Sote uusiksi!
Neljän asiantuntijan teesit: tällainen olisi soten järkimalli.
”Jos Suomen sotea ryhdyttäisiin laatimaan tyhjältä pöydältä, nykymalli torjuttaisiin todennäköisesti jo alkumetreillä perustuslain vastaisena.”
Näin kirjoittavat neljä pitkän linjan sote-asiantuntijaa.
Heidän analyysinsä mukaan sosiaali- ja terveyspalvelut ajelehtivat tällä hetkellä monin tavoin kestämättömään suuntaan. Eriarvoisuudesta ja tehottomuudesta ei päästä eroon, ellei nykyistä työterveysjärjestelmää uudisteta ja järjestelmän sisältöohjausta kehitetä.
Teksti on julkaistu ensi kertaa Kanavassa 7/2025.
Vuosikausia valmisteltu sote-uudistus tuli voimaan tammikuussa 2023. Tavoitteena on uusi rakenne, joka auttaa kohtaamaan tulevaisuuden suuret haasteet.
Uudistuksen valmistelussa ja toimeenpanossa on korostunut taloudellinen kestävyys. Ikääntyvän väestön maassa kasvavien tarpeiden ja taloudellisten edellytysten välinen epäsuhta nähdään koko yhteiskunnan tulevaisuuden määrittäjänä.
Sosiaali- ja terveydenhuollon kestävyys on taloudellista taakkaakin huolestuttavampi ongelma, mitä tulee oikeudenmukaisuuteen, osaamiseen ja uudistumiskykyyn. Perustuslaki takaa riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut kaikille Suomessa asuville. Nyt niiden saatavuutta ohjaa palvelutarpeen sijaan suhteettomasti henkilön asema työmarkkinoilla.
Kaikkialla Euroopassa on pulaa sosiaali- ja terveysalan osaajista, mutta Suomessa tilanne on pitemmän päälle kriittisempi suurten ikäluokkien suuren merkityksen takia. Historiallisista syistä soten rahoitus- ja ohjausjärjestelmä on hajautunut niin, että soten kyky uudistua on jäänyt vaatimattomaksi.
Jotta haasteisiin kyetään vastaamaan riittävän järein toimenpitein, on tunnustettava muutama tosiasia.
Äärihajautettu ohjausmalli on johtanut peruspalveluiden näivettymiseen 1990-luvulta alkaen.
Nousukaudella suunniteltu valtionosuusuudistus jouduttiin toteuttamaan keskellä 1990-luvun alun talouslamaa. Tällöin syntyi kansainvälisesti vertaillen ainutlaatuisen hajautettu malli, jossa valtion ohjaavat keskusvirastot purettiin ja valta päättää valtionosuusrahojen käytöstä annettiin kunnille.
Niiden valmiudet eivät kuitenkaan riittäneet valtavan palvelukokonaisuuden ohjaamiseen.
Suurimmat palvelutuotannosta vastaavat yksiköt eli sairaanhoitopiirit olivat osaamiseltaan ja voimavaroiltaan ylivertaisia. Kuin verotusoikeutta käyttäen ne pystyivät laskuttamaan vuosittain kasvavat sairaalakustannuksensa jäsenkunnilta. Tarvittavat säästöt otettiin muualta kunnan budjetista, jolloin sosiaalihuolto ja perusterveydenhuolto jäivät kituliaalle kasvu-uralle.
Erikoissairaanhoidon käyttökustannukset ovatkin kasvaneet vuosi vuodelta moninkertaisella nopeudella verrattuna sosiaalihuollon ja perusterveydenhuollon palveluihin.
Jos huomioon otettaisiin sote-uudistuksen pitkittyneen valmistelun aikana tapahtuneet jättimäiset investoinnit sairaalaverkostoon, vinouma näyttäytyisi entistäkin karkeampana.
Todellisuuden ja kansallisissa strategioissa ja hallitusohjelmissa koko 2000-luvun toistellun ennaltaehkäisyn ja peruspalveluiden ensisijaisuuden välillä vallitsee räikeä ristiriita. Tämä tekee näkyväksi kokonaisjärjestelmän ajelehtimisen ilman valtiovallan kykyä sote-kokonaisuuden strategiseen sisällölliseen ohjaamiseen.
Terveyspalvelut kohdentuvat epäoikeudenmukaisemmin kuin lähes missään muussa OECD-maassa.
Vuosikymmenten mittaan kehittynyt monikanavainen rahoitusmalli on vienyt terveydenhuollosta yhtä aikaa tehokkuuden ja oikeudenmukaisuuden.
Jos Suomen sotea ryhdyttäisiin laatimaan tyhjältä pöydältä, nykymalli torjuttaisiin todennäköisesti jo alkumetreillä perustuslain vastaisena.
Tervein osa väestöstä saa työterveyshuollosta ja sen lähetteillä saatavuudeltaan ylivertaiset palvelut, kun taas eniten palveluita tarvitsevat ja usein työelämän ulkopuolella olevat kärsivät kansainvälisesti vertaillen poikkeuksellisen pitkistä jonotusajoista.
Tämän seurauksena terveyspalvelut kohdentuvat epäoikeudenmukaisemmin kuin lähes missään muussa OECD-maassa. Oikeudenmukaisuudesta tinkimällä ei kuitenkaan saada parempaa tehokkuutta, kun työvoimapulasta kärsivän järjestelmän osaajista suhteettoman suuri osa odottelee parhaiten voivia kansalaisia työterveyshuollon vastaanotolle.
Osin yhteiskunnan varoilla tuotetut yksityiset erikoislääkäripalvelut johtavat nykyisessä monikanavamallissa samanlaiseen vinoumaan. Käynnit painottuvat ylempiin tuloluokkiin tarjoten nopeutetun reitin myös julkiseen sairaalahoitoon.
Kun lääkärikäynneistä jo yli puolet tuotetaan yksityisesti, koko järjestelmä päätyy kohdentamaan palveluja epäoikeudenmukaisesti.
Oleellista on huomata, että palvelutuotannon omistuspohja ei itsessään ole vinouttava tekijä. Euroopassa on lukuisia maita, joissa koko perusterveydenhuolto ja hoivasektori toimii yksityisesti, ja joissakin maissa myös suuri osa sairaalapalveluista on yksityisiä. Käytännössä kaikissa näissä maissa palvelut kohdistuvat ainakin lääkärikäyntien osalta tasa-arvoisemmin kuin Suomessa.
Meidän ongelmamme eivät juonnu palvelutuotannon omistuspohjasta vaan rahoitusjärjestelmän pilkkoutumisen luomista kannustimista osaoptimointiin. Yksityiselle palvelutuotannolle jätetty tila on yksittäisten käyntien tuottaminen, ei kokonaisvaltainen asiakkaiden/potilaiden terveydestä huolehtiminen.
Sote-uudistuksessa luodulla hallintomallilla ei ole nykymuodossaan kykyä ratkaista hyvinvointialueiden ongelmia.
Alueet ovat vastuussa väestönsä hyvinvoinnista ja sote-palveluista. Ne ovat kuitenkin jääneet puun ja kuoren väliin. Rahat tulevat valtiolta ilman, että alueet pystyvät vaikuttamaan käytettävissään olevaan rahamäärään.
Hyvinvointialueiden ohjauksen päävastuu on siirretty valtiovarainministeriölle, joka ohjaa rahojen käyttöä korostuneen vahvana tavoitteenaan lyhyen aikavälin kustannusten kasvun hillintä.
Hyvinvointivaikutuksista ei näytetä olevan oikein kiinnostuneitakaan. Tämä tekee asukkaiden tarpeita parhaiten vastaavan ja samalla pitemmän päälle taloudellisesti kestävän toiminnan kehittämisen hyvin vaikeaksi.
Hyvinvointialueet ovat vain muodollisesti areena vaaleilla valittujen poliittisten päättäjien arvopohjaisille valinnoille. Todellisuudessa ne ovat teknisiä valtionhallinnon sanelemien säästötavoitteiden toteuttajia.
Vaaditut nopeat säästöt saadaan parhaiten leikkaamalla ulkoisia hankintoja – siis erityisesti vanhusten hoivaa, lastensuojelua ja kuntoutusta. Valtio tekee osaltaan palveluverkkoa koskevia päätöksiä ja leikkaa syntyvän säästön etukäteen aluevaltuustojen ulottumattomiin.
Kun alueet ajautuvat nyt säästöpäätöksissään yhä pidemmälle sosiaalihuollon ja perusterveydenhuollon palveluiden supistamiseen, aiempien vuosien näivettymiskehitys vain voimistuu.
Sote-uudistuksen toimeenpanossa alueiden erikoissairaanhoidon toimijoilla on ollut korostuneen vahva asema. Uuden, paljon monimuotoisemman toiminnan logiikkaa on rakennettu sairaalamaisesti.
Moniportainen, siiloutunut ja keskitetty hallintomalli tuottaa nyt ongelmia sekä tehokkuuden että henkilöstön motivaation osalta ja uusien palveluinnovaatioiden käyttöönotossa.
Mahdollisuus siirtää kustannuksia toisten maksettaviksi ohjaa voimakkaasti toimintaa.
Jos kuvatut havainnot tunnustetaan oikeiksi, on lopulta melko helppoa hahmottaa päälinjat tilanteen korjaamiseksi.
Tämän kirjoituksen jatko koostuukin kahdesta osasta. Ensin hahmottelemme pääpiirteet ongelmista loogisesti johdetuille toimenpiteille, joiden lopputulosta kutsumme järkimalliksi. Lopussa pohdimme, mitä niiden toimeenpano edellyttäisi.
Järkimalli lähtee liikkeelle pitkän aikavälin tavoitteiden asettamisesta.
Tälle on erinomainen pohja, sillä vuosituhannen vaihteen jälkeen kaikkien hallitusohjelmien sote-osuudet ovat korostaneet samaa: kestävä, tehokas ja oikeudenmukainen järjestelmä on rakennettavissa nostamalla ennaltaehkäisy ja varhainen puuttuminen ensisijaiseksi toimintalinjaksi.
Keinovalikoimassa on yhdenmukaisesti korostettu sosiaalipalvelujen ja perusterveydenhuollon vahvistamista.
Toivottuun tulokseen päästään purkamalla monikanavarahoitus sekä määrittelemällä valtion ja hyvinvointialueiden työnjako uudelleen. Nämä toimenpiteet johtavat käytännössä uuteen tapaan jäsentää peruspalveluja.
Kela maksaa nykyään useita valtavia kustannuseriä, jotka syntyvät kiinteänä osana palvelutuotantoa. Pelkästään lääkekorvauksiin Kela käyttää vuosittain lähes kaksi miljardia euroa.
Mittakaavaltaan pienemmän, mutta vahvasti soteen kytkeytyvän kululuokan muodostavat matkakustannukset.
Mahdollisuus siirtää kustannuksia toisten maksettaviksi ohjaa voimakkaasti toimintaa, ja valitettavasti usein kokonaisuuden kannalta haitalliseen suuntaan. Tiedotusvälineistä olemme saaneet lukea tapauksista, joissa hyvinvointialueet määräävät mieluummin kotona annosteltavia tehottomampiakin lääkkeitä, koska niiden kustannukset eivät kohdistu hyvinvointialueen budjettiin.
Sote-palvelut keskittyisivät muutenkin, mutta syrjäseutujen taksirallin erityinen käyttövoima on hyvinvointialueiden kyky siirtää liikkumisen kustannukset Kelan kannettaviksi.
Järkimallissa Kela vastaa sosiaaliturvasta (”sotu” eli erilaiset tulonsiirrot), hyvinvointialueet taas palvelutuotannosta ja siihen suoraan liittyvistä kustannuksista (”sote”).
Aluekohtaisesti jyvitetyt varat hallinnoidaan keskitetysti mutta niin, että syntyvät säästöt tai budjettiylitykset heijastuvat kunkin hyvinvointialueen budjettiin.
Mallin valmistelussa voidaan hyödyntää Sipilän ja Marinin hallitusten käynnistämässä virkamies- ja parlamentaarisessa työryhmässä hahmoteltuja ratkaisuvaihtoehtoja.
Poliittisesti hankalin monikanavarahoituksen purkuoperaatio liittyy työterveyshuollon ja muiden peruspalvelujen suhteeseen. Hyvinvointivaltion voimakkaassa rakennusvaiheessa, 1970-lukulaisen kehitysuskon vallitessa luotu työssäkäyvän väestön erillisjärjestely on myöhemmin osoittautunut kestämättömäksi.
Nykymallia on puolusteltu työnantajien ja työntekijöiden valtaosin rahoittaman järjestelmän tuomalla helpotuksella julkisen palvelutuotannon kustannuspaineisiin.
Kokonaistarkastelussa erillisrahoitetun ja -ohjatun järjestelmän ylläpito kuitenkin sitoo kaikkein kriittisintä voimavaraa, sote-osaajia, osin tehottomaan työhön. Pitkän aikavälin kielteinen vaikutus on ollut se, että poliittinen paine perusterveydenhuollon ja sosiaalipalvelujen kehittämiseen on puuttunut, kun hyvinvoiva työikäinen väestö on saanut yleisimmät palvelunsa ongelmitta.
Oleellista on huomata, että suomalaisen työterveyshuollon kaltaista erillistä peruspalvelukoneistoa ei oikein muualta löydy. Työssäkäyvät pohjoismaalaiset ja muut länsieurooppalaiset ovat tyytyväisiä siihen palveluun, joka on kaikkien käytettävissä, työssäkäynnistä riippumatta.
Järkimallissa 10–20 prosenttia soten rahoituksesta tulisi maakuntaveron kautta.
Valtion ja hyvinvointialueiden työnjaon uudelleenmäärittelyssä valtio ottaa sille kuuluvan roolin strategisena ohjaajana. Tehtävän ytimessä on niiden väestön hyvinvointia ja soten sosiaalista ja taloudellista kestävyyttä koskevien tavoitteiden asettaminen, joihin kansallinen poliittinen päätöksenteko edellyttää kaikkien hyvinvointialueiden sitoutuvan.
Lyhyen aikavälin säästöihin painottuvasta ohjauksesta siirrytään tasapainoisempaan, pitkän aikavälin hyvinvointivaikutukset huomioivaan sisällölliseen tavoitteenasetantaan.
Sen lisäksi, että painopiste siirretään ennaltaehkäisyyn ja peruspalveluihin, hyvinvointialueilta edellytetään siirtymistä alkuvaiheen järjestelmälähtöisestä rakenteiden uudistamisesta kohti ihmisille tärkeimpien ongelmien ratkaisua heille merkityksellisellä tavalla.
Seuraavaksi tarvitaan yleistavoitteiden osittaminen ja konkretisointi keskipitkän ja lyhyen aikavälin tavoitteiksi.
Jo nykyiset tekniset valmiudet mahdollistavat seurantajärjestelmän, joka seuraa luotettavasti näiden toteutumista. Kriittisen tärkeää on seurannan kytkeminen soten ohjauksen käyttövoimaksi. Tämä tapahtuu kannustimien avulla: hyvinvointialueet saavat enemmän voimavaroja, jos ne saavuttavat tavoitteensa.
Tämän jälkeen ensisijainen vastuu siirtyy hyvinvointialueille. Ne linjaavat demokraattisin päätöksin ne käytännön toimet, joilla tavoitteisiin päästään.
Sote-lainsäädäntö asettaa rajat, joihin kunkin hyvinvointialueen ratkaisujen tulee asettua. Lainsäädäntö muokataan järkimallissa kuitenkin nykyistä mahdollistavammaksi, eri alueiden erilaisista tarpeista johdettuja erilaisia palvelutuotantoratkaisuja tukevaksi.
Järkimallissa kustannusten kasvua hallitaan keskittämällä päätökset palvelujen määrän ja laadun sekä toisaalta kustannusten tasapainosta samalle tasolle.
Käytännössä tämä tarkoittaa maakuntaveron luomista niin, että kaikki kokonaiskustannustasoon vaikuttavat päätökset heijastuvat täysimääräisesti alueen asukkaiden verotuksen määrään.
Valtaosa kokonaisrahoituksesta tulee yhä valtiolta laskennallisin perustein. Sen määrään vaikuttavat vain väestön palvelutarpeesta kertovat indikaattorit, alueiden erilaisia veropohjia tasaavat osat sekä tavoitteiden saavuttamiseen kytketyt kannusteet.
Karkeasti arvioiden 10–20 prosenttia soten rahoituksesta tulisi maakuntaveron kautta – kuitenkin kokonaisverorasituksen kannalta lyhyellä aikavälillä neutraalisti niin, että vastaava osuus vähennetään valtionrahoituksesta. Pitemmällä aikavälillä maakuntavero lienee toimivin yksittäinen kokonaiskustannusten kasvua hillitsevä työkalu.
Uudet tavat jäsentää peruspalveluja koostuvat järkimallissa julkisista palveluista, julkisesti rahoitetuista yksityisesti tuotetuista palveluista sekä kokonaan yksityisesti rahoitetuista ja tuotetuista palveluista.
Mahdollistava lainsäädäntö tunnistaa erilaiset tarpeet, voimavarat ja poliittiset painotukset maan eri osissa.
Hyvinvointialueet voivat päättää, tuottavatko ne peruspalvelut itse vai hankitaanko ne yksityisiltä palvelutuottajilta. Osaoptimoinnin välttämiseksi ja aidon kumppanuuden luomiseksi julkisesti rahoitettu yksityinen palvelutuotanto perustuu pitkiin sopimuksiin ja laaja-alaisiin palvelukokonaisuuksiin.
Työterveyshuolto on järkimallissa kiinteä osa kaikkea julkista tai yksityistä peruspalvelutuotantoa. Mallissa erotetaan lakisääteinen (”pakollinen”, työperäistä sairastamista ja tapaturmia ennaltaehkäisevä sekä työkykyä ja turvallisuutta edistävä) työterveyshuolto omaksi kokonaisuudekseen, jonka työnantajat voivat ostaa valitsemaltaan yksityiseltä tai julkiselta palvelutuottajalta.
Kädenojennuksena työmarkkinaosapuolille työnantajille ja työntekijöille annetaan mahdollisuus maksaa erillinen palvelutakuumaksu, joka varmistaa ammattilaisen kontaktiin pääsyn esimerkiksi viimeistään seuraavana päivänä.
Yksityisesti rahoitetut ja tuotetut eli kokonaan yksityiset palvelut ovat järkimallissa saman sotea ja sen valvontaa koskevan lainsäädännön alaisia kuin muukin sote.
Julkinen sosiaali- ja terveysvakuutus (Kela) ei korvaa yksityisten palvelujen käytön kustannuksia, vaan se olisi asiakkaiden ja heidän mahdollisten yksityisten vakuutustensa tehtävä.
Kokonaan yksityisten palvelujen rahoittajien tehtäväksi jää myös rahoittaa ne julkisesti tuotettavat palvelut, joiden lähetteet tai lisähoitoa vaativat hoitokomplikaatiot ovat peräisin yksityisestä palveluorganisaatiosta.
Epäedullisten kannustimien välttämiseksi noudatetaan useiden Euroopan maiden käytäntöä, jonka mukaan ammattilainen ei voi olla samaan aikaan julkisesti ja yksityisesti rahoitetun palvelun työntekijä (tai ammatinharjoittaja).
Julkisista palveluista leikataan juuri niiltä, joista puheissa kannetaan erityistä huolta.
Kun sote-sektoria mitataan osuudella aktiivisesta työvoimasta tai bruttokansantuotteesta, se kattaa runsaat 15 prosenttia järjestäytyneestä yhteiskunnasta.
Siksi soten kehitystä eivät ohjaa vain hyvinvointipoliittiset lainalaisuudet. Julkisen ja yksityisen rajapinnalla toimiva sektori on vääjäämättä myös vahvojen elinkeinopoliittisten intressien kohde.
Sote näyttelee erityisesti maan harvemmin asutuissa osissa suurta roolia alue- ja elinvoimapolitiikassa. Työvoima-, työllisyys- ja koulutuspolitiikassa sote on iso osa kokonaisyhtälöä.
Toimialan erityispiirre on vahvat professiot, joiden vaikutus heijastuu paljon työmarkkinapolitiikkaa laajemmin soten kehittymiseen.
Eri politiikkalohkojen sisällä on paljon toimijoita, joilla on merkittäviä saavutettuja etuja. Historiallisten polkuriippuvuuksien kautta syntynyt monimutkainen järjestelmä ja siihen kietoutuneet vallan ja talouden intressit eivät tee uudistamisesta helppoa.
Merkittävän uudistamisen välttämätön edellytys on riittävän laaja yhteiskunnallinen ja poliittinen konsensus tavoitteista ja keinoista.
Miltä politiikan kädenjälki näyttää, kun sitä arvioidaan todellisuudessa tehtyjen linjausten näkökulmasta?
Viimeisimpien hallitusten sote-politiikkaa tarkasteltaessa syntyy kuva ideologisissa juoksuhaudoissa tehdystä ja kokonaisvaikutuksiltaan vahingollisesta näpertelystä.
Sipilän hallituksen kantava idea oli edistää valinnanvapautta luomalla yksityiselle palvelutuotannolle uusia ansaintamahdollisuuksia, ja samalla unohdettiin paljon apua tarvitsevien asema ja järjestelmän taloudellinen kestävyys.
Marinin hallituksen aikana ajettiin läpi perustuslain tulkinta, jonka mukaan tasa-arvo ja kriisinkestävyys edellyttävät hyvinvointialueiden riittävää omaa tuotantoa kaikissa palveluissa.
Tämä linjanveto näyttäytyy terveydenhuollossa osin ideologisena, kun muistaa, että käytännössä kaikissa kokonaan yksityisten palvelujen varaan rakennetuissa eurooppalaisissa järjestelmissä esimerkiksi lääkärikäynnit jakautuvat huomattavasti suomalaista sotea oikeudenmukaisemmin – eli tarpeen mukaan.
Orpon hallitus on päättänyt – julkisten palvelujen liiallisen kuorman helpottamisella perustellen – siirtää satoja miljoonia euroja yksityisen lääkäripalvelutuotannon Kela-korvausmuotoiseen tukeen, käytännössä ilman mitään vaikutusta julkisen tuotannon palvelukykyyn, kuten asiantuntijat yhtenevästi jo suunnitteluvaihessa totesivat.
Samalla julkisista palveluista leikataan juuri niiltä, joista puheissa kannetaan erityistä huolta: ikääntyneiltä, vammaisilta ja lapsiperheiltä.
Suomalaisella yhteiskunnalla ei ole mielestämme vaihtoehtoa.
Kansallisen tason poliittisen ohjauksen kädenjälki on kehnoa.
Sote ajelehtii monin tavoin kestämättömään suuntaan. Sote-uudistuksessa luodut hyvinvointialueet eivät voi korjata ongelmia, jotka ovat niiden ulkopuolella.
Jos monikanavarahoitusta ei pureta eikä järjestelmän sisältöohjausta kehitetä, eriarvoisuudesta ja tehottomuudesta ei päästä eroon.
Viime vuosikymmeninä Suomessa on tullut tavaksi naureskella aiemmalle komiteoiden ja keskusvirastojen maailmalle. Niiden on katsottu edustaneen ”DDR:läistä” jäykkää keskusjohtoisuutta.
Tosiasiassa kansallisen tason strategiset elimet elävät ja voivat hyvin meille läheisimmissä vertailumaissa. Moni kadehtii esimerkiksi Ruotsin kykyä laatia yli hallituskausien kantavia komiteanmietintöjä.
Sotea ohjaavia keskusvirastoja, hieman toisistaan poikkeavilla mandaateilla, löytyy kaikista Pohjoismaista paitsi Suomesta.
Suomi on maksanut kovaa hintaa soten aiemmasta kuntapohjaisesta äärihajautuskokeilusta.
Uudessa hyvinvointialuepohjaisessa mallissa valta ja vastuu ovat kuitenkin eriytyneet toimimattomalla tavalla. Kun päivänpolitiikka ja alueelliset valtakeskittymät ovat määränneet kehityksen tahdin, on päädytty tuuliajolle.
Ilman köliä ja peräsintä – yli hallituskausien kantavaa kehittämissopimusta ja sen toimeenpanoa varmistavaa sisältöohjausta – sote ei päädy kestävälle kurssille.
Komiteanmietintö saattaa olla nykymaailmassa vaikkapa huolella valmisteltu ”kansallinen kumppanuussopimus”. Kansallisen tason seuranta ja ohjaus voitaisiin hoitaa keskusviraston sijasta sosiaali- ja terveysministeriön ja sen alaisen asiantuntija- ja tutkimuslaitos THL:n vahvemmilla mandaateilla ja terävöitetyllä yhteistyöllä.
Välimatka politiikan vallitsevan todellisuuden ja tässä kirjoituksessa kuvatun kehitystarpeen välillä on tavattoman suuri. Siksi hahmotuksemme todetaan varmaan monella suulla utopistiseksi haihatteluksi.
Kirjoittajina olemme ensimmäisten joukossa myöntämässä haasteen valtavuuden. Suomalaisella yhteiskunnalla ei kuitenkaan ole mielestämme vaihtoehtoa. Pitäytyminen hallinnollisten laatikkoleikkien ja ideologisesti virittyneen poliittisen pelin tasolla johtaa koko yhteiskunnan kannalta kestämättömään tilanteeseen.
Soten ohjauksen kokonaisjärjestelmän luominen on soteakin suurempi kysymys. Sen kohdalla testataan, onko 21. vuosisadan alkupuolen suomalaisella yhteiskunnalla enää kykyä tehdä välttämättömiä reformeja.
Hallinto saadaan kyllä järjestettyä uuteen asentoon, mutta kykeneekö poliittinen järjestelmä ottamaan vastuun toimivan kokonaisuuden syntymisestä? Onko päättäjillämme malttia ryhdistäytyä?
Kirjoittajat ovat pitkän linjan sote-asiantuntijoita. Juha Teperi on Tampereen yliopiston tutkijakollegiumin johtaja, Markku Pekurinen on terveystaloustieteen täysinpalvellut tutkimusprofessori THL:stä, Anneli Pohjala on sosiaalityön täysinpalvellut professori Lapin yliopistosta ja Jari Stenvall on Tampereen yliopiston hallintotieteen professori.
Teksti on julkaistu ensi kertaa Kanavassa 7/2025. Kanava on Suomen Kuvalehden mediaperheeseen kuuluva mielipidelehti, jonka kirjoitukset edustavat kirjoittajan omaa näkemystä. Kanavan voit tilata täältä.