Vapahtaja vastoin tahtoaan

Percy Shelley kirjoitti, että runoilijat ovat maailmamme tunnustamattomia lainsäätäjiä. Ajatus siitä, että tutkiessaan kielen syviä ulottuvuuksia runous paljastaa jotain mullistavaa todellisuudesta, on rakas niin runoilijoille kuin runouden ystäville. Harvat heistä silti uskovat runouden pystyvän suoraviivaisesti muuttamaan maailmaa. Eikö runouden voima piile sen näennäisessä hyödyttömyydessä? Runous toimii omilla ehdoillaan tai ei toimi lainkaan.

Tulkitsen Shelleyn sanat niin, että runouden lakiasäätävä voima toimii silloin kun sitä ei yleisesti tunnusteta. Runous ujuttautuu salakavalasti kulttuurin ja ajattelun syvärakenteisiin, vaikuttaa pikemminkin maailmankuviin kuin maailmaan.

Tanskalainen Kaspar Colling Nielsen (s. 1974) leikittelee satiirisessa romaanissaan ajatuksella, että runoudella olisi suoraa vaikutusvoimaa.

Esikaupunkien vapahtajassa eletään vaikeita aikoja: pandemia niittää kuolouhreja, ilmastonmuutos kalvaa elonkehää, talous horjuu, levottomuus leviää. Kaiken lisäksi Vesuvius purkautuu ja langettaa maan päälle ympärivuorokautisen pimeyden.

Vain yksi ihminen voi taltuttaa tämän viheliäisen monikriisin – Kööpenhaminan kupeessa kellariasunnossa elävä luomiskykynsä kadottanut runoilija nimeltä Allan Thornbum. Maailman pelastaakseen Thornbumin täytyisi kirjoittaa vain yksi runo, todistavat Tanskan hallituksen teettämät analyysit. Romaani ei täsmennä, millaisista analyyseistä on kyse, mikä on järkevä kerronnallinen ratkaisu. Pikkutarkka taustoitus veisi uskottavuuden.

Thornbum ei halua pelastajaksi, koska hän ei pysty kirjoittamaan runoja vaan ainoastaan kommentteja toisten runoista, ja siksi, ettei halua ottaa vastaan käskyjä keltään, ei edes pääministeriltä. ”Olette väheksyneet kulttuurin merkitystä vuosikausia, mutta sitten kun yhtäkkiä tarvitsette sitä, tulette vaatimaan runoja tilauksesta!” Thornbum huutaa.

Esikaupunkien vapahtajan voi lukea moraliteettina, kuten satiirit yleensäkin. Eikö ole ahneuteen langenneelle järjestelmälle oikein, että se joutuu jälkensä korjatakseen anomaan apua runoudelta, tuolta läpeensä tuottamattomalta elämänalueelta?

Kun tiedotusvälineet uutisoivat Thornbumin penseydestä, väkijoukot kerääntyvät hänen kotinsa eteen vaatimaan pelastavia säkeitä. Runoilija ei taivu massojen edessä, mutta hänen päänsä kääntää vuokraemäntä, joka uhkaa häädöllä, elleivät mielenosoittajat lähde matkoihinsa mekkaloimasta.

Viimeisissä luvuissa Esikaupunkien vapahtaja laajenee yleisemmäksi messiastarinan muunnelmaksi. Ilman sitä romaani jäisikin pitkitetyksi vitsiksi. Vapahtajana Thornbum on pikemminkin moderni antisankari kuin klassisen kirjallisuuden mukainen sankari. Hänellä on Kristus-hahmon ihmeitä tekevät ulkoiset voimat, mutta sisäinen kirkkaus puuttuu.
Thornbumissa ei roihua ihmisrakkaus vaan viha. Hän parantaa sairaita, muttei piittaa heistä. Suurinta lämpöä hän tuntee kissaansa ja koiraansa kohtaan, kuten kunnon misantroopin kuuluukin.

Lopussa on irrallisen tuntuisen luku ”Ennakkoluulojen kirja”, jonka tekijäksi on merkattu Thornbumin kaveri Bent Jørgensen. Se on kokoelma pahansuopia latteuksia erilaisten ihmisryhmien oletetuista piirteistä. Onko tämä outo lopputeksti silmänisku Gustave Flaubert’n Valmiiden ajatusten sanakirjalle, jota kirjailija nimitti inhimillisen typeryyden ensyklopediaksi? Yhteys olisi perusteltu, sillä sosiaalisen median aikakaudella ennakkoluuloista on tullut hallitseva typeryyden laji. 

Kaspar Colling Nielsen: Esikaupunkien vapahtaja. Suom. Katriina Huttunen. Romaani, 286 sivua. Aula & Co, 2024.

Teksti on julkaistu alun perin Parnasso-lehden numerossa 1/2025. Parnasson voit tilata täältä.