Avainpelaajat voivat pilata koko joukkueen taistelutahdon
Teemu Selänne ja kumppanit menettivät pelin toukokuun 7. päivänä 2003. Kuva Markku Ulander / LK.
Siitä katastrofista on nyt kymmenen vuotta. Jääkiekon MM-kisoissa 2003 isäntämaa Suomi pääsi puolivälieräottelussa Ruotsia vastaan toisessa erässä jo 5-1-johtoon, mutta vain kahdessa minuutissa Ruotsi käänsi ottelun kahdella kavennusmaalilla. Suomi hävisi ottelun lopulta 5-6.
Huippujääkiekossa neljän maalin johdon menettämisen pitäisi olla käytännössä mahdotonta. Miksi leijonien hermot pettivät?
Kun suomalaiset eivät menesty urheilussa, syypääksi esitetään usein psyykkisen valmennuksen puutetta. Esimerkiksi viime vuonna Psykologiliitto väitti, että suomalaisten huono menestys Lontoon olympialaisissa johtui osittain psykologisen valmennuksen huonosta tasosta. Liitto vaati, että urheilijoille turvattaisiin korkealaatuiset psykologipalvelut, ja että jokaiselle huippu-urheilijalle pitäisi olla taloudellisesti mahdollista valita oma psykologinsa.
Jyväskylän yliopiston liikuntapedagogiikan professorin Jarmo Liukkosen mielestä psykologisen valmennuksen roolia on liioiteltu selitettäessä syitä urheilijoiden alisuoriutumiseen arvokisoissa.
Suomi on ollut asukaslukuunsa nähden urheilun suurvalta. Suomalaisyleisön odotukset tulevat historiasta, mutta nyt yhä useammalla kilpailijamaallakin on varaa valmentaa huippu-urheilijoita, Liukkonen muistuttaa.
Vaikka psykologinen valmennus on Liukkosen mukaan tärkeää, tyypillinen suomalaisurheilija kaipaa ensisijaisesti taloudellista turvallisuutta. Monet harjoittelisivat laadukkaammin, jos heillä olisi siihen taloudelliset edellytykset, professori väittää.
Liukkonen jakaa psykologisen valmennuksen kahteen osaan. Psykologi voi auttaa valmentajaa kehittämään ihmissuhdetaitojaan. Joskus psykologi voi antaa ammattiapua suoraan urheilijalle. Jälkimmäisestä on kyse esimerkiksi silloin, kun mäkihyppääjä kaatuu pahasti ja tarvitsee apua uskaltaakseen hypätä uudestaan.
”Eniten kehitettävää on suomalaisen miesvalmentajan tunne- ja vuorovaikutustaidoissa”, Liukkonen sanoo.
Liukkosen mukaan psykologinen valmennus on mennyt viime vuosikymmeninä yksilöä korostavaan suuntaan jopa yksilölajeissa.
”Pahimmat virheet tehtiin, kun esimerkiksi koko joukkue pantiin katsomaan Tuntematonta sotilasta”, Liukkonen muistelee jääkiekkomaaottelua 1980-luvulla Neuvostoliittoa vastaan.
Lopputulos oli, että osa pelaajista sai elokuvasta liikaa latausta peliin, kun heitä olisi päinvastoin pitänyt rauhoittaa.
”Jokaisella ihmisellä on oma hermojärjestelmä. Ei pidä kohdella kaikkia samalla tavalla”, Liukkonen sanoo.
Eri lajeissa vaaditaan erilaisia psykologisia ominaisuuksia. Siinä missä voimalajeissa uho ja kilpailujännitys voivat parantaa suoritusta, ampujan pitää keskittyä vain rentoon suoritukseen ja pitää ajatukset mitalista tai sen menettämisestä poissa mielestä. Jääkiekossa voi aina luistella enemmän, mutta liiallinen yrittäminen saa pelaajat kipsiin.
Liukkosen mukaan 1960-luvulla etsittiin urheilijan ihannepersoonallisuutta. Etsintä lopetettiin tuloksettomana, kun huomattiin, että hyvinkin erilaisilla temperamenteilla oli mahdollista päästä huipulle. Sen sijaan 1990-luvulla oivallettiin, että menestyneillä urheilijoilla on tiettyjä psyykkisiä taitoja, jotka erottavat heidät huonommin menestyneistä.
Näitä taitoja pitäisi Liukkosen mukaan kehittää jo nuorena. Psyykkinen valmennus vasta arvokisojen alla tulisi aivan liian myöhään. Näitä taitoja ovat esimerkiksi keskittymiskyky ja taito palauttaa optimaalinen vireystila epäonnistuneen suorituksen jälkeen.
Mitä jääkiekkovalmentaja sitten voi tehdä, kun joukkue menettää otteen pelistä ja vastustaja tekee monta maalia lyhyen ajan sisällä?
Liukkosen mukaan valmentaja säätelee joukkuetta parhaiten avainpelaajien kautta. Heidän tunnetilansa tarttuu koko joukkueeseen. Jos se on huono, pahimmillaan koko joukkue lamaantuu. Jos tähtipelaaja paheksuu virheitä tekeviä pelikavereitaan, voi olla parempi ottaa avainpelaaja pois kentältä, vaikka yksilöllistä taitoa tällöin menetetäänkin.
Huippusuoritus vaatii sopivan jännityksen
Huippusuoritus niin urheilussa kuin monissa muissakin asioissa edellyttää niin sanottua flow-tilaa, jossa suoritus tapahtuu automaattisesti ja ponnistelematta. Jotta urheilija pystyisi tähän myös kilpailutilanteessa, hänen tulee olla juuri hänelle ominaisessa, keskittyneessä mielentilassa.
Jotkut urheilijat ovat perusluonteeltaan rauhallisia, jotkut levottomia ja useimmat jotakin siltä väliltä. Jos urheilijan yleinen jännitystaipumus eri elämäntilanteissa on korkea, hänen todennäköisesti tulee olla kilpailutilanteessa normaaliolemustaan rauhallisempi. Jos taas paras suoritus edellyttää korkeaa ottelujännitystä, urheilijan on syytä olla normaalia jännittyneemmässä aktivaatiotilassa.
Oikeaa vireystilaa voi hakea mentaalisten menetelmien avulla. Joukkuelajeissa on myös tärkeää, että ne, joilla on tarve rauhoittua ennen ottelua, välttäisivät lämmittelyä ja kovia harjoituksia yhdessä levottomien tyyppien kanssa, koska levottomuus tarttuu helposti. Vastaavasti kovin levollinen ja rauhallinen pelitoveri voi laskea liikaa sellaisen pelaajan aktivaatiotasoa, joka tarvitsee huippusuoritukseen kunnon ottelujännityksen.