ohjeita maastosta, tarharakennuksista, niiden sijoittelusta ja hygieniasta.
Se määrää, minkä kokoisia häkkien pitää vähintään olla. Minkin 0,25 neliömetriä, ketun 0,8 neliömetriä.
”Pesäkoppien on oltava niin tilavia, että eläimet voivat levätä niissä luonnollisessa asennossa.”
”Talvella juoma-astioiden on oltava sellaisia, että eläimen kieli ei jäädy astiaan kiinni.”
Keväällä 2013 asetusta yritettiin uudistaa. Perustettiin työryhmä. Siinä oli jäseniä maa- ja metsätalousministeriöstä, yliopistosta, Turkiseläinten kasvattajien liitosta ja eläinsuojelujärjestöistä.
Kokouksissa käytiin kovaa vääntöä. Juomaveden saatavuudesta, kettujen piilopaikoista, lopulta myös pöytäkirjan pidosta.
Keväällä 2015 eläinsuojelujärjestöt marssivat tapaamisesta ulos. Uusi asetusluonnos oli ”sietämättömän huono”, sanoi toiminnanjohtaja Kati Pulli.
Järjestöt julkaisivat tiedotteen ja kuvan, jossa Pulli ja Animalian toiminnanjohtaja Salla Tuomivaara tulevat ministeriön ovesta.
Työ keskeytettiin, mutta viime vuoden lopussa se alkoi uudestaan, virkamiestyönä. Uutta työryhmää ei perustettu, vaan osapuolille pidettiin kuulemisia. Niitä on ollut kolme.
’Ihan sopiva!” Pentti Lipsanen sanoo.
Minkin häkki on sopivan kokoinen, ja niin on supikoirankin.
”Laki on riittävä eläinten hyvinvoinnille. Ei pidä mennä lillukanvarsiin.”
Virikkeet ovat lillukanvarsia, ainakin kalikat. Asetus määrää, että turkiseläimellä on oltava virikemateriaalia. Supikoiralla esimerkiksi puupalikka.
”Jos heität jonkun kapulan sinne, se kiinnostaa eläintä kymmenen minuuttia.”
Lipsanen makaa kahvihuoneen sohvalla, ojentaa selkää. Työpäivät venyvät 16-tuntisiksi.
Hän tulee ”ydinkysymykseen”. Ongelma on se, että ihminen vertaa turkiseläintä itseensä.
”Ihmisellä on ääretön krääsän paljous. Ei sitä eläintä kiinnosta yhtään, kun sitä vaan joku ruokkii.”
Lipsasen veli Heikki kävelee kahvihuoneeseen. Hänellä on rokoteruisku kädessään. Ennen he pitivät tarhaa yhdessä, mutta reilu vuosi sitten Heikki jäi sairauseläkkeelle.
”Eikö ole Heikki nuo aktivistit helvetin kiukkuisia aina?” Pentti kysyy.
Heikki laskee ruiskun tiskipöydälle.
”Sanotaan, että osa ihan asiallisia, kun niiden kanssa haastelee. Mutta kun selän kääntää, ne puukottaa.”
”Se siinä vituttaa”, Pentti sanoo.
”Kenellä on sitten haluja tehdä yhteistyötä?” kysyy Heikki.
”Ei. Se tappaa yhteistyön.”
Pentti on kova puhumaan, ja niin on Heikkikin. Tunnelma tiivistyy.
”Muurimaalta haluaisin kysyä, että voitaisko myö tulla vastavierailulle”, Pentti sanoo. ”Sinne yölliselle reissulle mukaan. Että miten se tapahtuu.”
”Eihän siinä ole mitään järkeä. Kukaan täyspäinen lähde…”
Norjan-kysymyksestä on sanottavaa. Siinä nähtiin, mitä ”pieni ääriryhmä” voi saada aikaan. Se voi lopettaa kokonaisen elinkeinon!
Pieni liberaalipuolue Venstre vaati tarhauskiellon. Muuten se ei olisi mennyt oikeistohallitukseen. Norjassa on vielä parisataa turkistarhaa, mutta ne pitää sulkea helmikuuhun 2025 mennessä. Uusia ei saa perustaa.
”Ei lähdetä sille tielle”, Pentti sanoo. ”Mie toivoisin, että Suomen kansa heräisi nyt tähän.”
”Kuka jäis tuottamaan?” sanoo Heikki. ”Se on satavarmaa, että joku ne tuottaa.”
Kahvihuoneessa välkkyvät valot. Ukkostaa.
Pentti nousee sohvalta, pitää mennä sekoittamaan rehua. Silakkaa, turskaa ja keitettyä broileria, öljyä ja vitamiineja.
Vartin kuluttua Pentti Lipsanen palaa kahvihuoneeseen. Hän unohti lähettää Muurimaalle terveisiä.
Ei sen kummempaa viestiä, mutta terveisiä kuitenkin. ”Kun sieltäkin kerran tuli.”
”Ei muuta kuin että jatketaan tarhausta!”
Muurimaa kirjoittaa myöhemmin sähköpostiin.
”Ymmärrän hyvin mitä Lipsaset yrittää kertoa ja millainen elämäntapa tarhan pitäminen on.”
”He ajattelevat, että eläimen hyvinvointivaatimukset ovat niin vaatimattomia, että häkkielämä riittää.”
”Kun he tekevät paljon työtä, niin eläin voi hyvin.”
Hän sanoo, ettei ole ehkä osannut kommunikoida oikein. Korostaa Lipsasille, että kyse on yhteiskunnallisesta keskustelusta, ei yksittäisten tarhaajien arvostelusta.
Muurimaa on harjoittanut aktivismiaan kohta viisitoista vuotta. Välillä hän on väsynyt.
Yhteiskunnallinen keskustelu ei ole ollut kehuttavaa, kun sitä ylipäätään on käyty. On kiistelty kettujen virikekapuloista tai istumahyllyistä, kun olisi pitänyt puhua koko systeemistä.
Hän ei kuvaa turkistarhoja – ja sikaloita ja broilerikasvattamoja ja navettoja – siksi, että kuvista paljastuisi järkyttäviä laittomuuksia. Vaan siksi, että nähtäisiin mitä laki sallii.
Turkiseläin ei elä, se on vain hengissä, Muurimaa sanoo. Se on tunteva ja älykäs eläin, mutta sillä on ainoastaan rahallista arvoa.
Ja kyse on teollisuuden standardeista, hän sanoo. Ei poikkeustapauksista.
Säädöksetkin ovat ristiriitaisia.
Kun eläintarhaan tuodaan naali, sillä pitää olla 600 neliön aitaus. Kun turkistarhalla on sinikettu, sillä on alle neliömetrin häkki. Naali ja sinikettu ovat sama eläin.
Lähteenä on käytetty Elisa Aaltolan ja Sami Kedon toimittamaa kirjaa Eläimet yhteiskunnassa.