Eläkesysteemi on tajuton palapeli – kolmikymppinen yritti koota sen
SK:n arkistoista: "Työeläkkeeni on tällä hetkellä huikeat 112 euroa."
Pohjelihakseni revähti vuosi sitten. Yhtäkkiä, kesken spurtin, nyrkkeilyharjoitusten alussa.
Toivuttuani en ollut entiselläni. Aloin tulla harjoituksiin vartin etuajassa ja verrytellä.
Aloin muutenkin varautua tulevaan.
Laitoin rahaa säästöön, nukuin kunnon yöunia, pakkasin eväitä.
Olin tajunnut vanhenevani.
Ensimmäistä kertaa tutustuin Suomen suurimman työeläkevakuutusyhtiö Varman säännölliseen tervehdykseen, työeläkeotteeseen.
Sellainen lähetetään jokaiselle työntekijälle.
Viime syksynä lähetetty työeläkeote kertoi minun olleen työelämässä 15 vuotta eli vuodesta 1998. Eläkkeeni oli kuitenkin alkanut karttua vasta vuonna 2005, kun olin täyttänyt 23.
Arvion mukaan työeläkkeeni on tällä hetkellä huikeat 112 euroa kuukaudessa.
Sillä summalla ei elellä ET-lehdestä tuttua aktiivisen eläkeläisen arkea, ei golfata, ei tehdä etelänmatkoja, ei toteuteta itseä.
Onko minulla mitään mahdollisuutta varautua tulevaan?
Suomalainen yksityisen puolen työeläke täytti viime vuonna pyöreitä, 50 vuotta.
Yritän ottaa selvää, mistä järjestelmässä on kyse. Kerään aineistoa netistä. Ensisilmäilyllä keskustelusta tulee mieleen sadistinen maisemapalapeli, jonka paketin kyljessä vakuutetaan, että tämän osaa kahdeksanvuotiaskin koota.
Kenties hahmotuskyvyssäni on vikaa, sillä löydän kasasta vain kaksi palaa, joista kumpikaan ei sovi yhteen. Toinen pala kertoo, että järjestelmä on hyvä, ja toinen, että se on epäreilu. Ongelmia ja kiistoja aiheuttaa suomalaisten ikärakenne. Pian yhteiskunnassa on enemmän eläkeläisiä kuin työikäisiä. Sellainen yhteiskunta ei tietenkään ole yhtä tehokas kuin sellainen, jossa enemmistö on töissä.
Muutaman tunnin eläkefaktatutustumisella alan päästä jo epäoikeudenmukaisuuden tunnelmaan. Lisäksi olen lainannut kirjastosta kaupunginvaltuutettu Osku Pajamäen (sd) vuonna 2011 kirjoittaman vaalikirjan Perintö vai perintä (Helsinki-kirjat). Pajamäki suututti suuret ikäluokat jo aiemmalla teoksellaan Ahne sukupolvi (Ajatus Kirjat 2006).
Minulle selviää, että ikäpolveni maksaa järjestelmään enemmän kuin saa ulos. Tilanne on täysin päinvastainen kuin 1945-1950 syntyneillä suurilla ikäluokilla.
En tiennytkään, ettei mikään hyvinvointivaltio ole kokenut tällaista, että näin moni on eläkkeellä.
Opin, että suomalaisen järjestelmän hienouksiin kuuluu, että työeläkeyhtiöiden hallituksissa istuvat ihmiset sekä johtavat yhtiöitä että ovat mukana neuvottelemassa lainsäädännöstä.
Olenhan tietoinen, ettei minun missään nimessä pidä äänestää ketään, joka populistisesti lupaa taitetun indeksin muuttamista?
Vuonna 1996 käyttöön otettu indeksi tarkoittaa sitä, että eläkkeitä korotetaan vuosittain indeksillä, jossa kuluttajahintojen paino on 80 prosenttia ja palkkojen 20. Käytännössä se leikkaa eläkeläisten tuloja palkansaajiin verrattuna, mutta jos prosentit olisivat 50-50, systeemi olisi nuorille erityisen epäreilu.
Tiesinhän, että rahastoissa lepää noin 150 miljardia euroa? Vertailun vuoksi: valtion pörssiomistukset ovat kaikkiaan noin 15,5 miljardia euroa.
Sitten löydän tiedon, joka vetoaa pihiyteeni. Kun suuret ikäluokat ovat eläkkeellä, eläkemaksujen on arvioitu nousevan nykyisestä 23,4 prosentista peräti 3-5 prosenttiyksikköä. Jopa enemmän.
Matematiikan opettajani olisi raivostani ylpeä. 3-5 prosenttiyksikköä on paljon!
Liikaa.
Suomalaisen eläkejärjestelmän isäksi on tituleerattu vakuutusmatemaatikko ja professori Teivo Pentikäistä (1917-2006). Pentikäinen oli sosiaaliministeriön vakuutusosaston päällikkönä 1948-1961 ja keskeisin henkilö työeläkejärjestelmää suunnitelleessa eläkekomiteassa. Hän oli myös Ilmarisen toimitusjohtaja 1962-1977.
Suomen eläkejärjestelmässä on kolme pilaria. Ensimmäisen pilarin muodostavat etuusperusteinen työeläke ja kansaneläke, joka on minimiturva. Toinen pilari ovat ammatilliset lisäeläkkeet ja kolmas yksityinen säästäminen.
Suomi nojaa eläkkeissä vahvasti ykköspilariin.
Työntekijä maksaa palkasta vähennettäviä eläkemaksuja alle 53-vuotiaana 5,15 prosenttia. Yli 53-vuotiailla maksu on 6,5 prosenttia.
Eläkejärjestelmämme on osittain rahastoiva. Kolme neljäsosaa yksityisen sektorin eläkemaksuista menee suoraan nykyisiin eläkkeisiin, ja neljäsosa sijoitetaan tulevia eläkkeitä varten.
Tuoreista uutisista opin, että tämän vuoden alussa työeläkejärjestelmässämme tapahtui historiallinen käänne. Tähän asti eläkemaksuja on kerätty työnantajilta ja -tekijöiltä enemmän kuin eläkkeitä on maksettu eläkeläisille.
Nyt suunta vaihtui, ja eläkkeisiin kuluu enemmän rahaa kuin eläkemaksut tuottavat. Järjestelmä on siis yhä enemmän sijoitustuottojen varassa.
Ongelma on, että eläkeläisten määrä kasvaa samalla kun elinikä pitenee. Nykyisiä etuuksia ei pystytä kattamaan tulevaisuudessa, jos maksut pysyvät nykyisellään.
Jotta järjestelmä kestäisi, talouden pitäisi pysyä vakaana ja järjestelmää pitäisi myös pystyä uudistamaan.
Ei hyvältä näytä.
Eläkkeistä päätetään kolmikantaisesti. Neuvottelupöydässä istuvat työntekijät, työnantajat ja hallitus.
Tällä hetkellä osapuolet eivät ole yhteisymmärryksessä. Suurin kiista liittyy siihen, että työntekijät eivät suostu nostamaan eläkeikää, työantajat taas vaativat sitä. Työntekijät haluavat, että työnantajien eläkemaksut nousevat.
”Mitä enemmän [työnantajien] maksuja korotetaan, sen huonompi työllisyys ja talouskasvu meillä on”, sanoi Elinkeinoelämän keskusliiton johtava asiantuntija Vesa Rantahalvari Ylelle 14.4.
Ratkaisuun pitäisi päästä syksyyn mennessä, mutta toistaiseksi yhteisymmärrykseen on päästy vain siitä, että jotain tarttis tehdä.
Yksi vaihtoehto olisi lisätä eläkevarojen sijoitustuottoja kasvattamalla osakkeiden osuutta salkussa.
Se taas tietäisi riskin kasvua, ja siihen ei nykyisen taloussuhdanteen aikana ole kovin paljon haluja. Yhtenä järjestelmän hyvänä puolena on nimittäin pidetty sitä, ettei se ole niin sidoksissa pörssiheilahteluihin.
Mielikuvani eläkkeellä olosta on värittynyt tietenkin sitä kautta, millaisina nykyeläkeläiset näyttäytyvät. Minusta he elävät varsin niukasti. Elän eri maailmassa kuin mummoni, ja varmasti myös eläkepäivistäni tulee erilaiset.
Mutta millaiset?
Riippuu siitä, keneltä asiaa kysyn.
Eläketurvakeskus ETK:n toimitusjohtaja Jukka Rantala, 61, on yksi heistä, jotka tekevät eläkepäätöksiä.
Nyt työn alla ovat vuonna 2017 voimaan tulevat uudistukset. Sopuun pitäisi päästä ainakin eläkeiän nostosta ja rahoituksesta.
Edellinen uudistus on vuodelta 2005. Silloin päätettiin muun muassa siitä, että pätkätyöt kartuttavat eläkettä ja eläke kertyy koko työuran ajalta, 18-vuotiaasta lähtien.
Rantalan mielestä on liian kapeakatseista miettiä eläkettään vain sillä perusteella, paljonko maksaa ja millaisia etuuksia saa takaisin.
”Pitäisi katsoa kokonaisuutta”, hän sanoo.
Eli mitä?
”Toisessa ääripäässähän ovat nämä nettikeskustelujen kärjekkäät väitteet, joissa sanotaan, että ennen hiihdettiin kansakouluun kesät talvet mennen tullen vastatuulessa ylämäkeen. Toisessa päässä ovat heitot, etteivät nuoret mitään eläkettä saa, kun suuret ikäluokat ovat ryövänneet kaikki rahat”, Rantala sanoo.
”Mutta vakavasti arvioiden pitäisi katsoa, millaisessa kunnossa yhteiskunta on kunkin sukupolven jäljiltä. Onko elintaso noussut, missä kunnossa infrastruktuuri on? Samaan arviointiin nousevat tietysti ympäristökysymykset. Eläkkeet ovat osa kokonaisuutta.”
Rantala sanoo, että eläkejärjestelmä on luotu sellaiseksi, ettei nuoren ole pakko olla siitä kiinnostunut. Maksut ovat pakollisia, ja ne otetaan palkasta automaattisesti.
”Jos järjestelmä olisi sellainen, että eläkkeet olisivat omaehtoisia, säästäminen jäisi monelta tekemättä.”
Ehkä tarkastelen asiaa väärin päin. Pointti on se, etten minä maksa omia eläkkeitäni, vaikka eläkemaksuja maksankin. Toki henkilökohtaiset eläkeoikeuteni karttuvat, mutta maksuillani rahoitetaan vanhempieni eläkkeet.
Ei siis ole mitään järkeä katsoa vain taaksepäin. Vaan pitkälle eteenpäin.
Menen tapaamaan Työeläkevakuuttajat TELA ry:n 35-vuotiasta erityisasiantuntijaa Janne Pelkosta.
Olen tavannut Pelkosen ensimmäisen kerran viime marraskuussa, kun vierailin TELAssa.
Silloin hänen pomonsa Suvi-Anne Siimes antoi minulle neuvon: ”Sinun kannattaa pitää huoli siitä, että kurahousuikäisillä ovat asiat hyvin.”
Vinkin takia olen tullut takaisin, haastattelen ikäluokkaani kuuluvaa Pelkosta.
Kurahousuikäisten asiat eivät nimittäin näytä kovin kaksisilta: Hyvässäkin tapauksessa maapallon ilmasto lämpenee lähivuosien aikana kaksi astetta. Lisäksi Suomen tuloerot ovat Tilastokeskuksen mukaan kasvaneet vuodesta 1995 nopeammin kuin missään muualla länsimaissa.
Hieman arveluttaa, onko minun eläkkeelleni maksajia.
Nyt neljä kuukautta myöhemmin Pelkosella on esitellä konkreettisia ratkaisuja, joita hän on hyväkseni tehnyt. Ei ehkä niinkään TELAn edustajana kuin yksityishenkilönä. Pelkosen perheeseen syntyy lapsi hetkenä minä hyvänsä.
Onnittelen uudesta eläkkeenmaksajasta. Mutta turha luulla, että Pelkosen panos ratkaisisi koko ongelmaa.
Pelkonen suhtautuu eläkkeisiin, meidän eläkkeisiimme, rauhallisesti.
Hänen mielestään voimme vaikuttaa niihin paljonkin.
”Palkka, urasuunnittelu, koulutus…” hän luettelee.
”Jos ennusteet pitävät paikkaansa, meidän pitää tehdä jonkin verran pidempi työura, jotta saamme saman, mitä aikaisemmat sukupolvet.”
Todennäköisesti elämme kauemmin kuin vanhempamme, joten meille myös maksetaan eläkettä pidempään. Pelkosen mukaan noin puolet lisääntyneestä elinajasta pitäisi käyttää työhön.
Jo nyt eläkkeeseen vaikuttaa elinaikakerroin. Se otettiin käyttöön 2010. Kerroin koskee vuonna 1948 ja sen jälkeen syntyneitä. Se on työeläkkeen määrään vaikuttava mekanismi, jolla varaudutaan eliniän pitenemiseen. Mikäli keskimääräinen elinikä jatkaa nousuaan, elinaikakerroin pienentää kuukausieläkkeitä.
Pelkosen elinaikakerroin olisi 0,85.
”Eli saadakseni saman eläkkeen kuin nyt eläkkeelle jäävät 63-vuotiaat, minun pitäisi olla töissä 65-vuotiaaksi”, Janne Pelkonen sanoo. ”Mielestäni on ihan perusteltua, että jos elän pidempään, teen myös työtä pidempään.”
Ei se ihan epäreilulta kuulosta. Mutta voihan olla, että olen 60-vuotiaana hektisen työelämän kuluttama, raihnainen ja väsynyt, enkä jaksa olla töissä 65-vuotiaaksi.
Ja se se vasta risookin, jos kuolen ennen eläkeikääni. Kaikki ne eläkevakuutusmaksut - osaltani kankkulan kaivoon.
”Vakuutuksesta on hyötyä, kun se laukeaa, ja tässä riski on vanhaksi elämisen, työkyvyttömyyden tai perhehuoltajan kuoleman riski.”
Otetaan sitten riski. Onhan tässä ennenkin eletty epävarmuudessa.
Minun ikäpolvelleni koulutus ei ole taannut työpaikkaa, vaan olemme saaneet tapella pätkätöistä. Se on ollut stressaavaa ja siirtänyt monia tulevaisuudensuunnitelmia.
Samaan aikaan suurten ikäluokkien edustajilta on tullut pelkästään kritiikkiä valintojamme kohtaan: olemme roikkuneet koulussa liian pitkään, mikäli olemme sinne asti päässeet, löydettyämme työelämään uuvumme liian helposti ja downshiftaamme talouden kuralle, lisäännymme liian harvoin ja liian vanhoina, huolehdimme aivan vääristä asioista kuten ilmastonmuutoksesta ja yhteiskunnallisen päätöksenteon läpinäkyvyydestä.
Ja nytkö sitten pitäisi luottaa siihen, että suuret ikäluokat ovat kyllä tehneet meidät huomioon ottavia eläkepäätöksiä ja että järjestelmä kantaa?
Anteeksi epäluuloisuuteni.
Pelkonen vakuuttaa, etten ole epäluuloni kanssa yksin. Hän keskustelee eläkkeistä usein opiskelijoiden kanssa.
”Yleisin mielipide on, ettei järjestelmä ole kestävällä pohjalla. Ylipäänsä tuntuu olevan paljon epäluottamusta yhteiskunnallisiin instituutioihin. Mutta oikeasti tässä puhutaan järjestelmän tuunauksesta, eikä mistään vallankumouksesta.”
Pelkosella ja minulla on edessämme jotakuinkin 35 vuotta aikaa pinnistellä työelämässä, jonka jälkeen odottavat tuunatun järjestelmän ilot. Nyrkkisääntö on, että mitä korkeammin koulutettu on, sitä pidempään työura kestää.
Pelkosen ja minun eläkkeitä maksavat ne, jotka ovat työssä vuosina 2040-2075.
Mutta työuramme ei ole pelkästään meistä kiinni. Kyse on myös siitä, mitä mieltä työnantaja on työpanoksestamme uramme loppupäässä.
Sen takia pitäisi Pelkosen mielestä kouluttautua jatkuvasti.
”Tiedän, ettei se ole kamalan suosittua puhetta, mutta pitäisi alkaa valmistautua siihen, etteivät ihmiset tee vain yhtä uraa, vaan joutuvat jossakin välissä opiskelemaan uuden. Olen aivan varma, että joudumme kaikki miettimään uusia alkuja, jotka yhteiskunnan pitäisi mahdollistaa.”
Lopuksi Pelkonen kannustaa ottamaan yhteyttä Lauri Korkeaojaan, jolla on kuulemma ”mielenkiintoisia näkemyksiä eläkeasioista”.
Hän on siis täysin eri mieltä kuin Pelkonen.
”Myös talousjärjestelmä on oppinut ottamaan lainaa lapsilta. Ikäluokkien kokoerot aiheuttavat usean prosenttiyksikön nousun eläkemaksuihin, ja suurempien ikäluokkien hoivamenot tekevät talouden näkymät synkiksi. Näihin uhkiin olisi voitu varautua, jos olisi tahdottu. Vai tuliko jollekin yllätyksenä se, että suuret ikäluokat vanhenevat?”
Tekstin on kirjoittanut Toimihenkilökeskusjärjestö STTK:n elinkeinopoliittinen asiantuntija Lauri Korkeaoja. Kirjoitus on julkaistu STTK-lehden numerossa 3/2011.
Tällä hetkellä Korkeaoja, 36, on töissä valtion kanslian omistajaohjausosastolla, ja hän on ministeri Heidi Hautalan erityisavustaja.
Työpaikka on vaihtunut, mielipiteet eivät.
”Maailma ajattelee, että kun on ollut lama, sen jälkeen tulee aina nousukausi. Nyt ollaan vuodesta 2008 oltu tilanteessa, jollaisessa ei ole oltu aikaisemmin. Sekä talouskasvu että sen syklisyys on kyseenalaistunut. Onko meillä yhtä ainutta visiota, miten me tästä noustaan?” Korkeaoja spekuloi.
Korkeaojalla on hassu tapa esittää asioita. Mitä synkemmistä talousnäkymistä hän puhuu, sitä hilpeämmäksi hän muuttuu.
Ei Korkeaoja koko järjestelmää teilaa. Mutta kyllä se piiskausta osakseen saa.
”TELAssahan ne aina sanovat, että tämä Suomen järjestelmä on maailman paras. Osa on totta, mutta onhan se arvio aika kirkasotsainen.”
Korkeaoja tutustui eläkejärjestelmäämme toimiessaan opiskeluaikoinaan Helsingin yliopiston ylioppilaskunnassa.
Ylioppilaskunnassa istuttiin vuosi tai kaksi, ja tarkoitus oli, että omaisuus jätetään vähintään yhtä hyvässä kunnossa tuleville opiskelijoille. Korkeaoja omaksui yhteiskuntaan saman asenteen.
Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan aikoihin Korkeaoja tutustui Osku Pajamäkeen.
HYY teki eläkkeistä kesäkannanoton, johon reagoi kaksi tahoa: Suomenmaan kesätoimittaja ja Eläketurvakeskus. Korkeaoja hallitusjäsenineen sai kutsun ETK:n Itä-Pasilan toimistoon.
”Kuuntelimme päivän pituisessa seminaarissa, miksi olimme täysin väärässä.”
Myöhemmin Korkeaoja auttoi Pajamäkeä tämän vaalikirjassa Perintö vai perintä. Korkeaoja sanoo, että kirja rakentui yhden 1900-luvun keskeisen innovaation ympärille: miten omat velat siirretään eteenpäin.
Sama teema jatkuu Korkeaojan mukaan tänä päivänä. Meidänkin eläkejärjestelmässämme asioista päättävät eläkeiän kynnyksellä olevat, mutta päätösten vaikutukset osuvat pääosin nuorempiin ikäluokkiin.
Korkeaojan mukaan eläkevelasta, hoivamenoista ja julkisen velan kasvusta selvittäisiin, mutta ongelmia aiheuttaa niiden suurin piirtein yhtäaikainen lankeaminen.
”Eniten koko nykyisessä eläkekeskustelussa ärsyttää se, että tästä tiedettiin. OECD varoitti Suomea alusta lähtien. Miksi 1980-luvulla ei tehty mitään, jos tämä tiedettiin?”
Korkeaojan mukaan yhteiskunnan toiminta niin eläkkeiden kuin vaikkapa ilmastonmuutoksen suhteen muistuttaa baari-iltaa, joka rahoitetaan pikavipillä. Otetaan vielä yhdet ja katsotaan maksua sitten aamulla!
Vertaus on kieltämättä osuva. Kaikki baarissa istuvat tietävät, että vippiä ei pitäisi ottaa: korot ovat älyttömät ja kotiinkin täytyisi mennä. Toisaalta ilta on ollut kiva ja tekisi mieli jatkaa.
Vielä yhdet.
Skål.
”Toisaalta logiikan ymmärtää. Jos pitää valita leikkausten, verojen korotusten ja lainanoton välillä, niin miellyttävintä on ottaa velkaa. Mutta ei ole sellaista velan muotoa, jota ei tarvitsisi maksaa takaisin”, Korkeaoja sanoo.
Hän sanoo toivovansa, että päätöksiä tehtäisiin myös varovaisuusperiaatteen mukaisesti eikä elettäisi kuin viimeistä päivää ja odotettaisi, että asiat hoituvat itsestään.
Eläkeasioissa vastuu kuuluu hänen mielestään hallitukselle, elleivät ay-liikkeet ja työmarkkinajärjestöt pääse sopuun.
”Tarvittaisiin perustuslaillinen suoja sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden säilyttämiseen. Poliittisesti on koko ajan vaikeampaa rakentaa systeemistä reilua, mitä pidemmälle päätöksiä lykätään. Ihmiset äänestävät oman asemansa näkökulmasta.”
Eli tulevaisuudessa minä istun riistäjän paikalla, vaikka kuinka nyt vaatisin solidaarisuutta edellisiltä ikäpolvilta.
En ole ainoa itsekäs ja vanhuudenturvastani huolissani oleva kolmikymppinen.
Eräänä huhtikuisena keskiviikkoaamuna istun Helsingin Töölössä TELAn järjestämässä keskustelutilaisuudessa, jonka aiheena on sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus.
Suurin osa yleisöstä on eläkeiän kynnyksellä tai sitä lähestymässä, mutta on joukossa ikätovereitanikin. He näyttävät puvuissaan ja bleisereissään samoilta kuin 30 vuotta vanhemmat kollegansa.
Sitten tajuan, että olen itse alipukeutunut. Kenkäni ovat likaiset. Istun nurkkaan.
Lavalla ikäpolveani edustavat muun muassa kokoomuksen kaupunginvaltuutettu Fatbardhe Hetemaj, Etlan tutkimusohjaaja Niku Määttänen, Voima-lehden päätoimittaja Jari Hanska ja
Suomen ylioppilaskuntien liiton puheenjohtaja Marina Lampinen.
Vanhempaa polvea ovat professori Veli-Matti Ritakallio ja SAK:n edunvalvontajohtaja Nikolas Elomaa.
Olen ilahtunut, että ikätoverini ovat yhtä huolissaan eläkerahoistaan kuin minä. He vaativat eläkeiän nostoa, reippaampaa päätöksentekoa, nuoria mukaan asioista päättämään. He haluavat sitä, mikä heille - meille! - kuuluu.
En ymmärrä, miten keskustelijat pysyvät niin rauhallisina.
Kun professori Ritakallio heilauttaa talvisotakorttia, päässäni kohisee.
”Ohitamme tuon, sillä emme voi valita mihin aikaan synnymme”, Marina Lampinen sanoo. ”Lisäksi vaadimme, että meidät otetaan mukaan päätöksentekoon.”
Päätän äänestää seuraavissa vaaleissa ehdokasta, joka ajaa nuorten eläkeasioita. Valitettavasti sillä ei taida olla kovin paljon merkitystä, sillä eläkeläisiä on niin paljon.
Arkadiankadun Economicum-rakennuksessa, taloustieteen laitoksen työhuoneessaan ahkeroi esimerkillinen eläkeläinen. Hän on 65-vuotias valtiotieteen tohtori Sixten Korkman. Urallaan Korkman on toiminut muun muassa Elinkeinoelämän Tutkimuslaitoksen ETLAn ja Elinkeinoelämän valtuuskunnan EVAn toimitusjohtajana.
Lisäksi hän on tutustunut suomalaiseen eläkejärjestelmään vuosikymmenien ajan.
Jo 1990-luvulla hän kirjoitti muun muassa Suomen Kuvalehteen ja ehdotti eläkekattoa, eli sitä että eläkkeet voisivat olla maksimissaan tietyn suuruiset.
”Laitoin ruutia väärään kohtaan”, hän kommentoi nyt.
Korkman on kritisoinut eläkejärjestelmää usein. Joskus lempeästi, toisinaan lujasti. Hän tykkää kutsua eläkepäättäjiä ”eläkemafiaksi”.
”Ne eivät tykkää siitä, haluavat kutsua itseään ’järjestelmäksi’.”
Korkman painottaa, ettei Suomen järjestelmä huono ole. Ongelmissa ollaan vasta, jos talous ajautuu pitkäaikaiseen lamaan, jolloin rahastojen arvo romahtaa.
”Järjestelmässämme on monia hyviä kansantaloudellisia puolia, mutta minun intresseissäni on huolehtia myös lapsistani ja lapsenlapsistani.”
Korkman ei usko, että nuoret saataisiin kiinnostumaan eläkkeistään. Heillä kun on niin paljon muita akuutimpia ongelmia. Pitää kouluttautua, tehdä työuraa, muodostaa perhe, hankkia asunto.
”Kukapa siinä ehtisi eläkkeitä murehtimaan. Ja onhan tämä vähän nuiva asia. Jos sen haluaa saada kiinnostavaksi, pitää sanoa, että eläkepommi räjähtää. Eikä se kyllä räjähdä.”
Tällä hetkellä suurin ongelma Korkmanin mielestä on päätösten jatkuva vetkuttaminen. Hän on kirjoittanut problematiikasta vuonna 2011 ilmestyneessä Etlan julkaisemassa artikkeliteoksessa Eläkevalta Suomessa.
Hyvin hoidetusta päätöksenteosta Korkman kehuu Ruotsia. Siellä komitea valmisteli erittäin merkittävän uudistuksen, joka astui voimaan jo 1999.
”Sen jälkeen Ruotsissa ei juuri ole ollut tarvetta avata eläkejärjestelmää.”
Uudistuksen valmistelivat poliitikot ja asiantuntijat. Myös työmarkkinajärjestöjä kuultiin.
Sen sijaan Suomessa työmarkkinajärjestöt jahkailivat ja uudistus toteutui vasta vuonna 2005.
Korkmanin mukaan vuoden 2005 eläkeuudistuksen riittämättömyys oli ilmeinen jo silloin ”kaikille näkökyvyn omaaville”.
Se, millä Korkman sitouttaisi pitkäaikaisiin päätöksiin, olisi tehdä järjestelmästä sellainen, että se sopeutuu määrättyihin muutoksiin itsestään.
Tästä esimerkkinä on elinaikakerroin.
”Lisäksi olisi syytä indeksoida eläkejärjestelmän ikärajat elinaikaodotteeseen, eli kun elinaikaodote pitenee, myös ikärajat nousevat asteittain. Tällöin ei tarvitse jatkuvasti riidellä ikärajojen korjaustarpeesta.”
Elinkeinoelämän tutkimuslaitos Etlassa on seurattu suomalaisen eläkejärjestelmän korskeaa käyntiä mutta myös nolottavaa kompurointia. On ihmetelty silmät pyöreinä populistisia lausuntoja eläkejärjestelmästä ja yritetty oikoa niitä.
Pöydän ympärillä istuu kolme ekonomistia: tutkimusohjaaja Niku Määttänen, tutkimusjohtaja Tarmo Valkonen ja tutkimusneuvonantaja Jukka Lassila.
He vakuuttavat tehneensä kaikkensa saadakseen suuret ikäluokat maksumiehiksi.
”Ollaan me kaikenlaista ehdotettu”, Valkonen aloittaa. ”Kerran ehdotimme eläkeläisten eläkemaksua, mutta ei sekään oikein ottanut tuulta alleen.”
”Niin, vaikka se kuulostaa niin vastustamattoman reilulta. Jos joidenkin pitäisi maksaa eläkemaksua niin eläkeläisten!” Määttänen jatkaa.
Kaikki remahtavat nauruun.
”No ei me nyt ihan vakavissaan”, Valkonen vakavoituu.
Mutta oikeasti näyttää siltä, että suuret ikäluokat livahtavat maksumiesten roolista. Seuraava eläkeuudistus tulee vuonna 2017, ja silloin he ovat jo eläkkeellä.
Etlan ekonomistit ovat Sixten Korkmanin linjoilla: eläkejärjestelmästä pitäisi luoda sellainen, ettei maksuista tarvitsisi riidellä jokaikinen vuosi. Joka vuosi tehtävät muutokset kertovat heidän mukaansa huonosta päätöskulttuurista.
Esimerkkinä toimivasta päätöksestä he mainitsevat elinaikakertoimen.
”Se oli hyvä päätös. Selkeä ja vakauttava”, Valkonen sanoo. Muut nyökyttelevät.
”Vaikeassa taloustilanteessa muutoksista on aina vaikea päättää, koska silloin aina tiedetään, ketkä joutuvat maksajiksi. Kaikki se, mistä ei aina tarvitse erikseen kääntää ja vääntää, on hyväksi”, Niku Määttänen selventää.
Epäonnistuneita päätöksiä tehtiin muun muassa 1980-luvulla, kun varhaiseläkkeistä sovittiin poliitikkovetoisesti.
”Sittemmin olemme vetäneet takaisin niitä tyhmiä päätöksiä, mutta maksoimme niistä kalliisti”, Määttänen sanoo.
”Mutta siitähän on saatu sellaista kivaa vaihtelua tähän sukupolvien väliseen keskusteluun”, Valkonen vitsailee.
Mutta nyt vakavasti! Mitä minun ikäpolveni voi odottaa eläkeiältä?
”Ainakin sinulla on enemmän rahaa ja kulutusmahdollisuuksia kuin nykyeläkeläisillä”, Määttänen sanoo.
Valkonen vääntää rautalangasta:
”Eli jos nykyeläkeläinen voi ostaa yhden polkupyörän, sinä voit ostaa kaksi.”
”Tai yhden hienon.”
Tulevaisuuden varalle saan muutaman vinkin: Suunnitelmia kannattaa tehdä, kun olen täyttänyt 50. Sopii toivoa, että esimerkiksi vapaaehtoinen eläkesäästäminen on kehittynyt nykyisestä.
Huolissani minun kannattaa kuulemma olla, jos eläkerahastoihin kajotaan.
Toistaiseksi voin aivan huoletta stressata muista asioista.
Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 18/2013.