En tiedä, kuinka käy, mutta yritän silti
Ilmastonmuutos ahdistaa, mutta sen ei tarvitse lamaannuttaa. Dramaturgi, tietokirjailija ja tutkija kertovat, kuinka apatialta voi suojautua.
Päästökäyrät kipuavat, helleaallot, tulvat ja metsäpalot kylvävät tuhoa. Kulkutaudit leviävät.
Kulunut kesä ja ilmastopaneelin elokuussa julkaistu osaraportti osoittavat, ettei kauhuskenaarioiden rakentelu vaadi suurta mielikuvitusta.
Näytelmäkirjailija, dramaturgi Ilja Lehtinen kirjoitti kaksi vuotta sitten blogiinsa pitkän ja perusteellisen esseen, jossa mietti, onko toivolle sijaa ilmastotuhon maailmassa. Kirjoitus herätti runsaasti keskustelua verkossa, ja Helsingin Sanomat noteerasi sen kulttuurisivuillaan.
Lehtinen myönsi, että elämää on ekokatastrofien varjostamassa tulevaisuudessakin: ”Mutta minulle se on tästä lähin ilman toivoa huomisesta. Ilman toivoa mistään tulevasta.”
Toivo oli hänen mielestään pakko menettää, jotta elämisessä olisi mieltä.
Nykyisin Lehtinen asettelee sanansa maltillisemmin. Hän on koronan aikana lukenut ja pohtinut maailmanmenoa. Myös elämänkehykset ovat muuttuneet, sillä Lehtinen perheineen elää puolet ajastaan maaseudulla Pornaisissa puutarhaa viljellen ja kompostia käännellen.
”En enää ajattele toivoa ja toivottomuutta dikotomiana. Mutta silloin kaksi vuotta sitten toivottomuuden kohtaaminen tuntui tärkeältä. Se oli henkilökohtainen juttu, joka minun piti selvittää.”
Länsimaisessa kulttuurissa toivo kytkeytyy edistysajatteluun, jonka perustat ovat kristillisessä perinteessä. On tärkeää puhua toivon kielellä, koska se vie kohti parempaa ja vauraampaa huomista. Toivosta luopuva on laumasta livennyt, eksytyksen tiellä.
Perusnäkemyksestään Lehtinen ei ole luopunut. Hän pitää selvänä, että fossiilisille polttoaineille perustuva teollinen yhteiskunta tulee tiensä päähän. Siirtymä jälkifossiiliseen aikaan voi mennä paremmin tai huonommin, mutta toiveikkaisiin teknoutopioihin hän ei usko.
Lehtinen myöntää olevansa taipuvainen maailmanloppujen maalailuun. Niinpä ilmastonmuutoksen kauhuskenaariot ovat vedonneet häneen joskus realisminkin kustannuksella.
”Mutta on tässä yleisinhimillinenkin puolensa. Historiasta tiedämme, että suurten siirtymien aikana on ollut paljon sielullista hätää ja kauhistuttavia näkyjä. Ne ovat psyyken reaktioita uhkaavaan kehitykseen. On nähty taivaalla komeettoja ja ennustettu lopun aikoja.”
Maan tonkiminen ja ekologisen kirjallisuuden lukeminen on tuonut Lehtisen ajatteluun ruohonjuuritason realismia.
Aiemmin hän kantoi huolta luonnon harmonioiden särkymisestä, mutta ymmärtää nyt luonnon dynaamiseksi järjestelmäksi, joka pystyy muuttumaan ja sopeutumaan. Ekosysteemi ei rysähdä kerralla.
Yhtä kaikki ilmastokriisin hillitseminen vaatii käytännön tekoja. Voiko kansalaisilta, poliitikoilta ja yritysjohtajilta odottaa sellaisia, jos toivon näköalat puuttuvat?
”Ei toivon näköaloja pidä väheksyä, affektiivinen kenttä on tärkeä”, Lehtinen sanoo.
Toivon pitää kuitenkin ankkuroitua realismiin, eikä Lehtisen mielestä ole uskottavaa kuvitella, että voisimme jatkaa elintasomme kasvattamista. Elämän merkityksellisyyden pitäisi asettua aineellisen hyvinvoinnin edelle.
”Eivätkö ilmastonmuutoksen kauhukuvat ala jo olla yhteistä perintöämme, meidän kaikkien yhteistä mielenmaisemaa?”
Tieto- ja tieteiskirjailija Risto Isomäki koki vuosituhannen vaihteen tienoilla syvää toivottomuutta.
Kaikki kolme mannerjäätikköä, eli Grönlanti, Länsi-Antarktis ja Itä-Antarktis, alkoivat äkisti sulaa eli menettää jäätä nopeammin kuin uutta jäätä syntyi lumisateiden kautta. Ennustemalleissa näin ei olisi pitänyt käydä ennen vuotta 2100.
”Tutkijat totesivat, että Jäämeri voikin olla jäistä vapaa ensimmäisen kerran kolmeen miljoonaan vuoteen vuonna 2030, ellei vieläkin aikaisemmin”, Isomäki sanoo.
Pessimismi alkoi väistyä, kun selvisi, että vuosituhannen alun kehitys oli eräänlainen spurtti. Sen jälkeen jäät eivät ole sulaneet yhtä hurjaa vauhtia.
”Kaiken sen perusteella mitä tiedän, olisi yksiselitteisesti väärin väittää, ettei ilmastokatastrofia voi enää estää.”
Samaan hengenvetoon Isomäki myöntää tilanteen olevan vaarallinen. Eikä yhteiskuntien polarisoituminen helpota ratkaisuja.
Kun öljyjätit havaitsivat 1970- ja 1980-luvuilla ilmaston lämpenemisen, ne pimittivät tietonsa suurelta yleisöltä ja perustivat ajatuspajoja, jotka ottivat päämääräkseen julkisen keskustelun hämärtämisen.
Maksetut ”asiantuntijat” kiistivät jääräpäisesti ilmastonmuutoksen tai ainakin ihmisen roolin sen taustalla. Näissä väännöissä tuhraantui vuosikymmeniä aikaa, joka olisi pitänyt käyttää ilmastotoimiin.
Enää ongelmat eivät ratkea vain päästöjä vähentämällä.
”Meidän pitäisi nopeasti alkaa kokeilla erilaisia päästövähennyksiä täydentäviä hiilen poisto- ja varastointiohjelmia. Niiden kehittäminen on jätetty häkellyttävän myöhäiseen vaiheeseen”, Isomäki sanoo.
Isomäen mielestä nykytilanteessa toivon näköalojen luominen saattaa olla tärkeämpää kuin ilmastonmuutoksen uhista varoittaminen. Takavuosina ihmisiä piti ravistella hereille. Nykyisin jopa mainokset levittävät ekologista viestiä.
”Voiko maailmassa olla enää montakaan ihmistä, joka ei olisi kuullut lukemattomia kertoja ilmastonmuutoksen kauhukuvista? Eivätkö ne ala jo olla yhteistä perintöämme, meidän kaikkien yhteistä mielenmaisemaa?”
Jos ihmiset uskovat, että ilmastokriisin hillitsemiseksi ei ole mitään tehtävissä, moni lamaantuu. Jotkut saattavat turvautua survivalismiin, jossa tavoitteena on pelastaa vain oma perhe tai samanmielisten yhteisö. Sillä, miten muulle ihmiskunnalle käy, ei ole väliä.
Vahingollisiin ja liioitteleviin uhkakuviin Isomäki kertoo törmänneensä etenkin Hollywoodin ilmastoaiheisissa elokuvissa. Esimerkkinä hän mainitsee The Day After Tomorrow’n (2004), joka oli ”luonnontieteellisesti täyttä soopaa”.
”Viimeksi muistan olleeni todella ärtynyt liioitellun surkeilun takia, kun luin David Wallace-Wellsin kirjan Asumiskelvoton maapallo, joka argumentoi todella kevyin perustein”, Isomäki sanoo.
Toimittaja Wallace-Wellsin myyntimenestykseksi nousseen teoksen nostaa tikunnokkaan myös ilmastotieteilijä Michael Mann kirjassaan The New Climate War. Mann luonnehtii Asumiskelvotonta maapalloa katastrofipornoksi, joka sensaatiohakuisuudessaan vetoaa suureen yleisöön.
Mannin mielestä katastrofiporno on ilmastonmuutoksen hillitsemisen kannalta yhtä vahingollista kuin ilmastonmuutoksen kieltäjien levittämä tiedevastainen propaganda. Molemmat lietsovat toimettomuutta, toinen apatian, toinen välinpitämättömyyden kautta.
Youtube-videolla sänkitukkainen, silmälasipäinen mies puhuu valkoisessa albassa Helsingin tuomiokirkon saarnastuolissa.
Hän on Markku Kulmala, akateemikko ja Helsingin yliopiston ilmakehätieteiden keskuksen INARin johtaja.
”Itse olen kristittynä optimisti. Olemme Jumalan kämmenellä”, Kulmala sanoo tammikuussa pitämässään Ajan merkit -saarnassa. Puhe vilisee kristillisistä yhteyksistä tuttuja käsitteitä: uskoa, toivoa, rakkautta.
Mutta synninkin Kulmala mainitsee. Luomiskertomuksessa ihmiselle annettiin käsky viljellä ja varjella maata. Emme ole noudattaneet käskyä eli olemme syntisiä.
On tehtävä parannus, mikä tarkoittaa kohtuullisuutta kaikessa, varsinkin kulutuksessa. Emme saa antaa periksi aikamme epäjumalalle, materialismille.
”Hiilidioksidin sitomisessa suomalaiset metsät ovat hyviä. Voimme istuttaa puita ja viettää kohtuullista elämää”, Kulmala kiteyttää sanomansa.
Video: Markku Kulmalan saarna. Lähde: Helsingin tuomiokirkkoseurakunta / Youtube.
Puhuessaan auton ratissa Hämeenkyrön ja Helsingin välillä Kulmala nostaa esiin samoja asioita kuin saarnassaan. Ilmasto muuttuu, emmekä tiedä tarkkaan, millä tavalla ja millä vauhdilla.
Kielteisten vaikutusten hillitseminen edellyttää yhteisiä ponnistuksia. Mukaan tarvitaan niin kansalaiset ja kansalaisjärjestöt kuin poliitikot, tutkijat ja yritykset. Jokaisen on hoidettava osansa.
”Pessimistisillä viesteillä emme saa riittävän vahvaa liikettä aikaiseksi. Kun nuorena seurasin yhteiskunnallista keskustelua, totesin, ettei äärivasemmistolla ja äärioikeistolla ole kovin suurta eroa. Sama pätee ilmastouhkien vähättelijöihin ja liioittelijoihin”, Kulmala sanoo.
Tieteilijänä Kulmala pitää tehtävänään seuloa faktoja ja vahvistaa tai kumota niiden pohjalta hypoteeseja.
Pelkät faktat eivät kuitenkaan riitä. Ilmastotoimet perustuvat faktoista luotuihin tilannekuviin ja toimintasuunnitelmiin. Jos tieteilijä haluaa vaikuttaa asioihin, hänen on astuttava sivullisen roolista valistajan rooliin.
”Julkinen keskustelu ei saa mennä tutkimuksen edelle. Jos me tutkijat emme kerää faktoja, ei niitä kerää kukaan mukaan”.
Kulmalan optimismi ei kumpua pelkästään kristillisestä uskosta tai henkilökohtaisesta temperamentista, vaan hän näkee sille käytännön perustelut.
Tietoisuus ilmastonmuutoksesta on viime vuosina vahvistunut ja samalla teknologinen keinovalikoima monipuolistunut.
Huolta aiheuttaa lähinnä politiikan epävakaus. Yksittäiset vaalitulokset voivat muuttaa asetelmat hetkessä.
”Olemme varmaankin menettäneet kalliita vuosia Trumpin ja Bolsonaron takia, mutta toisaalta yritysmaailma on nyt aivan eri tavalla mukana ilmastotyössä kuin kolmekymmentä vuotta sitten.”
”Jos joku sanoo, että katastrofi tulee, se ei perustu tieteeseen. On mahdollista kehittää tehokkaita hillintäkeinoja.”
Tiedetoimittaja Mikko Pelttari viimeistelee lokakuussa ilmestyvää kirjaansa Lämpenevä maa, ilmastolukutaidon käsikirja. Työssään Pelttari on perehtynyt ilmastoviestinnän kysymyksiin.
”En ole lukenut yhtäkään ilmastoviestinnän opasta, joka neuvoisi, että pahimmat uhkaskenaariot ovat tehokkain tapa viestien välittämiseen”, hän sanoo.
Pelttari myöntää tunteneensa itsekin olonsa murjotuksi, kun on lukenut katastrofivyörytystä sisältäviä kirjoja tai artikkeleita.
Silloin, kun synkkäsävyisissä teksteissä ovat faktat kohdallaan, kannattaa toki kysyä, mitä niistä voisi oppia.
”Ilmastonmuutoksen seuraukset tapaavat olla asteittaisia ja hiipiviä, ja on tärkeää osata tunnistaa huolestuttavia merkkejä, trendejä ja kehityskulkuja”.
Vaatimus toivon näköalojen luomisesta on Pelttarin mukaan yleinen ilmastoviestinnässä ja -journalismissa. Synkimmätkin tulevaisuudenkuvat pitäisi päättää toivonpilkahdukseen, ettei lukijalle tai kuulijalle tule raskas olo.
”Tällainen toivoperiaatekaan ei tunnu kovin perustellulta. Jos riskit ovat suuria, miksi mennä sanomaan, että hyvin tässä kuitenkin käy?”
Tärkeämpää on toivottomuuden ylittäminen. Tutkijat puhuvat juurtuneesta tai kriittisestä toivosta. Sen voisi kiteyttää lauseeksi: ”En tiedä, kuinka käy, mutta yritän silti.”
”Pessimistiset tulevaisuudenkuvat motivoivat toisia ja passivoivat toisia. Siksi ajattelen, että monenlaiselle puheelle on tilaa, eikä esimerkiksi ihmisten syyllistymistä voi loputtomasti varoa”, Pelttari sanoo.
Bios-tutkimusyksikössä työskentelevä ympäristöfilosofi Ville Lähde on samoilla linjoilla. Inhimilliset tunteet ovat monimutkaisia ja vaihtelevat elämäntilanteiden mukaan. Niitä ei voi käännellä kuin vipuja haluttujen vaikutusten aikaansaamiseksi.
Jotkut menevät toimettomiksi, koska pelko lamaannuttaa, jotkut taas, koska optimismi tuudittaa tyytyväisyyteen.
Syntyy kuvitelma ilmastokriisistä on-off-tilanteena: se joko ratkeaa tai ei ratkea.
”Todellisuus on paljon kirjavampi. Vaikka emme pystyisi pitämään lämpenemistä 1,5 asteessa, voimme pitää sen kahdessa, ja siinä on valtava ero kolmen asteen lämpenemiseen. Palautusmekanismit ovat hitaita, emmekä voi paikantaa ehdotonta point of no return -pistettä”, Lähde sanoo.
Ylipäänsä hän välttää dikotomioita, kuten optimismi–pessimismi tai toivo–toivottomuus. Olennaista on kuvailla aineellinen todellisuus mahdollisimman tarkasti.
”Jos lähestytään maailmaa absoluuteilla, se johtaa vastakkainasetteluihin. Tärkeämpää on ajatella, mitkä ovat mielekkään toiminnan mahdollisuudet. Ihminen voi toimia toivottomissakin paikoissa, kuten sodissa ja katastrofeissa. Pelko ei johda automaattisesti apatiaan”.
Lähde kertoo itse kokevansa päivittäin toivon ja toivottomuuden hetkiä, elämä on jongleerausta niiden välillä.
”Haluan, että perusmielentilani perustuu konkreettisiin asioihin, eikä epämääräisen hahmottomaan huoleen tulevaisuudesta”.
Suomalainen ilmastojournalismi on näihin päiviin asti ylikorostanut kansalaisten kulutus- ja elämäntapavalintoja. Ongelmat ovat kuitenkin globaaleja, joten se, mitä yksilö voi niiden ratkaisemiseksi tehdä, on hyvin rajallista. Tämä voi ruokkia toivottomuutta tai turhautuneisuutta. Miksi edes yrittää?
Lähteen mielestä maailmaa kannattaa tarkastella laajemmin kuin yksilöperspektiivistä. Ymmärrys siitä, että ihmiset voivat yhdessä saada aikaan liikevoimaa ilmastotoimissa, lyhentää etäisyyttä globaaleihin ongelmiin.
”Jos joku sanoo, että katastrofi tulee, se ei perustu tieteeseen. On mahdollista kehittää tehokkaita hillintäkeinoja.”
Monet meistä sietävät huonosti epävarmuutta. Etenkin jos se liittyy ilmastonmuutoksen kaltaisiin kohtalokkaisiin kysymyksiin.
Ympäristötutkija Panu Pihkala nostaa esiin Jack Adam Weberin kehittelemät termit hopium ja reverse hopium. Ne ovat eräänlaisia mentaalisia rohtoja, joiden nimet viittaavat oopiumiin, entisten aikojen lääkkeeseen ja myöhempien aikojen huumeeseen.
”Mitä enemmän on pelissä, sitä suurempi houkutus ihmisellä on varmuuteen, oli se sitten varmuutta pelastuksesta tai tuhosta”, Pihkala sanoo.
Tuhoon tuudittautuminenkin on jonkinlainen ratkaisu, sillä epätoivo voi olla siedettävämpää kuin epävarmuus.
Pihkalakaan ei usko, että olisi yksiselitteistä vastausta siihen, minkälainen on oikea tapa viestiä ilmastokriisistä. Uhkakuvista puhuminen johtaa helposti tilanteisiin, joissa herää pelkoa tai joissa sitä pyritään tarkoituksella herättämään.
”Usein viesteissä näkyy tavoite saada aikaan parempaa reagointia, mutta joskus niistä voi aistia myös henkilökohtaista katkeruutta, traumojen eteenpäin siirtämistä”.
Pihkala korostaa elämän merkityksellisyyden säilyttämisen tärkeyttä. Toivo liittyy nimenomaan siihen, eikä välttämättä vaadi tuekseen optimistista kehystystä.
Pihkala tunnetaan ympäristöahdistuksen tutkijana. Hän tähdentää, että ahdistus sinänsä on normaali reaktio ongelmallisissa tilanteissa. Riesaksi se muuttuu vasta, kun lyö yli ja alkaa hankaloittaa elämistä.
Olo voi keventyä negatiivista vinoumaa korjaamalla. Päivittäisessä uutisvirrassa kieppuva ei saa totuudenmukaista käsitystä todellisuudesta, koska uutisvirrassa korostuvat poikkeukselliset, usein ikävät tapahtumat. Kannattaa siis välillä sulkea älylaitteet ja irrottaa itsensä maailman kohinasta.
”Itse olen kokenut pikemminkin ympäristösurua kuin ympäristöahdistusta.”
Huolestuttavana Pihkala pitää ihmisten linnoittautumista samanmielisten suljettuihin ryhmiin. Sosiaalisessa mediassa leviävät erilaiset valeuutiset ja salaliittoteoriat voivat irrottaa kosketuksen todellisuuteen.
”Kyvyttömyys sietää tieteelliseen tietoon ja maailmanmenoon liittyvää epävarmuutta ajaa etsimään varmuutta tarjoavia selitysmalleja. Tiivis yhteys toisiin kieltäjiin voi tuoda eräänlaista turvaa sekä ilmastokriisiltä että koronalta”, Pihkala sanoo.